Nyt taitaa taas mennä aiheen vierestä, mutta kun elämä tarjoilee asioita pohdittavaksi, niin silloin niitä on syytä pohtia.Ja vaikka tämä pohdinta ei ole saanut alkunsa hevosista, se liittyy myös läheisesti niihin.

Olin eilen kävelyllä koirieni kanssa, olimme matkalla läheiselle yläasteelle hakemaan suomalaisen kaverini poikaa, joka on siellä kuudennella luokalla (Amerikassa nämä luokat menevät erilailla kuin Suomessa).  Ollessamme vain sadan metrin päästä koululta, huomasin kadun toisella puolen liikettä. Kun käännyin koirieni kanssa katsomaan, näin, että erään talon pihalla oli pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira. Koira oli vapaana ja kun se näki minun kaksi russelinarttuani, se lähti ylittämään innokkaana välissämme olevaa autotietä. 

Joko arvaat mitä tapahtui?  

Ehdin hädin tuskin rekisteröidä mielessäni pientä koiraa, joka lähti luottavaisena ylittämään katua, kun näin oikeasta silmäkulmastani lähestyvän auton.  Huusin ääneen, mutta siinä samassa koira jo oli hopeanvärisen auton alla etupyörien välissä. 

Ääni, joka tuosta koirasta lähti, kun auto ajoi sen ylitse, oli karmea.  Se huusi ja kirkui tuskasta ja järkytyksestä. Onneksi auton pyörä ei kuitenkaan osunut siihen ja koska koira oli niin pieni, se pyöri ja kolisi auton alla kuin epäsymmetrinen pallo. Autoa ajanut mummo ei ehtinyt edes reagoida pienen koiran ilmestymiseen etuoikealta, hän löysi jarrupolkimen vasta kun oli ajanut koiran yli kokonaan. 

Koira kirkui ja haukkui ja huusi, mutta oli sen verran kunnossa, että kykeni juoksemaan kohti pihaa, josta se oli tullutkin. Omistajat olivat selkäpiitä karmivan huudon kuultuaan juosseet katsomaan ja rauhottelivat koiraa nyt koiraa jalkakäytävällä, koittaen saada sitä hiljentymään. Samaan aikaan yliajaja, yli 80-vuotias naisihminen, parkkeerasi autonsa kadun varteen ja tuli järkyttyneenä katsomaan kuinka koiran oli käynyt. 

"En ehtinyt edes reagoimaan," hän sanoi minulle, kun hän kasvot vitivalkoisena ohitti minut jalkakäytävällä. "Koira oli yhtäkkiä vain auton alla."  

Olin itsekin järkyttynyt. Mutta koirani ne vasta järkyttyneitä olivat, olivathan nekin nähneet omin silmin mitä oli tapahtunut.  

Toinen koirani, nuorempi ja usein monella tapaa herkempi Chai, seisoi vapisten ja häntä koipien välissä vieressäni ja ulvoi.  Kyllä, koira ulvoi täyttä kurkkua hädissään, aivan kuin se itse olisi jäänyt tuon auton alle.  Nostin sen syliini ja se painautui minua vasten, mutta jatkoi ulvomista.  Toinen, vanhempi ja viisaampi Chili, tuijotti kiinteästi kadun toisella puolen ja vinkui.  

Koska olimme menossa kaverin lasta vastaan, en voinut jäädä ihmettelemään tuota tapausta sen enempää. Ja mitä olisin voinut tehdäkään?  Näin, että omistajat olivat paikalla ja yliajajakin oli siinä vieressä, tarjoamassa kyytiä eläinlääkäriin.  Mäyräkoiran huutojen saattelemana lähdin koirieni kanssa, toista raahaten perässäni ja toista kantaen, koululle. Siellä odottikin järkyttynyt vanhempien joukko, jotka olivat kuulleet koiran huudot koululle saakka. 

"Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?" eräs nainen kysyi.  

Pysähdyin kertomaan tapauksessa ja vanhempi koirani Chili kääntyi saman tien onnettomuuden suuntaan ja alkoi sekin ulvomaan. En ole koskaan, koko sen kahdeksanvuotisen elämän aikana, kuullut Chilin pitävän niin lohdutonta ääntä, se repi sydämeni palasiksi.  Kyykistyin sen viereen ja silittelin sitä samalla kun edelleen puristin tärisevää Chai-koiraani rintaani vasten.  Chilikin yritti kiivetä syliin ja siinä sitten odottelin kaverini poikaa tulevaksi, kaksi koiraa kainalossa.  

Kaverin lapsi ilmestyikin melkein heti ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Heti kun lähdimme liikkeelle, koirat lähtivät puskemaan kohti tuota onnettomuuspaikkaa. Kumpikaan koirista ei yleensä vedä remminsä päässä ellei nyt oravaa tai kissaa satu olemaan näköpiirissä, mutta nyt ne suorastaan raahasivat minut katua alaspäin.

Menimme niin nopeasti kuin pääsimme takaisin onnettomuuspaikalle. Siellä mäyräkoiran omistajat menivät juuri autoonsa sisään, toinen kuskin paikalle ja toinen siihen viereen, pidelleen pikkuista mäyristä sylissään. Meidät nähdessään mäyris alkoi haukkumaan ja ulvomaan uudelleen, mikä oli hyvä merkki.  Ainakin se kertoi, että koira oli edelleen hengissä ja sen verran voimissaan, että jaksoi haukkua. Toivotin heille onnea matkaan. 

Koirani sen sijaan juoksivat siihen kohtaan, jossa mäyräkoira oli maannut onnettomuuden jälkeen. Ne nuuskivat paikan perinpohjaisesti ja annoin niiden tehdä sitä niin kauan kuin ne halusivat. Tämä tuntui olevan tärkeä juttu. Lopulta koirat olivat tutkineet paikan omasta mielestään tarpeeksi hyvin ja saatoimme jatkaa matkaa, minkä ne tekivätkin ihan toisissa tunnelmissa. Ne käyttäytyivät nyt normaalisti. Kotiin tultuamme molemmat koirat kuitenkin menivät heti mieheni luokse ja pyrkivät syliin. Pitelimme koiriamme samalla kun kerroin mitä oli tapahtunut. Kovasti tuntuivat koirat olevan vielä järkyttyneitä vai heijastelivatko vain omia tuntojani?

Jäin tuota miettimään, että miten koira tai yleensä eläin kokee lajitoverin loukkaantumisen taikka kuoleman. Mieleeni tuli oma hevoseni Little Love, joka ahdistui silminnähden kun maneesissa tai kentällä toista hevosta piiskattiin taikka potkittiin. Koska nämä hetket olivat sille todella vaikeita, poistuin usein paikalta heti siinä vaiheessa kun joku näistä "hevosen potkijoista" saapui maneesiin. Tiesin, että oli parasta poistua kuin altistaa itsensä taikka hevosensa sille energialle. Tietenkään kaikkea en kyennyt ennakoimaan ja joskus jouduimme tilanteeseen, joka oli emotionaalisesti epämiellyttävä sekä minulle että hevoselle. Näin jatkui kunnes ostin hevosen itselleni ja vein sen ympäristöön, jossa hevosia kohdeltiin kunnioittavasti. Turha varmaan edes kertoa, että hevonenkin muuttui tässä ympäristössä aivan eri eläimeksi.

Toisaalta moni voisi tässä vaiheessa argumentoida, että Little Lovekin vain heijasteli minun tuntojani. Tässä on varmasti osa totuutta, mutta uskon itse vakaasti, että kyseessä on paljon muutakin. Eläinten kapasiteetti empatiaan on suuri, ehkä joissakin tapauksissa suurempikin kuin ihmisen. 

Mietinkin nyt sitä, miten eläin kokee ympärillään olevan maailman kun siihen sisältyy vaikeita asioita? Vaikka oma ihminen on väkivallaton ja lempeä, se ei ehkä ole tarpeeksi jos jatkuvasti joutuu todistamaan muihin eläimin kohdistuvaa väkivaltaa. Entä kun eläin näkee rajun onnettomuuden taikka jopa lajitoverin kuoleman? Muistaako se kokemansa jälkikäteen? Vaikka eläimen muisti ei toimisi niin kuin ihmisen, uskon, että kaikista kokemuksista jää kuitenkin kehoon muistijälki. Ehkä koiranikaan eivät pui tuota eilistä onnettomuutta päiväkausia (niin kuin minä nyt teen), mutta niiden hätä ja huoli lajitoverin puolesta oli totista totta sillä hetkellä kun onnettomuus tapahtui. Tuskin sitäkään voi kokonaan pyyhkäistä pois, vaikka ne eivät siitä blogia seuraavana päivänä kirjoittaisi. Olemme kuitenkin kaikki, myös eläimet, kokemuksiemme summa.

Mark Bekoff on tutkinut eläinten tunne-elämää, myös surua ja murhetta. Tässä linkki erääseen hänen kirjoitukseensa, jossa hän puhuu villieläinten surusta, niiden menetettyä perheenjäsenensä. 

https://www.psychologytoday.com/blog/animal-emotions/200910/grief-in-animals-its-arrogant-think-were-the-only-animals-who-mourn

Minua kiehtoo tämä aihe, sillä uskon, että eläinten kapasiteetti tuntea erilaisia tunteita on laaja. Se on ehkä erilainen kuin ihmisen, mutta se on olemassa. En usko, että tiedämme siitä vielä edes kaikkea, sillä aihetta ei ole tutkittu kovinkaan paljoa. Ja sitä on myös vaikea tutkia, sillä eläimet eivät voi täyttää kyselykaavakkeita taikka sanallisesti kertoa tutkijalle kokemuksistaan. Siksi meidän on toistaiseksi tyytyminen omakohtaisiin kokemuksiimme ja havaintoihimme asiasta.