Koska myin Andiamon tutulle ihmiselle, joka oli valmentajani asiakas, saatoin seurata hevosen elämää kaukaa käsin.  Se muutti pian lähtöni jälkeen valmentajani tallille asumaan ja täysvalmennukseen.  Tarkoittaen siis sitä, että valmentajani ratsasti sillä viisi kertaa viikossa.  Omistajakin saattoi ratsastaa ja saada opetustakin, mutta tämä toteutui vain muutaman kerran.  Tiesin kyllä jo etukäteen, että näin tulisi käymään, sillä olin jo omistajan edellisen hevosen, Ikaroksen, kanssa törmännyt tähän samaan ongelmaan (jos se nyt ylipäätään oli ongelma), siis siihen, että omistaja ei juurikaan uskaltanut käsitellä, saatikka sitten ratsastaa hevostaan.  

Ikaroksen kohdalla ymmärrän kyllä tämän erittäin hyvin, niin ikään kookas (182 cm säkä) hannoverilaisruuna oli hyvin tulisieluinen, nopealiikkeinen ja ehkä jonkun mielestä arvaamatonkin.  Mutta Andiamo oli toista maata.  Kuten aikaisemmin kerroin, kymmenen vuotias oppilaani ratsasti sillä kerran kokonaisen ratsastustunnin tehden kaikki mahdolliset koulukiemurat mennen tullen (tämä oli tytön harras toive ja siksi se toteutui meidän viimeisellä yhteisellä valmennuskerralla). Siksi omistaja keksikin milloin mitäkin syytä ettei voinut ratsastaa hevosellaan.  Yleensä nämä syyt olivat fyysisiä.  Oli selkäkipua taikka niskakipua.  Pääkipuakin ja selittämättömiä puutumisia.  Jotka eivät tosin estäneet omistajaa elämästä normaalielämää.  

Silloin aikoinaan ihmettelin kovasti Andiamon omistajan motiivia omistaa hevonen, jolla hän ei itse ratsastanut, nyt ymmärrän sitä enemmän kuin hyvin vaikkakin hänen päätöksensä olla ratsastamatta perustui ehkä eri syihin kuin omani (lakkasin ratsastamasta hevostani Liloa, koska ratsastukseen liittyi sen kohdalla paljon traumaa).  Meillä on omat syymme ja kuka on sanomaan mikä on oikein ja mikä on väärin.  Olemme tottuneet siihen, että hevosilla ratsastetaan, eikös ne juuri siksi ole tämän maan päälle laitettu, että voisimme niin tehdä?  Vai olisiko sittenkin niin, että tämä ratsastus onkin vain ihmisten itsensä kehittämä konsepti, jota ruokitaan niin paljon että kuka tahansa kolme vuotiaskin tietää totena sen totuuden, että hevoset on luotu ratsastettaviksi...

Oli miten oli, omistaja ei ratsastanut taikka ylipäätään käsitellyt hevostaan.  Kaikille asianosaisille ja ulkopuolisillekin oli selvää, että tämä johtui hänen omasta pelostaan.  Tai kaikille paitsi omistajalle itselleen, sillä en ole varma myönsikö hän tätä pelkoaan kenellekään, edes itselleen. Ihmisillä on uskomaton taito uskoa omiin valheisiinsa, jos se palvelee heidän tarkoitusperiään.  Mutta, jotta en nyt ihan lähtisi taas sivujuonteille, näistä asioista, ratsastamisesta ja sen pelkäämisestäkin voidaan puhua ehkä enemmän joku toinen kerta.

Andiamosta kehittyi entisen valmentajani käsissä jonkinasteinen kouluratsu.  Vikellyshevostakin siitä tehtiin jossakin välissä, mutta nuorena tapahtunut trauma, jossa ilmeisesti ratsuttaja oli selkään noustessa lävähtänyt Andiamon lautasille istumaan satulan sijaan, hankaloitti laukassa selkäänhyppyä.  Pakoreaktio saattoi aktivoitua pienimmästäkin virheliikkeestä ja lopulta omistaja tuli siihen tulokseen, että hevonen ei koskaan kykenisi tuota traumaa totaalisesti unohtamaan kuin ehkä hetkellisesti. Kouluratsastuksesa se kuitenkin kilpaili parhaimmillaan Intermediare I luokkia, kunnes sen nivelet alkoivat antamaan periksi.  Ylemmissä koululuokissa kun tuo kokoamisaste nouse eksponentiaalisesti mitä pidemmälle mennään.  Sillä oli aina ollut suorat kintereet, mikä ei tehnyt siitä ideaalia kandidaattia GP-tasolle ja sen ikäkin alkoi muodostua ongelmaksi.  Ex-valmentajani tosin halusi jatkaa, sillä kukapa haluaisi luopua ilmaisesta kisahevosesta, jolla pääsi takuuvarmasti ruusukkeille.  Siksi hevosta hoidettiin pitkään vaikka millaisin hoidoin ja nivelpiikityksin, jotta se kykeni edelleen kisaamaan.

Andiamokisoissa.jpg

Olin tässä vaiheessa etääntynyt entisestä valmentajastani, sillä meidän filosofiamme ja hevosiin liittyvä ajatusmaailmamme olivat lähteneet tekemään polkua täysin eri suuntiin.  Hänestä oli tullut menestyksen myötä kilpailuhenkinen kouluratsastaja, joka ei kaihtanut keinoja saadakseen valmennettavansa taikka itsensä huipulle ja minusta oli kuoriutunut kaiken kyseenalaistava kukkahattutäti, joka mietti hevosharrastuksensa eettistä oikeutusta. Emme siis sattuneesta syystä kumpikaan enää aktiivisesti hakeutuneet toistemme seuraan. Facebook on kuitenkin vakoilemiseen oiva työkalu ja sen kautta saatoin seurata ainakin jollain tasolla Andiamon kilpaura kuulumisia vaikka en sitä enää päässyt konkreettisesti näkemään käydessäni Kaliforniassa.

Lopulta Andiamo jäi eläkkeelle.  Se oli tullut koulu-uransa tien päähän.  Se muutti omistajan tontille asumaan, en itseasiassa edes oikein tiedä milloin, sillä meni muutama vuosi etten nähnyt sitä enkä tiennyt miten se jakseli.  Sitten, kolme vuotta sitten, muutin takaisin Kaliforniaan.  Mielessä kävi soittaa Andiamon omistajalle ja kysyä mitä sille kuului, mutta en vain kyennyt sitä tekemään.  Olin juuri jättänyt elämääkin suuremman hevoseni (sen toisen jonka olen koskaan omistanut) Suomeen ja en vain ollut valmis kohtaamaan Andiamoa.  Little Loven jättäminen Suomeen oli vaikea paikka ja avasi hevosen kokoisen haavan sydämeeni.  Vaikka tämä ratkaisu oli hevosen kannalta se paras, sen työstäminen kesti itselläni vuoden päivät enkä sinä aikana juurikaan halunnut muodostaa tunnesidettä muihin hevosiin.

Sitten elämä puuttui peliin, sillä sairas ystäväni tarvitsi apuani hevosensa Leon kanssa.  Lupauduin auttamaan ja siitäpäs vasta soppa syntyi, kuten moni sai huomata lukiessaan edellistä blogiani (jos dramaattiset juonenkäänteet kiinnostavat, sen voi käydä lukemassa täällä: http://leijonasydan.blogaaja.fi/ )  Törmäsin Leo-ajanjakson aikana Andiamon omistajaan kerran ruokakaupassa ja hän kovasti kyseli, olisiko minulla aikaa ratsastaa Andiamoa, se kun tarvitsisi liikuntaa eikä hän itse sitä voinut tehdä, koska hänellä oli (yllättäen) selkävaivoja.  Jouduin kieltäytymään kahdestakin syystä: a) koska minulla oli kädet täynnä ystäväni hevosta Leoa ja b) jostakin syystä en vain kyennyt edelleenkään ajattelemaan, että olisin jotenkin mukana Andiamon kuvioissa.  En osannut tätä silloin selittää itsekään, mutta Andiamon ajatteleminen veti minut jotenkin emotionaalisesti vereslihalle.  Kävin sitä kuitenkin tuolloin moikkaamassa parikin kertaa ja nämä tapaamiset vain vahvistivat sitä tunnetta minussa, että en kykenisi mitenkään tuota hevosta näkemään viikottain, etenkään niissä oloissa, joissa se asui.  

Noh, mikäs nyt sitten on muuttunut?  Ei kait mikään muu kuin minä itse. Jälleen kerran.  Sillä olot Andiamolla ovat edelleen samat.  Mutta jokin minussa itsessäni on nyt valmis (tai jos ei valmis niin ainakin valmiimpi) katsomaan tätä Andiamon keissiä suoraan silmiin.  Koska koen, että jotain katsottavaa siellä on. Koska kuten sanoin aivan alussa, tämä tarina ei ole vielä ohi.  Ja koen vahvasti, että olen Andiamolle velkaa sen. Tämä velkaantumisen tunne on tässä hyvin vahvana läsnä, ja haluankin sitä jonain päivänä avata lisää. Lisäksi juuri tänään, tätä kirjoittaessa, mieleni perukoilta tajunnan etualalle on pyrkinyt ajatus, että syy miksi en ole pystynyt/halunnut /uskaltanut kohdata Andiamoa ja sen tarinaa kuin vasta nyt, on rakas tammani Little Love. Sillä vaikka nämä kaksi hevosta eivät koskaan tavanneet, he ovat tässä minun universumissani monella tavalla yhteen liitetyt.  Ja jotta saatoin jälleen ottaa Andiamon elämääni, piti Lilon siitä poistua - siis ihan konkreettisesti.  Ja sen se teki, tämän vuoden kesäkuussa, siirtyessään sateenkaaren maahan, jossa se nyt laukkailee esi-isien laumassa.

Huoh.  Joko joku on soittanut valkotakkiset miehet minua täältä hakemaan?  Ymmärrän kyllä, että tämä voi olla jonkun mielestä aika outoa tekstiä, ottaen huomioon sen, että puhun nyt tässä hevosista.  Että miten olen voinutkaan antaa hevosten tunkeutua tunne-elämääni näin syvälle, että pohdiskelen täällä tällaisia asioita?  Jaa, no en sitä itsekään olisi oikein kyennyt tajuamaan vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta kukas visas se kerran sanoi, että ihminen on tunteva olento, joka ajattelee eikä ajatteleva olento, joka tuntee?  Tämä pätee minuun kyllä täydellisesti.  Minulla näitä tunteita kyllä riittää.  Ja sitten vielä sellainen mieli (ja sydän), joka näitä asioita osaa järjestellä mun itseni edes sitä oikein tajuamatta. 

Mutta joo, jos niitä valkotakkisia miehiä ei tule, niin olen nyt sitten päättänyt, että vaikka tämä(kään) matka Andiamon kanssa ei tule ehkä olemaan niitä helpoimpia, se matka on tehtävä.

Ja että miksi?  Eikö olisi parempi vaan antaa tämänkin olla, eikä kaivella esiin epämukavia tunteita?  Ja vielä johonkin hevoseen liittyviä epämukavia velkaantumisen ja syyllisyyden tunteita? 

Juu, olisihan se varmaan jollain tasolla helpompaa.  Toisaalta olen tullut elämäni aikana siihen tulokseen, että kaikki asiat, ne kipeimmätkin, on parasta puida ja kaivaa pohjamutia myöten.  Muuten niitä kantaa vain mukanaan ja se on aika raskasta, sitten loppupeleissä.  Sitäpaitsi, mun sisälläni asuu varmaan pieni masokisti.  En tykkää helposta.