Huh mikä viikko takana. 

Pelotti mennä tallille tänään Andiamon luo, koska ajattelin, että kaikki se mitä olen kantanut koko viikon mukanani on ehkä sille aivan liikaa. Olin kuitenkin väärässä. Sillä hetkellä kun astuin autosta ulos ja näin hevosen, kaikki se mikä oli viimeisen kymmenen päivän aikana tuntunut järjettömän suurelta, katosi kuin taikuudella jonnekin taustalle. Miten tämä on mahdollista, en edes tiedä sitä itse. Andiamo ei ehkä olekaan hevonen, vaan noita.

Olen koko viikon kelannut ja kahlannut pohjamutia myöten elämän suurien kysymyksien äärellä. Miten voi olla, että elämä on yhdestä sekunnista kiinni? Että jos olisit vaikka aamulla pessyt hampaitasi kolme sekuntia pidempään taikka juonut aamukahviasi puoli minuuttia nopeammin, et olisi ollut moottoripyöräsi kanssa juuri siinä paikassa sekunnilleen samaan aikaan kuin se 76 vuotias meksikolainen mies, joka kuljetti tytärtään bussipysäkille eikä nähnyt sinua vastaantulevien kaistalla. 

Ajatus siitä, että elämä on näin pienestä kiinni, on vaivannut minua siitä hetkestä lähtien kun Urhea Sydän kertoi minulle miehensä kuoleman yksityiskohdat. Jokin pieni osa minussa toivoo, että olisin voinut kieltäytyä tuosta tarinasta. Että olisin voinut sanoa, että kuule hei, kanna sinä tämä juttu itseksesi, minä en sitä voi ottaa omaan sydämeeni painamaan. Vähän samallalailla kuin olisi ollut helpompi olla kuulematta Pariisin tapahtumista. Taikka siitä pommista joka räjähti Beirutissa. Taikka kaikista niistä tarinoista, joissa leikittiin sekunneilla ja kohtalolla.

Toisaalta sitten olen se tyyppi, jonka täytyy tietää kaikki. Joka kuuntelee ja sisäistää jokaisen karmaisevan kohdan ruumiinavausraportista poliisipöytäkirjaan. Kertokaa mulle kaikki, jotta voin jostakin löytää pienen tiedonmurusen, joka tekee tästä asiasta järkeenkäypän, joka selittää miksi näin tapahtui juuri tälle ihmiselle tuona marraskuisena päivänä Meksikossa. Kertokaa, jotta voin selittää sen ystävälleni, joka hänkin etsii vastauksia. Joka räpiköi tässä sattumien loputtoman syvässä suossa ja yrittää löytää jalansijaa - turhaan.

Näine kaikkine ajatuksineni ja tunteineni menin tänä aamuna Andiamon luokse ja se otti minut vastaan niin kuin aina, avosylin. Ajattelin, että omasta ahdingostani ja pitkästä poissaolostani johtuen se tuskin haluaisi kanssani juurikaan kontaktiin, mutta hevonen todisti minun taas olevan täysin väärässä. Andiamo luki minua kuin avointa kirjaa ja tarjoili juuri sitä mitä tarvitsin; tukea ja vakautta. Ja kiinteää, pehmeää kontaktia. Ahdinkoni häipyi kuin taivaan tuuliin, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Istuin Andiamon kanssa kentällä tunnin. Huomasin melken heti, että mieli oli kuin taikuudella tyhjä. Kelaus, jota on nyt jatkunut päiväkausia, oli pysähtynyt ja en kyennyt tekemään mitään muuta kuin katselemaan Andiamon haahuilua kentällä ja kuuntelemaan kärpästen surinaa ympärilläni. Tämä nollatila oli hämmästyttävä ja suorastaan pelottava. Miten voi mieli tyhjentyä näin totaalisesti kuin sormia napsauttamalla? Tilanne oli niin yllättävä, että ihan tarkoituksella yritin palauttaa niitä ajatuksia mieleeni, joita olen vatvonut päivästä toiseen. En päässyt kuitenkaan mihinkään. Oli kuin nämä ajatukset olisivat kadonneet kokonaan, ei vain minun päästäni, mutta koko maailmasta. Mikä jo itsessään kuulostaa täysin kreisiltä, mutta on totta joka sana. Jopa se lause, joka tuntuu syöpyneen tajuntaan sillä hetkellä kun sen ystäväni tekstarista luin keskellä yötä kymmenen päivää sitten, jossa hän kertoo miehensä kuolleen moottoripyöräonnettomuudessa, loisti poissaolollaan. En saanut sitä yhtäkkiä palautettua mieleeni vaikka kuinka yritin.

Miten hevoset tekevät tämän? Ne ovat kuin noitia, jotka kaappaavat kaiken pahan ja puhaltavat sen taivaan tuuliin, pilvien joukkoon. Ja ne tekevät tämän liikauttamatta eväänsäkään. Räpäyttämättä silmäänsäkään. Vaivattomasti. Melkein kuin vahingossa. Muka. 

Otin Andista kuvan ja lähetin sen ystävälleni Urhealle Sydämelle. Hän vastasi välittömästi sydämen kuvalla. Toivon, että hänkin pian tulee kanssani tallille, siellä vahva ja vakaa Andiamo häntä jo odotteleekin. Se tuskin voi hänen tuskaansa ottaa kokonaan pois, mutta jospa se voisi sitä hetkeksi lievittää omilla näkymättömillä poppakonsteillaan. Noitahevonen. 

andi111715.jpg