Jostain syystä viimeisen viikon aikana olen useaan kertaan sosiaalisessa mediassa törmännyt englanninkieliseen lauseeseen "horses need a job" eli hevoset tarvitsevat työn. Kahdesti toteamus oli viety vielä astetta pidemmälle ja kirjoittajat sanoivat, että hevoset haluavat työn, "horses want a job".  

Mielenkiintoinen mielipide, vaikka eipä noita mielipiteinä esitetty vaan ihan vakuuttavina faktoina. Itsekin taisin joskus taannoin ajatella, että hevosella kuuluu olla työ, sillä ilman töitä sillä on tylsää. Mikä on varmaan tottakin, jos se seisoo päivät pitkät pienessä karsinassa ja tuijottelee seiniä. Olemme ihmisinä parhaamme mukaan järjestäneet hevosen elämän niin, että työn tekeminen on sille helpotus sen muuten aika kuolettavan yksitoikkoisessa elämässä. 

Lisäksi hevonen tarvitsee liikuntaa, mikä on ehdottomasti totta. Ja jos se seisoo siellä kopissa sen 20 tuntia vuorokaudesta tai vaihtoehtoisesti postimerkin kokoisessa tarhassa kolme tuntia kaksi loimea niskassa, sen kannattaa liikkua reippaasti se yksi tunti päivässä, sillä hevoset on luotu liikkumaan. Eihän niitä koppiinkaan pidä jättää seisomaan, sillä se olisi eläinrääkkäystä. 

Puhumattakaan sitten siitä, että niiden on ansaittava ns. leipänsä. Koska me ihmiset maksamme itsemme kipeäksi hevosenpidosta, hevosten on tehtävä tästä hyvästä töitä, mieluiten meille. Siksi onkin vaikea hyväksyä sitä, että ne eivät aina toimi odotuksien mukaisesti. Kieltelevät esteillä ja säikkyvät koulutuomarin pöytää. Tai äityvät muuten kenkkuilemaan. Ovat siis kiittämättömiä ruojat, vaikka me maksamme niiden ylläpidon, kengityksen ja varusteet sekä hieronnat sun muut kraniosakraalihoidot ja mitä niitä nyt onkaan. Usein laitamme hevostemme "hyvinvointiin" enemmän rahaa ja aikaa kuin omaamme. Onko siksi liikaa vaadittu, että ne suoriutuvat kunnnolla siitä mitä me niiltä pyydämme? 

Sitten on vielä se pointti, että joidenkin hevosten kohdalla niiden sukutausta ja fyysinen lahjakkuus on niin valtava, että sehän menisi vallaan hukkaan, jos hevonen ei tekisi töitä ja nimenomaan niitä oikeanlaisia töitä. Kuinka surullista se olisikaan, jos huippukouluratsastussukuinen ilmiömäiset liikkeet omaava puoliverinen ei pääsisi toteuttamaan omaa kohtaloaan GP-tason kouluratsuna tai huippuhyppääjä joutuisi jonkun osaamattoman kukkatädin puskaratsuksi. Mitä haaskausta sellainen olisikaan, ja johan hevonenkin siitä kärsisi valtavasti, jos se ei pääsisi kilpakentille, jonne se oikeasti kuuluu. 

Noh, nyt taisi mennä hieman jo sarkasmin puolelle tämän kirjoituksen sävy, ja se ei yleensä kuulu tyyliini. Kuten sanoin, olin aikaisemmin itsekin vahvasti sitä mieltä, että hevonen kuin hevonen tarvitsi työn, monesti juuri yllämainituista syistä. Nyt, opiskeltuani ja opittuani enemmän hevosista eläiminä, ymmärrän, että hevonen tarvitsee töitä suurin piirtein yhtä paljon kuin kala tarvitsee polkupyörää. 

Okei, pakitetaanpa nyt vähän ettei synny kuvaa, että mielestäni kaikki hevoset pitäisi päästää vapauteen, jossa ne voisivat laiduntaa kavereidensa kanssa hamaan tulevaisuuteen ilman, että ihminen sekaantuu niiden elämään järkyttävine vaatimuksineen. Vakuutan, että se ei ole tämän kirjoituksen tarkoitus, vaikka epäilemättä hevosille tämä(kin) vaihtoehto kelpaisi vallan mainiosti. 

Mitä sitten tällä kaikella vouhkaamisella ajan takaa? 

Kaikki kiteytyy siihen vinkkeliin mistä katsomme asioita. Jos todella uskomme, että ollakseen onnellinen hevonen tarvitsee työn, silloin me ihmiset teemme sille palveluksen antamalla sille tämän työn. Tämä tekee meistä hyviä hevosenomistajia ja se myös oikeuttaa meidät vaikka mihin. Muun muassa siihen, että voimme vaatia hevoselta päivittäin asioita, joista se ei ehkä pidä tai joihin se ei sovellu. Koska emmehän me itsekään aina tykkää työnteosta, mutta sitä on pakko tehdä, että voi elää. Hevonen on työntekijä, jonka yläpuolella me sen palkanmaksajana olemme.

Jos taas ajattelemme, että ollakseen onnellinen hevosella ei tarvitse olla työ vaan ennemminkin lajinmukainen elämä eli vapaata liikuntaa pihatossa tai pellolla, ruokaa ulottuvilla 24/7 (tai sinne päin) sekä lajitovereita, suhtaudumme hevosen työntekoon aivan toisella tavalla. Ajatus, että hevonen ei ole velkaa meille mitään tai että sen ei tarvitse toteuttaa omia geenejään vain niiden geenien tähden, muuttaa kaiken. Vaikka olemme ehkä hankkineet hevosen johonkin tarkoitukseen, ymmärrämme, että hevonen ei valinnut tätä osaa itselleen vaan me olemme sen valinneet hevosen puolesta. Siksi olemme vastuussa hevosesta ja siitä, että kaikki yhdessä tekeminen on sille miellyttävää ja tapahtuu hyvässä hengessä. Se, että hevonen hyppää kanssamme esteitä tai suorittaa kouluohjelmia on bonus, ei velvollisuus; se on lahja hevoselta meille.   

Totuushan on se, että hevonen ei hengaile laitumella ja mieti, miksi se on siellä eikä kentällä vääntämässä koulukuvioita. Se ei myöskään haikaile olympiaradoille mennessään kukkahattutätinsä kanssa maastoilemaan. Toisaalta jos se seisoo kopissa tuijottamassa seinää päivät pitkät, se saattaa ilahtua kun sen joku sieltä ottaa ulos, oli se sitten mitä tahansa tarkoitusta varten, työtä tai ei, mutta ei se aktiivisesti siellä kaipaile kilpailuja ja valmennussessioita. 

Hevonen ei missään vaiheessa historiaa valinnut ihmistä sitä ratsastamaan tai ajamaan, se ei syntynyt satula selässään tai rautakengät jalassaan tai suitset päässään ja kärryt takanaan. Ihminen valitsi kaiken tämän sen puolesta, ja jos emme olisi sitä tehneet, hevosten elämä olisi nyt hyvin, hyvin erilaista. Kuten olisi myös ihmisten.

On ihanaa, että hevoset ovat elämässämme, en osaisi kuvitellakaan elämää ilman hevosia, niin paljon positiivista niistä on itselleni seurannut. Siksi olen kiitollinen ihan jokaikisestä hevosesta, joka on jaksanut tehdä töitä kanssani, oli se sitten vikellysareenalla, koulukentillä, estetunnilla tai maastolenkillä. Joskus ne ovat myös toimineet terapeuttinani ja henkisenä tukena. Mitään näistä osista ne tuskin valitsivat itselleen, mutta jokaisen työn ne suorittivat parhaansa mukaan, nöyränä ja niin mielettömän viisaana. Eihän sellaiselle edes sanat riitä. En usko, että yksikään näistä hevosista tarvitsi minua yhtä paljon kuin minä tarvitsin niitä. 

Että sitä mä vaan tässä nyt yritän sanoa, että hevonen ei tarvitse työtä elämässään, mutta jos sillä sellainen meidän toimesta on, olkaamme sen työpanoksesta syvästi kiitollisia. Ihan joka päivä. Oikeastaan voisi jopa käänteisesti ajatella, että jos joku tässä on jotain velkaa, se on kyllä me ihmiset, ei hevonen. 

Mutta onneksi hevoset eivät ole niin kuin me. Ne eivät pidä lukua tällaisista asioista. 

 

 

Eilen, ollessani lenkillä koirieni kanssa, näin erään naisen kiljuvan koiralleen ja mätkivän tätä naamaan remmillä. Koira oli sekuntteja aikaisemmin kiskonut naista kohti omia koiriani, ja koska naisella oli ote melkein herpaantunut hihnasta, hän kiukustui koiralle. Näen näitä tunteenpurkauksia täällä Italiassa, jossa tällä hetkellä majailen, harva se päivä. Tuntuu, että ihmisillä hitsaa koiriensa kanssa kiinni pienimmästäkin syystä.

Mutta eihän tämä ole vieras ilmiö hevosmaailmassakaan. Itseasiassa eräs keskeinen teema hevosten ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä on ihmisen tunnetila ja sen hallitseminen. Viime kuussa se taas nähtiin, muun muassa silloin, kun kävin opettamassa Napit Vastakkainta ja Dreamia. Napit Vastakkain on nimensä mukaisesti aika tuittupäinen tyyppi, joten hänellä voisin kuvitella olevan ongelmia tunteiden hallinnan kanssa ihan joka päiväisessä elämässäänkin, mutta hevosten kanssa tämä piirre tulee esille ääntäkin nopeammin.

Onneksi Napit Vastakkain kuitenkin tiedostaa asian jo itsekin. 

"Mua niin hävettää, että kun pyydän jotain Dreamilta eikä se tottele, ensimmäinen reaktioni on raivo. En ratsasta raipan kanssa, koska en luota itseeni", Napit Vastakkain kertoi minulle. "Mutta mitä mä teen kun hevonen ei suostu esimerkiksi ravaamaan kuin yhden kierroksen? Tekisi mieli ruveta sitä potkimaan, mutta ei siitä ole mitään apua, päin vastoin. Dream pysähtyy ja vastustelee vielä enemmän. Ja siitäkös mun raivo lisääntyy entisestään."

Mikä siinä onkin, että hevoset onnistuvat saamaan meissä aikaan näin voimakkaan tunnereaktion ja vielä niin nopeasti? Ja aina vaan uudelleen ja uudelleen? Minunhan se pitäisi tietää, sillä sen lisäksi, että olen nähnyt niin monien muiden kamppailevan frustraation, ärtymyksen, kiukun ja joskus suorannaisen raivonkin kanssa, olen itse joutunut myös kohtaamaan samoja tunteita itsessäni. Useammin kuin kerran.

Työstimme Napit Vastakkain istuntaa ja keskivartalon hallintaa puoli tuntia ja sen päätteeksi hän sai Dreamin ravaamaan hienosti lähestulkoon näkymättömien apujen avuilla. Hevonen lähti liikkeelle reippaasti ja pitkillä sivuilla se näytti liikkuvan todella hyvin. Kulmissa ja ympyrällä tilane oli kuitenkin toinen. Pian Dream siirtyi käyntiin Napit Vastakkain yrityksistä huolimatta. Hän katsoi mua ärtynyt ilme naamallaan ja huokaisi. 

"Tätä mä juuri tarkoitan. Nyt mua alkaa ketuttamaan ja mä oikein tunnen, kuinka se vaikuttaa hevoseen. Dream menee siitä ihan lukkoon. Mikä lisää vielä tätä mun frustraation määrää. Mutta en voi mitään omille tunteilleni". Napit Vastakkain tilitti.

Juttelimme hetken siitä, mitä hän itse arveli olevan kiukun takana.

"Noh, ainakin olen kauhea kontrollifriikki. Jos jokin asia ei mene niin kuin olin ajatellut, mulle tulee kauhea paniikki."

"Paniikki mistä?" kysyin.

"En mä tiedä. Siitä kai, etten enää hallitse tilannetta ja mitä vain voi tapahtua. Dreamin kanssa alkaa pelottaa, että se pillastuu ja viskaa mut selästä", Napit Vastakkain sanoi. Sitten hän katsoi mua itsekin hieman hämillään. "Oikeastaan mä tajuan nyt, että mua pelottaa aika paljon ratsastaa Dreamiä. En tiedä miksi, eihän se ole mitään koskaan tehnyt, mutta olen nähnyt sen vikellyksessä ja siinä se joskus juoksee ihan hulluna tai pukittelee."

Keskustelimme hetken siitä miksi Napit Vastakkain arveli hevosen käyttäytyvän vikellyksessä näin. Hän luetteli useitakin syitä: juoksuttajalla ei ollut kovinkaan hyvä hienosäätö ja hän otti Dreamia joskus liian kovasti suusta kiinni, jolloin tamma selkeästi aina pelästyi. Toisaalta joskus myös vikeltäjät säikyttivät sitä tahattomasti vikeltäessään. Ja ehkä sillä oli kipuja, Napit Vastakkain oli huomannut sen välttelevän tiettyjä asioita ja luimivan kovasti kun kamoja laitettiin selkään. Ja harjatessa. 

"Ja muutenkin se reagoi aika voimakkaasti joissakin tilanteissa, jos sitä ei osaa lukea", hän vielä sanoi. Hän oli hetken hiljaa. "Nyt mua ei enää pelotakaan, tajuan, että olen alitajuisesti ajatellut tuota asiaa, mutta eihän se edes liity tähän tilanteeseen ja siihen mitä me teemme Dreamin kanssa yhdessä. Pyrin kuitenkin aina kuuntelemaan sitä ja ottamaan huomioon sen fiilikset."

Juttelimme tunnetiloista vielä lisää ja kävi ilmi, että Napit Vastakkain oli todella huolissaan siitä, mitä muut tallilla olevat henkilöt; hoitajat, ratsastajat ja valmentajat, ajattelivat siitä mitä hän teki Dreamin kanssa.  

"Jos se pysähtelee enkä saa sitä raviin, ajattelen, että he tuomitsevat mut heti. Puhuvat, että en osaa ratsastaa tai että olen liian lepsu ja tietämätön kukkahattutäti", Napit Vastakkain kertoi. "Mikä on ihan älytöntä, sillä vähätkö mä edes oikeasti, järjellä ajatellen, välitän siitä mitä ne ajattelee. Mutta tämä selkeästi tulee mukaan tähän juttuun. Koska kun ratsastan täällä yksin, kiukku ja frustraatio ei tule niin äkkiä. Ellei mua siis pelota." Hän naurahti. "Voi hyvää päivää, mä tarvitsen näköjään psykoanalyysiä, enkä ratsastuksenohjausta."  

Puhuimme vielä hetken Napit Vastakkain tilanteesta. Sitten ehdotin, että sen sijaan, että menettäisimme hermomme hevosen kanssa, miettisimme miksi Dream ei halua jatkaa ravaamista kierroksen jälkeen. Miksi se hidastaa kulmissa? Kerroin, että jos hevonen ei toteuta pyyntöämme, asialle on oikeastaan vain kaksi selitystä:

1.   Hevonen ei ymmärrä mitä pyydämme

2.   Hevonen ei halua toteuttaa tai kykene toteuttamaan pyyntöämme.

Ensimmäisessä tapauksessa meidän on selvitettävä miksi hevonen ei ymmärrä. Osaako se asian eli onko se ylipäätään ikinä oppinut sitä? Jos se on sille opetettu, pyydämmekö itse asiaa oikein/selkeästi/ymmärrettävästi? Häiritsemmekö jotenkin tahtomattamme tehtävän suorittamista esimerkiksi jännittymällä?

Toisessa tapauksessa tilanne on ehkä hieman monimutkaisempi. Jos hevonen ei pysty tai halua toteuttaa pyyntöämme, se johtuu siitä, että tehtävä on sille epämieluista. Tämä taas voi johtua siitä, että hevosta sattuu, pelottaa tai se ei yksinkertaisesti koe kykenevänsä fyysisesti suoritukseen.

Hevosen kipua ei ole aina helppo huomata, etenkin jos se on vaikka selässä tai lantiossa. Sen helpompaa ei ole aina ymmärtää ja nähdä, jos hevonen ei yksinkertaisesti ole vielä valmis suorittamaan liikettä, jota siltä pyydetään. Pelkokin voi olla haasteellinen todeta, etenkin jos hevonen pelätessään ennemminkin jähmettyy kuin juoksee karkuun.  

Dream tapauksessa juttelimme sekä sen mahdollisista kivuista että sen tasapainosta, joka ei ole ihan niitä parhaita. Hevosella on vikelletty paljon, mutta sitä on ratsastettu vastapainoksi luvattoman vähän, siksi tamma on erittäin vino. Lisäksi sillä on vanhoja ja vähän tuoreempiakin vammoja jaloissaan, jotka ovat omalta osaltaan lisänneet sen toispuoleisuutta (jos onnut vasenta jalkaa kaksi kuukautta, takuuvarmasti kehosi menee siitä vinksalleen)

"Mä olenkin miettinyt, että kun me ravataan kulman läpi, Dream tuntuu kaatuvan. Etenkin oikeassa kierroksessa. Silloinhan se aina siiryy käyntiin", Napit Vastakkain totesi miettiväinen ilme naamallaan. Näin hänen ilmeestään, että nyt lähti iso vyyhti purkautumaan hänen päässään. "Se tekee niin varmaan siksi ettei vain yksinkertaisesti kykene enää ravaamaan ja pitämään pakkaa kasassa."

Niinpä. Nyt suurin kysymys olikin se, miten voisimme auttaa hevosta.  

On tärkeää ymmärtää miksi raivostumme eläimelle, kun se käyttäytyy ei-toivotulla tavalla. Asian selvittämäinen ei ole sieltä helpoimmasta päästä, mutta jos haluamme kasvaa paremmaksi hevosihmiseksi, meidän tulee uskaltaa katsoa peiliin ja kaivaa esiin totuus, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Vain sen tekemällä voimme vapautua tuosta tunteesta ja kohdata hevosen (ja itsemmekin) hyväksyvässä ilmapiirissä. Kun löydämme avaimen raivon takana piilotteleviin tunteisiin, kaikki muuttuu. Ei hetkessä, mutta ajan kanssa.

En sano, ettemmekö enää koskaan tuntisi kiukkua tai muita vastaavia tunteita, sillä niillekin on paikkansa elämässämme, mutta nyt ymmärrämme paremmin mistä ne ovat kotoisin. Lisäksi voimme oppia suhtautumaan ratsastuksessa ja muussakin hevosen käsittelyssä kohtaamiimme vaikeuksiin neutraalisti tai jopa aidolla uteliaisuudella.

Kas, hevonen tekee X, mistähän se johtuu? Mitä hevonen yrittää kertoa minulle? Teinkö minä jotain saadakseni tämän aikaan ja jos tein, mitä se oli? Vai johtuuko tämä jostain muusta? Miten minun pitäisi nyt toimia, etta tilanne ratkeaa? Kuinka kommunikoida rakentavasti? Nämä ovat kysymyksiä joita ainakin omassa mielessäni kelailen, kun hevosten kanssa olen tilanteissa, joissa aikaisemmin olisin tuntenut frustraatiota tai ärtymystä. Kuulostaa ehkä kovin työläältä, ja sitä se onkin siihen aikaisempaan "puut poikki ja pinoon, sinähän menet tai itket ja menet" - metodiin. Tai työläs on väärä sana, sillä itse koen, että se on vain hyvin, hyvin erilaista. Aikaa vievää ehkä, mutta mielenkiintoista, antoisaa ja opettavaista hyvän mielen hevostelua.  

 

Kirjoitin keväällä hevosesta nimeltä Dream Come True, jolla kävin pikaisesti ratsastamassa ennen lähtöäni Kaliforniasta. Olin tavannut Dreamin jo aiemmin muutaman kerran, senhän omisti (ja omistaa edelleen) vanha ystäväni Vikellysvalmentaja. Tunsin heti ensi hetkestä lähtien vetoa Dreamiin, ehkä osittain siksi, että se on musta Oldenburg- tamma, kuten edes mennyt elämäni hevonen Little Love, mutta myös siksi, että hevosessa on jotain, mikä iskee suoraan sydämeeni. 

Nyt Dream on palannut jälleen elämääni, tällä kertaa välillisesti. Sain nimittäin joulukuussa viestin eräältä entiseltä vikeltäjältäni, joka on palannut hevosten pariin vuosikymmenten tauon jälkeen. Napit Vastakkain on nyt nelikymppinen kahden lapsen äiti, mutta kun tapasin hänet 90-luvun puolivälissä, hän oli raivokkaan kapinallinen nuori aikuisenalku, jolla tuntui olevan jatkuvasti sukset ristissä kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa, mutta etenkin aikuisten. Itse löysin aika nopeasti yhteyden tähän suorapuheiseen teiniin ja meistä kehkeytyi vuosien mittaan elinikäiset ystävät. Vaikka emme ole montaa kertaa ehtineet nähdä viimeisten vuosien aikana, tämä yhteytemme on säilynyt siitä huolimatta. Napit Vastakkain on vuosien saatossa löytänyt itsensä tai ainakin alkanut ymmärtämään omaa psykologiaansa paremmin kuin tuolloin pari vuosikymmentä sitten. 

"Olen alkanut ratsastamaan Dreamilla", Napit Vastakkain raportoi minulle viestissään. "Maksan sitä kautta osan poikani vikellysmaksuista. Mutta nyt on alkanut mietityttämään koko homma. Hevonen on ihana, mutta sehän tässä kiikastaakin. Yritän kaikin voimin olla kiintymättä siihen, koska mulla on tunne, että sydämeni vielä särkyy tässä touhussa. Kun koen, että Dreamia ei ymmärretä, etenkään vikellyksessä. Enkä voi vaikuttaa siihen ollenkaan." 

Yrität olla kiintymättä? Nauroin melkein ääneen, sillä tämä kuulosti juuri niin Napit Vastakkain tekstiltä. Niin kauan kuin olen hänet tuntenut, hän on rakentanut ympärilleen suojamuureja. Koska pahinta mitä voisi tapahtua on se, että hän tuntisi tunteita, olisi haavoittuvainen. Välittäisi jostakin niin paljon, että sydämeen sattuisi. Siksi hänestä saakin helposti väärän kuvan. Maailmalle hän esittää kovista, mutta todellisuudessa hän on eräs herkimpiä ihmisiä, jonka tunnen. 

"Ei taida toimia, tuo kiintymisen välttely, vai kuinka?" minä kommentoin. "Koska kirjoitat mulle tätä viesti, oletan, että hevonen on sulle jo aika tärkeä." 

Kesti hetken ennen kuin Napit Vastakkain vastasi: "Niin noh, kyllähän sä tiedät miten mä operoin. Mä kuvittelen, että pystyn olemaan tunteeton, mutta totuus on ihan toinen. Äh, turha tässä on kai sitten taistella sitä vastaan."

Niin. Rakkaus on vaikea vastustaja.  

Päädyimme juttelemaan hevosesta puhelimessa ja Napit Vastakkain avautui keskustelun aikana itseään kalvavasta syyllisyydestä.

"Muistathan kuinka nuorena kisasin koulua ja mulla oli se valmentaja? Nyt mietin kokoajan miten silloin vain potkin hevostani kannuksilla ja mätkin raipalla. Tein ihan kaiken mitä se hullu valmentaja käski. Ihan kauheeta. Haluan tehdä kaiken nyt erilailla Dreamin kanssa, mutta se on niin vaikeaa, kun ainoa minkä tiedän, on väkivalta. Ja sitten vielä tallilla kaikki tuijottavat mua ja ihan varmana ajattelevat, että olen hevosen kanssa lepsu, kun en rankaise sitä kun se vaikkapa pysähtyy yhtäkkiä.."

Tiesin mistä hän puhui, olinhan itsekin ollut samassa tilanteessa ja käynyt läpi samoja syyllisyydentuntoja. Puhumattakaan sitten siitä häpeästä, joka kaikkeen liittyi. Ja päälle päätteeksi muiden ihmisten arvostelu, kun lähtikin nyt tekemään jotakin ihan erilaista.

"Ja sitten vielä musta tuntuu, että Dreamillä ei ole kaikki hyvin fyysisesti," Napit Vastakkain tilitti. "Että sitä ehkä sattuu johonkin, selkään tai vatsaan. Se kiukuttelee niin kauheasti harjatessa ja satulointi on sille todella vaikeaa. Ja ratsastuskin. En haluaisi sitä rankaista näissä tilanteissa vaan ymmärtää miksi se luimii ja yrittää purra. Tuntuu, että se vain yrittää kertoa mulle jotakin tärkeää. Tallilla kuitenkin sanovat, että mun pitäisi pistää tamma kuriin, mutta se tuntuu väärältä. He kaikki huutavat hevosilleen, se on todella ahdistavaa. Tallilla on ihan kamala meiniki, kaikki karjuvat ja kiljuvat hevosille, ja tempovat niitä riimuista tai uhkailevat raipalla. En halua tehdä sellaista ollenkaan. Olenko ihan hullu kun ajattelen näin?"

Joskus on vaikea ymmärtää, miten ja milloin päädyimme niin valtavan kauaksi empatiasta ja molemminpuoleisesta vuorovaikutukseen perustuvasta hevosenkäsittelystä. Missä kohtaa kaikki lähti menemään vinoon, väärää tietä? Missä vaiheessa ajattelimme, että on järkevää pistää hevonen kuriin väkivalloin sen sijaan, että olismme pysähtyneet miettimään mistä sen epätoivottu käytös kertoo? Vai emmekö ajatelleet ollenkaan, menimme vain puolustuskannalle, koska pelkäsimme menettävämme kontrollin? Ehkä jo silloin tuhansia vuosia sitten, kun lähdimme kesyttämään hevosia, lähdimme liikkeelle aivan väärällä asenteella.

Ken tietää, mutta tässä sitä yhä ollaan. Paljon on tullut muutosta jo, mutta niin paljon on vielä tehtävää. 

Lupasin tulla käymään, kun olin Kaliforniassa, halusin todella auttaa ystävääni, mutta myös Dreamia. Ajattelin, että tässä on nyt se mitä Dream tarvitsee, oman ihmisen, joka sitä kuuntelee, vaikka sitten vain sen kahdesti viikossa. Parempi sekin kuin ei mitään. En osaa sitä selittää, miksi tämä hevonen on minulle niin tärkeä, se vain on.

Ehdin käymään Dreamia ja Napit Vastakkainta katsomassa kahdesti joululomallani. Molemmilla kerroilla olin tallilla kolmisen tuntia. Olin melkein jo unohtanut miten palkitseva oppilas Napit Vastakkain on. Vaikka vuosia on tässä välissä vierähtänyt useita, hän on kuitenkin sama oppilas kuin silloin 90-luvulla. Lajikin on muuttunut - silloin hän oli vikeltäjä. Lajilla tosin ei ole väliä, sillä hänellä on edelleen uskomaton kyky tuntea oma kehonsa ja analysoida suoritustaan, silloinkin kun hän opettelee uusia asioita. Se on erittäin harvinaista, sillä vaikka olen opettanut satoja ihmisiä vuosien varrella, tämän tason kehotietoisuutta on loppujen lopuksi aika harvalla. Lisäksi hän tuntee hevosen allaan kuin se olisi kasvanut kiinni häneen, mikä on valtava lahja. Kaikki tämä on kuitenkin hänelle itselleen lähes tiedostamatonta ja siksi Napit Vastakkain on jatkuvan epätietoisuuden ja -varmuuden kourissa kuten niin moni muukin, joka on lähtenyt valtaväylältä tekemään uutta polkua hevosten luokse. 

"Teenkö jotain väärin? En ole mikään valmentaja tai ratsuttaja, mitä jos pilaan hevosen? Olenko liian kiltti? Kuulen kokoajan tuon vanhan valmentajan äänen korvissani ja hän sanoo, että raippaa vaan ja heti." 

Joskus toivoisin, että voisin ottaa ämpäriin kaikki ne vuodet, jotka itse tempoilin raastavassa epävarmuudessa ja itsekritiikissä, kun päätin lähteä etsimään uudenlaista tapaa olla hevosten kanssa. Ämpäriin vain, kaikki ne kantapään kautta tuskalla ja hiellä ja verellä omaksutut asiat, jokainen ilon ja epätoivon tunne, loputtomat analyysit ja analyysien analyysit, peiliinkatsomiset itkuineen ja itsesyytöksineen sekä kirsikkana kakun päällä egon moninaiset tuhansiksi kappaleiksi räjähtämiset. Taikuudella sitten kiteyttäisin sen ämpärin pienen pieneksi liemikuutioksi, jonka jokainen, joka vasta nyt on löytänyt ulosrampin valtavirran moottoritieltä, voisi liuottaa kuumaan veteen ja juoda ennen nukkumaan menoaan.

Mutta eihän se niin mene. Jokaisen on sieltä rampilta käännyttävä joko oikeaan tai vasempaan. Jokaisen on tehtävä omat valintansa, ne väärätkin, ja löydettävä oma polkunsa umpimetsän halki. Voin vain antaa joitakin työkaluja, jolla tuota metsää raivataan, millä polkua avata, mutta työ on jokaisen tehtävä itse, niin tuskallista ja aikaavievää kuin se onkin. Koska siitähän tässä on sitten loppupeleissä kyse, siitä matkasta, joka on jokaiselle erilainen. Napit Vastakkain ei ole minä, eikä Dream ole Little Love tai Andiamo tai Leo tai kukaan muukaan hevonen, joka minua tällä reissulla saattoi jonkin matkaa. Heidän tarinansa tulee olemaan juuri sitä, heidän tarinansa. Voin vain olla osallisena tässä prosessissa, tukea kun tukea tarvitaan. Ja samalla näiden kahden tarina tulee osaksi minunkin tarinaani, joka jatkuu aina vaan, syvemmälle ja syvemmälle itseeni. 

 

Toisena ulkoilupäivänä Andiamo yritti piehtaroimaan. Se pyöri ja hyöri, kuopi maata ja vihdoin, pitkällisen harkinnan jälkeen lähti laskeutumaan maata kohden. Etupolvet koukussa, varpaankärjillä tasapainoillen, pää ja kaula eteen työnnettyinä ja takaapää vapisten hevonen oli melkein jo maassa kun siltä loppui usko ja se rykäisi itsensä pystyyn. Katselin kuinka Andiamo keräsi hetken voimiaan aamuauringon lämmössä, sitten se lähti yrittämään uudelleen. Tällä kertaa se otti käyttöön toisenlaisen tekniikan: se peruutti itsensä asentoon, jossa sen etujalat olivat suorana. Ilmeisesti etupolvien koukistaminen teki liian kipeää ja ajatuksena oli päästä makuulle tätä kautta. Kerkesin ottaa kuvankin...

...ennen kuin Andiamo taas tempaisi itsensä pystyyn. 

Sitten se luovutti. Piehatoiriminen oli vain liian vaikeaa. En enää koko reissun aikana nähnyt sen edes yrittävän makuulle, mutta eräänä aamuna kun tuli paikalle, huomasin, että Andiamolla oli kaulassa ja kyljessä mutaa. Olin edellisenä päivänä jättänyt sen aamupäivällä kentälle ulkoilemaan ja Isoäiti ja Ponityttö olivat ottaneet sen sisään. Ilahduin ikihyviksi tästä mudasta sen turkissa, sillä siitä päättelin, että se oli jossain vaiheessa edellisenä päivänä päässyt piehtaroimaan. 

Kyllä tämä hevosen makuullemeno on aika tärkeä juttu ja itselläni oli oman hevoseni Lilon kanssa aina takaraivossa ajatus, että kun hevonen ei enää pääse makuulle, sen aika tässä maailmassa oli käynyt vähiin. Hevonen nukkuu toki seisaaltaan, mutta kuten olen tainut aikaisemminkin täällä sanoa, REM-uneen päästäkseen hevosen on oltava makuulla. Ja elämä ilman REM-unta on aika rankkaa ihan kenelle vain, mutta etenkin hevoselle, siinä kun usein käy lopulta niin, että hevonen alkaa nukahtelemaan ns. pystyyn. Silloin se usein herää vasta pudotessaan polvilleen. Olenpa nähnyt hevosen menevän näissä tilanteissa myös aivan turvalleenkin. 

Noh, Andiamo onneksi näyttää edelleen pääsevän makaamaan. Purut sen hännässä kertoivat, että öisin se oli nukkunut myös makuultaan. Sitä en tiedä, että millä helvetillä se oli sinne makuulle pääsee ja kuinka kauan se operaatio kestää, mutta pääasia, että homma toimii edelleen. 

Omistajalle olen alkanut muotoilemaan sähköpostia, jossa kerron mahdollisimman selkeästi ja rehellisesti Andiamon nykyisestä tilasta ja siitä, että sen elinikä lyhenee huomattavasti, jos se seisoo kopissa päivästä päivään vailla mitään liikuntaa tai virikkeitä. Sen puolitoista viikkoa kun olin Kaliforniassa se pääsi minun kanssani ulos kourallisen kertoja, ei siis joka päivä kuitenkaan, mutta tarpeeksi usein, että eron ehti näkeä. Jo kolmantena ulkoilukerralla hevonen käveli reippaasti ja suoraan, sen katseessa oli erilainen loiste kuin aikaisemmin ja se jopa heitti pienelle laukalle päästessään vapaaksi. Pukittaakin se yritti. Toisin sanoen se heräsi eloon. Eikä se paljoa vaatinut. Kaksi tuntia laatuaikaa päivässä. Uskoisin, että laittamalla hevosen kopista pihalle viettämättä sen kanssa siellä minuuttiakaan jo nostaisi sen elämänlaatua sata prosenttia. 

Olen yrittänyt hyvällä, olen kärsivällisesti selittänyt nämä asiat Omistajalle. Olen hymyillyt ja ymmärtänyt. Nyt tuntuu, että ne keinot on käytetty ja seuraavaksi on sanottava asiat suoraan ja ehkä vähän rumasti. Voi olla, ettei Andiamon omistaja enää koskaan sen meilin jälkeen puhu mulle, mutta se on tässä vaiheessa ihan sama. Tärkeämpää olisi saada apua Andiamolle. Se hevonen, jonka näin vierailuni ensimmäisenä päivänä, ei ollut hyvinvoiva. Todellakaan. Se näytti vanhentuneen vuosia sitten viime näkemän, vaikka siitä oli vain kuusi kuukautta kun viimeksi olimme yhdessä. Tiedostan kyllä, että puoli vuotta on tuon ikäisen hevosen elämässä pitkä aika ja paljon voi siinä ajassa tapahtua muutoksia, mutta silti.  

En ole varma tulenko näkemään Andiamoa enää koskaan, en tiedä milloin menen taas Kaliforniaan vierailulle, voi olla, että vasta vuoden päästä, jos sillonkaan. Jotenkin on tunne, että tämä on nyt tässä, että tämän vierailuni päätteeksi sanoin ne todelliset, lopulliset jäähyväiset. Melkeinpä toivon, että emme enää kohtaa, koska en osaa uskoa, että Andiamo olisi vielä vuoden päästä sellaisessa kunnossa, että sen elämä olisi elämisen arvoista. Kipuja sillä on jo nyt ja jossakin on se eettisyyden raja, jolloin eläimen on annettava lähteä, jolloin se vapautetaan päivittäisestä kipuilusta. 

Kivuistaan ja vanhasta iästä huolimatta Andiamo on edelleen se uskomaton eläin mikä se on aina ollut; vakaa kuin kivi, valmis olemaan siinä hetkessä sinun kanssasi, lähellä lujasti, mutta hellästi. Jättiläiskokoinen, elävä rakkauspakkaus, jonka lempeä katse saa sydämen havisemaan. En tiedä tulenko koskaan toiste tapaamaan hevosta, jolla on Andiamon energia, niin uskomattoman rauhalliseksi ja tasapainoiseksi tunnen itseni sen seurassa.Jos Andiamo on jotakin minulle opettanut, se on ollut täydellistä läsnäoloa. Kaikki unohtuu; murheet, vaikeudet, stressi. Isot asiat, pienet asiat - menneisyys, tulevaisuus. Millään muulla ei ole väliä kuin juuri sillä hetkellä, joka meillä on yhdessä. 

Andiamon energia on sitä vanhinta mahdollista energiaa, sellaista syvältä Äiti Maan sisältä kumpuavaa muinaista parantavaa energiaa, joka korjaa kaiken särkyneen, ehjää kaiken mikä on rikki. Kiitollinen olen, että olen sen saanut kokea. Sydämessäni sitä vaalin vielä sittenkin kun Andiamo on jo mennyt, kun se on lopullisesti liittynyt kaikkien hevosten esi-isien laumaan, joka laukkaa taivaanrannassa, toisessa ulottuvuudessa. 

 

Matkustimme perheen kanssa jouluksi Kaliforniaan. Matka oli eräänlainen henkireikä koko perheelle, koska syksymme on ollut raskas. Paljon energiaa on mennyt sopeutumiseen uuteen maahan ja suurkaupungissa asumiseen. Moni asia on nyt erilailla kuin ennen ja siihen tottuminen on ottanut voimia. Itselleni tämä viimeinen puoli vuotta on ollut myös ensimmäinen kerta neljään kymmeneen vuoteen kun elämässäni ei ole ollut hevosta, jonka kanssa viettää aikaa jossakin kapasiteetissa. Siksi ehkä tämän bloginkin kirjottaminen on jäänyt, sillä vaikka periaatteessa aiheista ei ole ollut puutetta, en vain ole kyennyt tätä hevosettomuutta käsittelemään. Oikeastaan voisi sanoa, että olen jollakin tasolla sen työntänyt taka-alalle ja keskittynyt muihin asioihin, vakuuutellen näin itselleni, ettei sillä ole väliä. Etten tarvitse hevosia.

Mutta mitähän tein heti kun pääsin Kaliforniaan? Ryntäsin tietysti Andiamoa katsomaan.

Voi miten ihanaa oli nähdä se! Heti kun ajoin pihaan ja nousin autosta, se tiesi tasan tarkkaan kuka olin. Alkoi hirmuinen hörinä ja edes takaisin ramppaaminen. Itkuhan siinä tuli itselle, niin liikutuin Andiamon innosta. Ja tietenkin siitäkin, että olin vihdoin "palannut kotiin", hevosten luokse. 

Ensi fiiliksien jälkeen tutkailin Andiamoa vähän tarkemmin. Se tuntui vanhentuneen valtavasti sitten viime näkemän. Siitähän on nyt tasan kuusi kuukautta kun lähdin Kaliforniasta ja mulla ei ole tietoakaan montako kertaa hevonen on päässyt kopistaan pihalle sinä aikana. Ehkä kerran viikossa, jos hyvin on käynyt. Minusta hevonen näytti laihtuneen, tai ainakin jo silloin olemattomat lihakset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ja kasvoilla oli kireä ilme, silmän yläpuolella useampia huoliryppyjä ja korvat jännässä asennossa sivulle - kaikki merkkejä kivuista. Iho sillä oli vatsan alta aika ruvella, samoin hännän juuresta, joka oli hinkattu aivan karvattomaksi. Harjalle oli käynyt samoin, mutta luulen, että se johtui siitä, että oikean puolen yläkaulan lihas oli järkyttävän kireä, aivan kuin ihon alla olisi kulkenut jonkinlainen vaijeri. Sitä kireystilaa Andiamo oli sitten kai hinkkaamalla yrittänyt lievittää. Syykin tähän kaulan jännittämiseen selvisi kun katselin asentoa missä hevonen seisoi: vasen etunen edessä suoraana ja oikeaa takajalkaa lönköttäen. Pysyäkseen pystyssä kahdella jalalla, Andiamo joutui tasapainottelemaan jäkittämällä kaulaansa ihmeellisessä asennossa. Etenkin kaulan oikea puoli ylälinjassa oli tässä asennossa kuin viulunkieli.

Kun vein sen ensimmäistä kertaa kentälle, se käveli sinne kuin kännikala, koikkelehti, kiemurteli ja huojahteli, aivan kuin ei olisi mitenkään kyennyt astumaan suoraan. Eikä se ehkä kyennytkään. Kovin työläältä ja kömpelöltä tuo kävely näytti jo tasaisella, puhumattakaan sitten kun piti vielä alamäkeen liikkua. Pari kertaa kävi mielessä, että koko hevonen vielä kompastuu ja kaatuu.

Tässä kuva Andiamosta kun otin sen kopista ulos ensimmäistä kertaa. Tässä se havahtui tarkkailemaan ympäristöään, mikä lie rasahdus puskasta kuuluikaan. Kuvassa näkyy miten kaulassa on suorastaan tuollainen kuoppa ylälinjassa, jossa Andiamo on sitä hinkannut. En siis tarkoita, että kuoppa olisi tullut tuosta hinkkaamisesta vaan lähinnä siitä että lihakset ovat surkastuneet siitä kohtaa. Vähän samaan tapaan kuin vastaavasti Andiamon rintalihakset ovat suhteettoman suuret, sillä se selkeästi pitää itseään pystyssä niiden avulla. Ja kinnerhän on edelleen niin suora kuin nyt suora kinner voi hevosella olla, se saa takajalan näyttämään aika erikoiselta.

. 

Kovasti Andiamo halusi, että sitä rapsutellaan ja hierotaan. Niin teinkin joka kerta kun kävin sitä katsomassa. Siis sen lisäksi, että latoin sen ulos. Andiamo oli asiasta tosi vaativa, se välillä peruutti itsensä melkein syliin tai parkkeerasi kylkensä aivan viereen, ikään kuin vihjeeksi, että lisää kaivattaisiin. 

"Tuosta kohtaa voisit rapsuttaa vielä vähän, kiitos!"

Kovin oli kuitenkin vaisu tämä rakas ystäväni. Vaikka sen oma energia oli edelleen voimakasta ja puoleensavetävää, siinä oli kuitenkin jokin särö, josta huokui uupumus elämään. Katselin Andiamon silmiä, sen asentoa, tutkailin sen tapaa vaihtaa painoa jalalta toiselle minuutin välein, kuuntelin kuinka sen nivelet poksuivat ja naksuivat enemmän kuin koskaan. Kipeältähän tuo näytti, ja jäykältä. Vanhalta. Vaikka vanhahan tuo onkin, etenkin tuon kokoiseksi hevoseksi. Mutta miten surulliseksi tämä minut teki. Ja vihaiseksi. Omistaja oli selkeästi taas vain hylännyt hevosen koppiin josta sitä saattoi seurailla keittiön ikkunasta ja uskotella itselleen, että kaikki oli hyvin koska hevonen edelleen seisoa törötti aitauksessaan.

On taas niin vaikea ymmärtää tätä touhua, vaikka kuinka yritän ajatella, että jokainen tekee parhaansa, kuten myös varmasti Andiamon omistaja. Mutta prkl soikoon kun se ei tunnu nyt riittävän, ei ainakaan Andiamolle. Jokaisen asianosaisen on kyettävä parempaan. Vannoin tulevani takaisin tontille niin useasti kuin lomani aikana vain kynnelle kykenisin ja ottavani Andiamon ulos. Että sille saataisiin edes hetkellistä helpotusta. Ja toivottavasti pääsisin jälleen kerran omistajankin juttusille. Vaikka mitäpä hyötyä siitäkin taas olisi. Miksi hän kuunteleisi mua nyt, kun näköjään kaikki aikaisemmat puheeni ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Jos sitäkään. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla.