Olen nyt kolme päivää tuijottanut tyhjää tietokoneruutua ja miettinyt mitä kirjoittaisin. Kirjottaminen on itselleni elinehto ja harvoin on nykyään elämässä päiviä, etten sitä tekisi yhtään. Mutta nyt ovat sanat olleet kadoksissa, sydän kipeä ja mieli lukossa jo muutaman päivän. Syykin siihen on olemassa, ja vaikka alunperin ajattelin, etten siitä kirjoita tänne, koen, etten voi sitä sivuuttaa, sillä näen jo miten tämäkin asia tulee olemaan läsnä Andiamon ja minun tarinassani.

Asia koskee nimittäin rakasta ystävääni täällä Kaliforniassa, samaista ihmistä, jonka kannustuksesta ja kanssa menin ensimmäiset kaksi kertaa Andiamoa katsomaan. Koska hänen tarinansa todenäköisesti ainakin välillisesti tulee olemaan osa tätä blogia, annan hänelle nyt edellisen blogini tapaan intiaaninimen, ja se on Urhea Sydän. 

Urhea Sydän on minua huomattavasti nuorempi, mutta meillä on yhteinen historia viidentoista vuoden ajalta ja tähän historiaan liittyvät hyvin kiinteästi myös hevoset. Andiamolla eritoten on hänen sydämessään merkittävä paikka, sillä kymmenen vuotta sitten hän toimi Andiamon hoitajana, auttaen minua hevosen kanssa melkein päivittäin. Tämä aika oli ystävälleni itselleen vaikeaa aikaa, ja tiedän, että Andiamo antoi silloin hänelle paljon tukea ja iloakin jaksaa elämässä eteen päin. 

Nyt nämä vuosikymmenen takaiset vaikeudet on selätetty ja elämä on jo jonkin aikaa kohdellut ystävääni lempeällä kädellä. Kunnes tällä viikolla kaikki muuttui. Torstaina yöllä kuulin, että rakkaan ystäväni aviomies oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa Meksikossa, jossa hän oli ollut matkustelemassa. Uutinen on järkyttävä ja hetkeen on meinannut sitä itsekään uskoa. Siksi on vaikea edes kuvitella, mitä Urhea Sydän joutuu läpikäymään. Yksivuotishääpäivästä on vain tasan kuukausi, mutta nyt hän järjestelee miehensä hautajaisia. Minun sydämeni särkyy hänen puolestaan. Surutyö tulee kestämään vuosia, mutta tätä tragediaa ystäväni tulee kantamaan mukanaan lopun elämänsä.

Tällainen tapaus omassa lähipiirissä pysäyttää. Niin monia ajatuksia ja tunteita olen jo itsekin käynyt läpi kuultuani tämän uutisen ja oltuani ystävääni yhteydessä. Ne, jotka ovat lukeneet Leo Leijonasydän blogiani, tietävät, että olen viimeisen kahden vuoden aikana jo joutunut läheltä pohtimaan enemmän kuin tarpeeksi elämän haurautta ja kuoleman hiljaista, mutta sitkeää läsnäoloa. Ystäväni, ja ihanan Leon omistaja, Hehkuva Aurinkohan teki hidasta kuolemaa, kunnes lopulta keväällä 2014 hänellä oli vain pari viikkoa elinaikaa. Mutta, vaikka hän kävikin konkreettisesti kuoleman kynnyksellä, silloin ei vielä ollut hänen aikansa lähteä. Hän sai toisen mahdollisuuden sydämen siirron kautta.

Nyt sitten kuolema on jälleen koskettanut niitä elämäni säikeitä, joista päiväni punotaan. Miksi yksi saa elää ja toinen ei? En pysty tähän vastaamaan mitään viisasta. Mutta sen tiedän, että elämä on hauras lahja, jota meidän tulisi vaalia joka ikinen päivä. Kun ei voi koskaan tietää, milloin se päättyy. Sitten kuitenkaan. Tämäkin on aika itsestään selvä asia, mutta se tuppaa unohtumaan arjen pyörityksen keskellä. Minuakin on siitä nyt muistutettu, jälleen kerran. 

Toivon, että kun hän on siihen valmis, Urhea Sydän lähtee kanssani jälleen katsomaan Andiamoa. Itselläni on vahva tunne, että se on valmis seisomaan kaiken tämän hädän ja tuskan kanssa niin kuin hevonen vain osaa sen kanssa seisoa. Hevosten kapasiteetti parantaa sielumme haavoja on mittaamaton. Olen nykyään täysin vakuuttunut siitä, että hevoset ovat tulleet elämäämme avatakseen meissä jotakin mitä emme itseksemme olisi osanneet avata. Hevoset haluavat näyttää meille tien aitouteen ja autenttisuuteen. Ne myös näkevät pimeät kohtamme, jotka tarvitsevat valoa. Kerta kerran jälkeen ne tuovat meidät katsomaan niitä vaikeita asioita, joita emme yksin uskalla itsessämme katsoa. Tai joiden olemassa oloa emme edes vielä tiedostakaan. Jos pysähdymme kuuntelemaan hevosen viestejä, saatamme löytää jotakin mittaamattoman tärkeää. Olen oppinut itsestäni hevosten kautta enemmän kuin voin edes ymmärtää.

Leon tapauksessa näin, kuinka hevonen myös kykenee henkisesti kantamaan ihmisen suruja ja murheita. Toisaalta näin senkin, miten rankkaa tämä tunnelastin kantaminen voi hevoselle olla. Onko meillä oikeutta sysätä hevosten työstettäväksi omia tunnetilojamme? Ei varmastikaan aina ole. Usein se vielä tapahtuu täysin sitä tiedostamattamme. Elämä on heittänyt paskaa niskaamme ja seuraavaksi olemme tallilla ratsastamassa hevostamme, ja ihmettelemässä miksi ratsastus ei kulje. Noh, tämä kärjistetty, mutta tosielämästä otettu esimerkki. Tiedostamalla hevosen tunneherkkyyden, olemme jo hevosen puolella tässä asiassa, vaikka emme omia tunnetilojamme ja -prosessejamme aina kykenisi hallitsemaankaan niiden seurassa. Tosin Leonkin tapauksessa oli melko selvää, että se teki kaiken omasta tahdostaan, aivan kuin sen elämäntehtävä olisi ollut tukea Hehkuvaa Aurinkoa niin kauan kuin tämä tukea tarvitsi. Tämänkin ihmeen olen nähnyt ja kokenut niin monta kertaa, ettei se voi enää olla sattumaa.  Että ei tämä hevosten elämäntehtävä - ajatus ehkä ole niin kaukaa haettu kuin voisi kuvitella...

Nyt mietin Andiamon roolia minun elämässäni tänään. Mikä on se kasvun matka, jonka me teemme yhdessä? Aavistelen, että sen lisäksi että se varmaan avaa asioita, jotka ovat oman kehitykseni kannalta tärkeitä, Andiamo tulee ainakin minua tukemaan, kun minä vuorostani tuen ystävääni Urheaa Sydäntä. Nytkin, työstettyäni ystävän aviomiehen kuoleman nostattamia tunteita itsekseni kolme päivää, tunnen Andiamon energian vetävän minua puoleensa, kutsuvan minua kuin meditaatioon, jossa saa olla aidosti läsnä kaikki nekin emootiot, jotka vasta ovat kypsymättömiä ja rumia. 

Joskus kaipuu hevosen seuraan voi olla melkeinpä fyysinen solutasoinen särky ja sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole hevosen taikaa kokenut. Tämäkö on sitä hevoshulluutta, josta viidennellä luokalla pojat jaksoivat minulle ilkkua?  

Huomenna menen katsomaan Andiamoa. En tiedä vielä, miten me kohtaamme. Koen, että olen nyt eri ihminen kuin torstaina, kun olin sen luona viimeksi. Surulla on sellainen vaikutus, sen läsnäolo muuttaa meidän energiaamme kertaheitolla. Andiamo ei kuitenkaan pienestä hätkähdä. Sen psyyke on kuin järkkymätön vuori, joka seisoo tyyneenä (mutta valppaana) kun maa sen ympärillä järisee. 

Sillä välin haluan kehottaa kaikkia teitä, jotka tätä blogia luette, halaamaan rakkaitanne ja kertomaan heille, kuinka tärkeitä he ovat teidän elämässänne. Menkää metsään ja pysähtykää katsomaan taivaalla lentäviä lintuja ja kuuntelemaan tuulta, joka humisee männyn latvoissa. Naurakaa lastenne itse keksimille vitseille ja menkää kävelylenkille miehenne kanssa, vaikka ei huvittaisi. Tuntekaa kirpeän syysaamun ilma poskillanne ja hengittäkää keukoihinne sadetta ja aurinkoa, molempia yhtä intohimoisesti. Nauttikaa vastapestyistä lakanoista, aamukahvista ja hyvän kirjan lukemisesta. Kuunnelkaa musiikkia, syökää karkkia, ottakaa päiväunet, jos siltä tuntuu. Silittäkää koiraanne, kissaanne, itseänne ja kaikkia, joiden kanssa sydämenne sykkivät samaan tahtiin ja kiittäkää maailmankaikkeutta siitä, että he ovat vielä siinä, kosketuksen ulottuvilla.   

Koska kuten jo aikaisemmin totesin; elämä on hauras lahja, jota meidän tulisi kiitollisena vaalia joka päivä.