Kun näin hevosen ensimmäistä kertaa, minun kävi sitä välittömästi sääliksi.  Elettiin joulukuuta vuonna 2004 ja Kalifornian talvi oli jo tarjoillut meille sateita, joka tarkoitti sitä, että mutaa oli jokapuolella, mutta etenkin tällä tallilla, jos sitä nyt ylipäätään talliksi voi kutsua. Hevonen seisoi metalliputkista tehdyssä mutaisessa pikkuaitauksessa, jossa se suuren kokonsa vuoksi kykeni juuri ja juuri ottamaan muutaman käyntiaskeleen sivuunsa.  Sen takapää ja häntä oli kovettuneen ripulin peitossa ja kylkiluut töröttivät pömppömahan yläpuolella kuin paarit vankilasellin ikkunassa.  Kenkiä sillä ei ollut lainkaan ja kavioitakaan ei selkeästi oltu huollettu kuukausiin; ne olivat levinneet lautasen kokoisiksi lättättänöiksi.  Hevonen itse oli silminnähden ilahtunut vierailijoista, se tuli heti korvat hörössä nuuskimaan.  

"Tämä on BaaBaa," hevosen omistaja, noin nelikymppinen afkanistalainen mies kertoi. Minä olen omistanut sen jo monta vuotta, mutta kaksi vuotta sitten jouduin selkäleikkaukseen enkä oikein sen jälkeen pystynyt ratsastamaan.  "Mutta nyt olen päättänyt sen myydä.  Saat tästä hyvän hevosen halvalla!"  

Olin tullut hevosta katsomaan ostotarkoituksessa, sillä olin nähnyt siitä ilmoituksen paikallisella hevosnettisivustolla. Ilmoituksessa ollut kuva oli osunut heti silmään, sillä vaikka kuva oli otettu huonoimmasta mahdollisesta kulmasta eli takaapäin (kuka hullu laittaa hevosen peräpään kuvan myynti-ilmoitukseen??), hevonen oli kääntänyt päänsä ja katsoi suoraan kameraan.  Yhdennäköisyys edesmenneen Socks-hevosen kanssa oli ollut pelottava.  

Socks oli ollut siihenastisen elämäni tärkein hevonen, hannoverilais ruuna, jota en koskaan omistanut paperilla, mutta joka oli ollut minulle kuin oma. Saman vuoden keväällä sillä todettiin syöpä, joka oli levinnyt sen hännäntyvestä paksusuoleen.  Olin joutunut luopumaan parhaasta ystävästäni vain kuukausia aikaisemmin. Siksi, kun näin tämän edessäni möllöttävän surkean olennon, BaaBaan (mikä nimi hevoselle!), myynti-ilmoituksen, sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin.  

En ollut koskaan omistanut hevosta aikaisemmin mikä oli aika uskomatonta ottaen huomioon, että olin ratsastanut melkein kolmekymmentä vuotta, kilpaillut ja valmentanut kansainvälisellä tasolla vikellystä, ratsuttanut nuoria hevosia ja opettanut ratsastusta ties kuinka kauan.  Tämä hevosettomuus johtui monestakin syystä, ehkä eniten rahatilanteestani, mutta myös siitä, että hevosia oli aina ollut tarpeeksi ilman sitä omaakin.  Kuten nyt esimerkiksi Socks, jota hoidin ja ratsastin neljä vuotta kuin omaa ennen kuin se siirtyi sateenkaaren tuolle puolen.  

Mutta tässä oli nyt tilaisuus ostaa oma hevonen.  

Tunnustan nyt heti, että perimmäinen aikeeni kun niitä myynti-ilmoituksia selasin, oli ostaa halvalla hyvä hevonen ja myydä se sitten tuntuvalla voitolla eteenpäin, koulutettuani siitä vaikkapa vikellyshevosen.  Niistä kun oli tällä mantereella pulaa.  Tämä oli silloinen mentaliteettini, joka on noin 180 astetta nykyisestä ajatusmaailmastani.  Moni asia on muuttunut kymmenen vuoden sisällä, tämä niistä yksi.  Silloin olin liikkeellä jäätävin aikein: tehdä rahaa.  

Tai noh, olin sentäs realisti.  Tiesin kyllä, ettei hevosia ostamalla ja myymällä kauheasti rikastuisi, kun olisi tallivuokratkin maksettava ja niin edelleen, mutta ajatus siitä, että ottaisin tällaisen projektin, sai sormeni syyhyämään.  Miten hienoa olisi "tehdä" jostain rupsahtaneesta hevosesta hieno, maailman luokan vikellys tai-kouluhevonen?  Se kuullosti ihanan haastavalta.   

Mutta takaisin tuohon ostotilanteeseen.  Otimme hevosen ulos sen pikkuaitauksesta ja satuloimme sen.  Nyt tuntuu uskomattomalta, että halusin ylipäätään ratsastaa hevosella, jolla oli nolla lihasta, mutta kuten jo aikaisemmin tuossa paljastin, olin aivan toisenlaisessa mielentilassa silloin, kuin nyt.  Hevoset olivat ratsastamista varten ja tämä hevonen oli testattava, jos sen meinasin ostaa. Ja hevonen taipui tuohon tilanteeseen nöyränä, huolimatta siitä, ettei sillä oltu ratsastettu kahteen vuoteen.  Se kertoo siitä jo aika paljon hevosena.  

Ratsastin viereisellä pellolla, joka oli yhtä muhkurainen ellei muhkuraisempi kuin perunapelto.  Hevonen ontui ehkä joka jalkaa tai oli ainakin todella epäpuhdas.  Ja ihmekkös tuo kun kaviot olivat kuin frisbee kiekot, lihaksia oli se nolla ja pelto oli yhtä kivikkoa.  Mutta ihana tuon hevosen selässä oli istua, sillä huolimatta sen yli 180 cm säkäkorkeudesta, sen liikkeet olivat pehmeät ja mukavat.  Lopulta päädyimme kaverini kanssa tekemään hevoselle taivutuskoetta, mutta hevosen heikon lihaskunnon vuoksi se alkoi vapisemaan jo muutaman sekunnin jälkeen ja melkein kaatui meidän päällemme.  Joten jätimme asian siihen.  Sanoimme kiitos ja hevosen omistajan palavista myyntipuheista huolimatta lähdimme kotiin.  Hintakin oli loppujen lopuksi aivan liian korkea hevosesta, joka oli tuossa kunnossa, olipa se sitten kuinka hannoverilainen taikka ei.  

Mutta hevosta en voinut unohtaa.  Sen katseessa oli ollut jotakin uskomattoman viisasta ja lempeää. Mietin sitä katsetta yötä päivää, kunnes lopulta sanoin asiasta kaverilleni.  Hänkin myönsi, ettei ollut saanut hevosen kuvaa karistettua mielestään.  

"Mennäänkö hakemaan se pois?" hän kysyi.  

Tarjosin hevosesta vajaa kaksi tonnia ja omistaja otti sen empimättä vastaan.  Kaveri lähti mukaan ja sanoi, että hänellä oli se fiilis, että tämä oli hyvä kauppa, kaikesta huolimatta.  Että hevosessa oli sitä jotain.  Että hevonen, jolla oli tuollainen katse, ei voinut olla huono ostos.  

Valmentaja ei ollut ihan samaa mieltä kun otimme hevosta tallinpihalla ulos trailerista.  Hänen ensimmäiset sanansa, jos nyt oikein muistan olivat:

"Apua, minkä kamalan otuksen sä olet mennyt ostamaan!"  

Seuraavaksi hän haukkui hevosen rakenteen ja pudisteli vain päätään nähdessään sen ripulin kokkareisen takapään.  "Matojakin sillä varmaan on.  Ja aivan liian iso sulle, sehän on jättiläismäinen!"  

Mutta minä olin ikionnellinen.  Sillä olin aivan varma, että olin löytänyt helmen.  Jättiläismäisen helmen.