Keli on muuttunut hieman täällä Kaliforniassa ja ilmassa on vihdoin syksyn tuntua. Maanantaina satoi jopa vettä! Se on hyvä uutinen, sillä täällä kaivataan kovasti sateita.  Sadetta kesti kuitenkin vain sen kaksitoista tuntia. Tänään aurinko taas paistoi pilvettömältä taivaalta.  Tosin ilma oli aamun seitsemän asteen lämpötilassa mukavan kirpeä ja se tarkoitti sitä, että Andiamokin oli päässyt eroon hiostavasta kärpäsloimestaan.

Olipas se taas innoissaan kun se näki minut ja kaverini! Heti alkoi karsinassa kuopiminen, niin kovasti se halusi ulos. Naapuri Nip taasen oli jokseenkin ahdistunut nähdessään meidän automme ja alkoi jälleen kerran kiertää pakonomaisesti pikkuaitaustaan. Tuli se kuitenkin meitä ohimennen nuuskimaan. Kovasti se on utelias ihmisistä, mutta myös pelokas, joka on mielenkiintoinen yhdistelmä. Imppauskauluri oli kuitenkin poissa ja se mahdollisti vapaan imppaamisen. Hetken impattuaa Nipkin rauhottui silminnähden, imppaushan vapauttaa endorfiineja, jotka puolestaan auttavat mielihyvää tuottavan dopamiinin vapauttamisessa, jolloin toiminnasta tulee hevoselle kannattavaa. Se on vähän sellasita itsensä lääkitsemistä, ainakin mitä tulee stressaantuneihin hevosiin. Tausallahan voi olla myös mahavaivoja. Tai yhdistelmä erilaisia seikkoja.

Menimme Andiamon kanssa kentälle ja se alkoi välittömästi etsimään itselleen piehtarointipaikkaa. Kovasti sen teki mieli maate, mutta kroppa ei meinannut millään antaa periksi makuulle menon suhteen. Hevosraukka pyöri ja hyöri ja kuopi ja yritti alas moneen kertaan, mutta jätti homman kuitenkin aina kesken. Tarkkailimme kaverini kanssa tuota sen toimintaa ja näytti siltä, ettei Andiamo millään olisi halunnut koukistaa etujalkojaan mennessään makuulle. Se työnsi takasiaan mahan alle yhä uudelleen, yrittäen siten saada painoa pois etujaloilta, etenkin vasemmalta, mutta juuri kun sen piti koukistaa jalat, se rykäisi takaisin pystyyn.  Lopulta, usean minuutin yrittämisen jälkeen, se kuitenkin pääsi kovan ähinän saattelemana maahan ja piehtaroimaan. 

Kun pakollinen piehtarointi oli suoritettu, Andiamo vaikutti kaikenkaikkisen energiseltä, joten minä kokeilin taas kentän ympäri juoksemista. Siitäkös Andiamo innostui ja pyrähti välittömästi laukkassa mun perään. Sitten se kääntyi yllättävän ketterästi ja veti pienen pukin. Portilla se pysähtyi ja jäi silmät pystyssä ja sieraimet laajenneena puhisemaan jotakin. Mutta kohta se taas vinkaisi ja pukitti perään. Olipas ihana nähdä se niin leikkisänä ja energisenä. Eipä se kuitenkaan kauaa jaksanut ilakoida, mutta kyllä se vielä muutamia pukkeja ja laukkapyrähdyksiä esitti, vanha papparainen.  Se vertyi kuitenkin urheillessaan sen verran, että pääsi toisen kerran piehtaroimaan. Nyt makuullemeno sujui jo paljon, paljon helpommin. 

Kävimme myös kävelemässä asfalttitietä sekä hiekkatietä molempia vähän matkaa. Andiamon oli selkeästi jo paljon helpompi kontolloida itseään alamäessä, pysähtyminenkin sujui mallikkaasti. Olen alkanut pyytämään siltä kahden askeleen peruutuksia aina välillä pysähdyksen jälkeen (jos olemme tasaisella) ja tämäkin on jo huomattavasti helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. On jotenkin uskomatonta miten vähällä liikunnalla on jo näkyviä vaikutuksia. Olen käynyt Andiamon luona vasta muutaman kerran ja jo nyt huomaa, että siitä on ollut sille ainakin fyysisesti hyötyä. Siitäkin huolimatta, että käyn sen luona vain kahdesti viikossa! Kaverikin sanoi, ettei sillä mennyt enää takajalat alamäessä ristiin niin kuin viimeksi kun hän oli mukana. 

Kun olimme lähdössä pois Nipin nuori omistaja ajoi isoäitinsä kanssa pihaan. Tyttö oli kovin puheliasta sorttia, samoin isoäitinsäkin, joten saimmekin kuulla lisää detaljeja Nipin elämästä (kyllä, se oli laukkaradoilla ja jopa juoksi kilpaa siellä) sekä tytön kotona olevista pikkuponeista, kaikki nelijalkaisia, jotka tyttö oli pelastanut koiranruuaksi joutumiselta.

Tytön isoäiti taas taivasteli Andiamon tilannetta.

"Voi miten ihanaa, että käyt täällä. Andiamo on niin tylsistynyt ja yksinäinen sen aitauksessa. Ihanaa, että sillä on edes joku ihminen, joka sitä käy katsomassa. Varsinkin, kun se on niin seurallinen tyyppi."

On ironista, että näin seurallinen hevonen kuin Andiamo, viettää suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä. Se on myös erittäin surullista. Vaikka surullista se olisi joka tapauksessa, oli hevonen sitten minkälainen persoona tahansa. Itselleni tämän isoäidin sanat iskivät suoraan sydämeen. Olin nimittäin kuullut ne ennenkin, melkein sanasta sanaan. Muistan kuinka yksitoista vuotta sitten, kun kävin hakemassa Andiamon pois pienestä mutaisesta putkiaitauksesta, sen naapurissa asuvan hevosen omistaja tuli itku kurkussa minua kiitelemään.

"Luojan kiitos sinä viet tämän hevosen täältä pois!" hän sanoi liikuttuneena. "Se on niin tylsistynyt ja yksinäinen sen aitauksessa. Ihanaa, että nyt sillä on nyt oma ihminen, joka välittää siitä." 

Että tässä valossa nämä tämänpäiväiset isoäidin lausumat sanat ovat kyllä melkoisen ironiset. Tuntuu, että Andiamon kohtalon on aina päätyä tähän samaan tilanteeseen; unohdetuksi pieneen aitaukseen.