Eilen menin itsekseni katsomaan Andiamoa.  Ilokseni löysin sen kentältä, jonne joku (ehkä omistajan 17-vuotias tytär? Hän kun on viikonloppuaamuisin varmaankin kotona) oli vienyt aamupäivää viettämään.  Kun kävelin mäen ylös kentälle, Andiamo oli kentän toisella puolen selin minuun ja tutki jotakin maassa olevaa.  Se ei kuullut mun tulevan, vaikka omasta mielestäni en mitenkään hiljaa hiipinyt tuota mäkeä.  Siksi se vähän hätkähti, kun yhtäkkiä olinkin portilla. 

Sillä oli päällä paksu kärpäsloimi ja -maski ja mulle tuli heti vahvasti tunne, että se halusi eroon molemmista.  Sillä olikin jo aika hki loimen alla, vaikka kello oli vasta vähän yli yhdeksän. Kaliforniassa on periaatteessa jo talvi tai ainakin syksy, mutta kelit ovat edelleen kaikkea muuta kuin syksyiset.  Tuonakin aamuna oli selvää, että päivälämpötila tulisi menemään hellerajan paremmalle puolelle. 

Olin ottanut tallilta mukaan tyhjän valkoisen pesuainepullon, koska ajattelin, että voisimme jatkaa Andiamon kanssa naksutteluharjoituksia.  Haluan tehdä näitä harjoituksia sen kanssa koska ne ovat hyvää aivojumppaa hevoselle, jonka elämä on aika yksitoikkoista ja tylsää.  Nostin pullon sen eteen ja odotin.  Andiamo muisti hyvin mistä hommassa oli kyse ja kosketti pulloa turvallaan. Juuri sillä hetkellä kun se koski pulloa, minä naksautin.  Sitten pullo selän taakse piiloon ja hevoselle porkkanapala taskusta.  

Andiamo muisti hyvin myös sen, että porkkanat syödään aina samassa paikassa eli suoraan sen ryntäiden edessä eikä se yrittänyt enää yhtään kuikuilla minulta ruokia vaan odotti kuuliaisesti porkkanan ilmestymistä sen nenän eteen. 

Pidin pulloa aluksi aikalailla samassa paikassa, mutta muutaman onnistuneen suorituksen jälkeen siirryin Andin toiselle puolelle tekemään samaa harjoitusta.  Välillä pidimme taukoakin ja vain hengailimme tai vaeltelimme pitkin poikki kenttää yhdessä taikka erikseen.  Sitten palasimme tähän target training harjoitukseen. On ihana nähdä miten valo Andiamon silmissä syttyy, kun se joutuu miettimään seuraavaa siirtoaan. Vaikeutin pikkuhiljaa taas tuota kosketusharjoitusta. Päädyin lopulta kyykkyyn maahan, jossa pidin pulloa miltei maan tasolla. Andiamon mielestä tämä oli mielenkiintoista ja se kiiruhti venyttämään kaulaansa ja koskemaan pulloa. 

Taas pidettiin taukoa. Andiamo seuraili mua pitkin kentää ja kun otin muutaman juoksuaskeleen, sen ilme kirkastui. Se ei kuitenkaan lähtenyt juoksemaan perääni vaan käveli harppoen perässäni.  Kirmailin kentällä ristiin rastiin ja välillä pysähtyin katsomaan Andia, joka puolestaan pysähtyi korvat hörössä katsomaan minua. Kun säpsähdin, vähän niin kuin hevoset tekevät vähän ennen kuin meinaavat lähteä häntä suorana juoksemaan, Andiamokin säpsähti ja sen häntä nousi ylös. Lähdin juoksemaan ympäri kenttää niin paljon kuin jaloistani pääsin ja Andiamo seurasi tiiviisti perässä, mutta edelleen käynnissä. Kun pysähdyin uudelleen ja sitten taas lähdin liikkeelle, se otti pari kolme ravi askelta. Kerran se tömäytti etujaloilla, aivan kuin se olisi miettinyt laukannostoa ja sitten se viskeli päätään. Lopulta menin sen luo käsi ojossa ja Andi vastasi tähän venyttämällä turpaansa kättäni kohti, ns. hevosen "käsipäivää".  

Sitten taas naksuteltiin. Nyt päästiin jo niin pitkälle, että heitin pullon maahan jalkojeni juureen noin metrin päähän niin, että Andiamo joutui ottamaan askeleen sitä kohti jotta se pystyi koskemaan pulloa. Hetken se mietti tätä asiaa, sitten se lähti kokeilemaan. Heti meni oikein ja tuli porkkanaa.  Toistin tehtävän ja kerran pullo meni jo aika pitkälle, kauemmaksi minusta. Silloin huomasin, että Andiamo oli hieman ymmällään. Se selkeästi oli sitä mieltä, että koskeakseen pulloon, pullon piti olla verrattain lähellä minua. Astuin lähemmäksi pulloa helpottaakseni tehtävää ja Andiamo oli heti taas messissä. Mietinkin, että nyt pitää varmaan tuo pullo kiinnittää johonkin pitkään keppiin, että saan siihen itse vähän etäisyyttä. Vaikka hienosti Andi kyllä hiffasi, että pulloa voi koskea vaikka se ei olekaan minun kädessäni.

On ihanaa nähdä kuinka hevonen oivaltaa asioita ja haluankin haastaa Andiamoa ajattelemaan. Toisaalta mietityttää, että antamalla Andiamolle mahdollisuuden ajatella ja oivaltaa, teenkö sen sille palveluksen vaiko karhunpalveluksen. Haluan uskoa, että tämä on palvelus, sillä hevoset kuitenkin elävät tässä hetkessä. Ne eivät ole niin kuin me ihmiset, joilla on taipumusta jäädä pakkomielteisesti miettimään kaikkea sitä mitä me missaamme. Eikös joku viisas sanonut joskus, että jos kerran saamme kokea millaista on lentää, kävelemme loppuelämämme kasvot taivaasta kohti kohotettuina?

Niin monet elävät elämäänsä kaivaten sitä yhtä asiaa, jota eivät voi saada.

Nojoo, voisin tässä myös (elämäntaidonvalmentajana) alkaa syvällisesti pohtimaan sitä, kuinka jokaisen tulisi tehdä unelmistaan totta, mutta taidan nyt jättää väliin. Onneksi kukaan ei ole vielä todistanut, että hevoset kykenevät tähän samaan.  Että kun ne kerran lentävät, ne eivät muuta enää voi ajatella kuin sitä lentämistä. Että Andiamo ei vietä suurinta osaa elämästäään miettimässä miksi se seisoo pienessä putkitarhassa vaikka se haluaisi olla tekemässä jotain muuta. Vaikkapa käyskennellä laitumella omiensa kanssa. Tosin en voi olla varma, että se on koskaan saanut kokea sellaista elämää. Osaisiko se siksi sellaisesta unelmoidakaan? Toisaalta luulisi sen olevan jokaisen hevosen DNAssa, kaipaus laumaan ja aukeille paikoille. Naksuttelu ja pullojen koskeminen ei kelpaa sen rinnalla edes lohdutuspalkinnosta.

Surulliseksi tulee kun tätä miettii. Mutta Andiamon seurassa en ole koskaan surullinen. Se tuntuu olevan aina vain kiitollinen jokaisesta huomionmurusta minkä sille annan, oli se sitten naksuttelua taikka vain hengailua. Minähän se vain olen joka tekee tästä juuri niin emotionaalisesti monimutkaista kuin ihminen siitä kykenee tekemään.

Andiamo jäi taas kärpäsloimi niskassa portille katselemaan perääni kun vihdoin lähdin kotiin.  Kun käänsin auton alamäkeen, se oli kuitenkin kävellyt jo kentälle tekemään jotain muuta. Todennäköisesti kaivelemaan hiekasta heinänkorsia. Ja olemaan juuri siinä hetkessä, kaivelemassa niitä korsia, sata prosenttisesti.