Olen nyt pienessä mielessäni ajatellut, että käyn Andiamon luona vierailemassa ainakin noin kerran kaksi viikossa.  Omistajan luvalla saisin käydä vaikka joka päivä, mutta tällä hetkellä se tuntuu ajatuksena vaikealta monestakin syystä, mutta ehkä eniten siksi, että Andiamon elinympäristö aiheuttaa minulle ahdistusta.  

"Mä en kestäisi mitään tuollaista settiä," kaveri sanoi somessa kun kerroin hänelle vierailuistani Andiamon luokse.  Tai kerroin ja kerroin.  Totuuden nimissä se oli lähinnä tilitystä niistä asioista hevosen elämässä joita en voi muuttaa ja jotka ovat mielestäni huutavia vääryyksiä. Vaikka olen näillä koppihoitotalleilla hengaillut suurimman osan elämästäni, sinne takaisin meneminen voi olla järkyttävän vaikeaa nyt kun olen nähnyt millaisia hevosista tulee kun ne saavat elää lajinomaisempaa elämää.  Tätä voi olla vaikea ymmärtää, jos sitä ei itse ole kokenut.  Kuten viime postauksessa mainitsin, en itsekään tätä ymmärtänyt vielä kymmenen vuotta sitten.  Tieto todellakin lisää tuskaa, potensiin kymmenen.

Silloin kun hevonen on omasi voit vaikuttaa sen elämään ihan eri tavalla kuin jos se ei sitä ole, tämähän on selvä.  Olen ennenkin, valitettavan monta kertaa, ollut sydänjuuriani myöten sidottu eläimeen, jonka näen päivittäin kärsivän joko henkisesti että ruumiillisesti taikka molempia, pystymättä juurikaan vaikuttamaan kyseisen eläimen hyvinvointiin. Story of my life, sanoisin.  Mutta mikä sitten on parempi?  Jättää Andiamo seisoa möllöttämään karsinaan ja yrittää unohtaa sen olemassa olo vai helpottaa sen elämää edes hetkeksi ottamalla se ulos aitauksesta ja viemällä sen vaikkapa metsään kävelylle?  Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa, myös ne negatiiviset.  

Ehkä eniten omasta puolestani tässä Andiamon vaakakupissa painaa se seikka, että koen olevani hevoselle velkaa enemmän kuin tarpeeksi. Taisin tästä jo keretä mainitsemaan aikaisemminkin.  Kuullostaa ehkä hassulta, että koen olevani hevoselle jotakin velkaa ja tiedän tietenkin, ettei Andiamo tätä asiaa näin ajattele (tai ei ajattele sitä mitenkään, hevoset eivät näitä juttuja kelaile, ne ovat tässä hetkessä vain läsnä).  Mutta olen vain ihminen.  Siksi olen miettinyt joskus, mitä sen elämästä olisi tullut, jos olisinkin ottanut sen mukaani Sveitsiin.  Mutta meneisyyttään ei voi muuttaa, näitä päätöksiä ei voi ottaa takaisin.  Enkä haluaisikaan ottaa.  Sillä Sveitsissä tutustuin Little Loveen, ja tämän hevosen kautta löysin uuden, näkymättömissä olleen maailman, jota en ollut tiennyt olevan edes olemassa.  Tätä kaikkea olisi tuskin tapahtunut, jos Andiamo olisi ollu mukanani.  Ja on elintärkeää, että se tapahtui! 

Kuten aikaisemmin mainitsin, sain Andiamon kaupasta kuusinkertaisen summan rahaa kuin mitä olin hevosesta alunperin maksanut.  Yhteensä kaksitoistatuhatta dollaria.  Se oli iso summa rahaa, jonka laitoin visusti pankkiin pahan päivän varalle.  Miehenikin sanoi, että annetaan sen rahan olla, sille tulee varmasti vielä jonakin päivänä hyvää käyttöä.  Hän oli oikeassa.  Joskus ajattelen, että tiesin sydämessäni jo silloin, että tuo raha olisi tärkeä raha, että vuosien päästä se auttaisi minua tekemään elämäni tärkeimmän ostoksen.  

Käytin kyllä rahaa pari kertaa, kun asia oli tärkeä.  Esimerkiksi vuoden 2009 keväällä lähdin intuiitioni käskystä kahden päivän varoitusajalla Belgiaan hevosavusteiselle tunnetaitokurssille, jonka houkutteleva nimi oli "Löydä Uudelleen Autenttinen Itsesi - Reclaiming your Authentic Self"  Se kurssi oli eräs elämäni käännekohdista.  (kurssista voit lukea englanniksi lisää täältä  http://equineinsanity.blogspot.com/2009/06/lessons-from-horses-heart.html  ) Eli tämä Andiamo-rahasto sponsoroi tärkeitä asioita. Suurin osa tuosta Andiamon kaupoista saadusta rahasta säilyi kuitenkin säästössä pankkitililläni.  Vuosia.  Vitsailin joskus, että käytän rahat sitten seuraavan hevosen ostoon, jos sellaisen koskaan enää ostan. Vaikka vitsinä tuota heitin, on pelottavaa kuinka oikeassa sitten loppujen lopuksi olinkaan.  

Joulukuussa 2010 se sitten tapahtui.  Olin ratsastanut, hoitanut ja rakastanut Liloa tässä vaiheessa jo neljä ja puoli vuotta.  Tamma oli avannut silmäni niin monelle asialle, että niiden luetteleminen tässä tuottaisi toisen blogin verran tekstiä. Tärkein niistä oli kuitenkin ehkä se, että olin Little Loven kautta oppinut kyseenalaistamaan tietoa ja luottamaan omaan tuntemuksiini asioista. Olin myös löytänyt itsestäni aivan uusia ulottuvuuksia, niitä näkymättömiä, joita aiemmin mainitsin.  Tämä hevonen ei ollut vain elämäni hevonen, se oli Elämäni Suurin Opettaja ja se huoli, jota sen hyvinvoinnin puolesta kannoin ja ne frustraation tunteet joita sen elämäntilanne ja omistaja minussa saivat aikaan olivat välillä sietämättömiä. Unelmoin, että hevonen olisi joku päivä minun, vaikka tiesin, ettei omistaja sitä ikinä myisi. 

Kunnes eräänä päivänä ikinä olikin täällä.  Kun Little Loven omistaja joulukuussa 2010 soitti minulle, en ehtinyt kuin sanoa haloo, kun korvaani tuli täysi laidallinen: "En kestä enää, haluan eroon Little Lovesta.  Ota tai jätä.  Jos et ota, tallilla oleva esteratsastaja ostaa sen, puhuin jo hänen kanssaan."  

Siinä se sitten oli.  Andiamon lahja minulle.  Jätin sen taakseni Kaliforniaan, jotta voisin vuosien päästä ostaa itselleni elämäni tärkeimmän hevosen, ystäväni ja opettajani.  Jotta voisin tarjota tuolle samaiselle hevoselle sen elämän, jonka se ansaitsi, ilman kenkiä, karsinoita, kuolaimia ja lopulta jopa ilman ratsastusta.  Ja rahaa jäi vielä juuri sen verran ylikin, että sain maksettua tamman kuljetuksen Suomeen kun muutimme sinne kuusi kuukautta myöhemmin. (tuosta kaikesta voi sitten lukea lisää täältä englanniksi   http://songoftheblackhorse.blogspot.com/2011/01/day-4.html  )  

Että tämmöinen tarina.  Näetkö nyt, miksi koen, että olen Andiamolle paljon velkaa?  Se ei ole koskaan saanut maistaa sitä elämää mitä Little Love eli elämänsä loppuun saakka, elämää laumassa lajitovereiden kanssa.  Elämää, jossa se sai itse päättää milloin se söi ja joi, liikkui ja seurusteli.  Elämää, jossa ihmiset sen ympärillä kuuntelivat ja kuulivat sen toiveet ja kunnioittivat myös niitä. Elämää, jossa ihmisen ja eläimen suhde on kumppanuutta, ei diktatuuria.

Tai ehkä velka on väärä sana.  Velasta tulee sellainen mielikuva, että tässä ei ole tunteet pelissä.  Että tämä on kaikki vain negatiivistä taakkaa.  Ja se ei sitä todellakaan ole, vaan ennemminkin se on syvää ja harrasta kiitollisuutta siitä kaikesta mitä olen saanut viimeisen kymmenen vuoden aikana kokea.  Ja siksi tunnen Andiamoa kohtaan kiitollisuutta, rajatonta määrää kiitollisuutta.