Andiamon omistaja on ottanut itselleen uuden koiranpennun. En ole vielä nähnyt kyseistä, vain kahdeksan viikon vanhaa, sekarotuista pentua, mutta ilmeisesti se on New Foundlannin koiran ja jonkin hirvikoiran sekoitus. Tai jotain sinne päin. Isoäiti, joka hoitaa Nipiä ja Rockya, ei muistanut tarkalleen millaisesta koirasta on kyse, mutta isokokoisesta, joka tapauksessa. 

Itselleni koiran olemassaolo tuli ilmi mitä ikävimmällä tavalla. Olin nimittäin Andiamon kanssa kentällä, kun yhtäkkiä talon suunnalta alkoi kuulua järkyttävää rääkymistä. Ääni oli korvia (ja sydäntä) raastava ja ensimmäinen ajatukseni oli, että villi kojootti oli jäänyt metsässä jonkinlaiseen loukkoon kiinni jalastaan ja huusi nyt metsässä tuskasta. Kojooteillahan on aika korkea, kimeä ääni, joka menee luihin ja ytimiin. Usein ne ulvovat kuuta öisin samaan tapaan kuin sudet, mutta huomattavasti korkeammalla nuotilla. Jip-jip-jii.  Jip-jip-jii.  Kun ensimmäistä kertaa joskus 90-luvun puolivälissä, heräsin yöllä lähistöllä ulvovan kojoottilauman kiljuntaan, se karmi selkäpiitäni. Nyt olen kuitenkin siihen tottunut.  Kojootit saattava myös haukkua kuten koirat, mutta haukahdus on terävä ja siinä on jotakin alkukantaista ja arvaamatonta. Siksi oli helppo kuvitella, että tuo korviini kantautuva veret seisauttava rääkyminen oli lähtöisin tuskaantuneesta kojootista. 

Kävelin kentän laidalla Andiamon viereen katsomaan mistä päin ääni tarkalleen kuului. Andiamo seisoi korvat ja silmät pystyssä portilla ja tähyili äänen suuntaan. 

tarkkana.jpg

Mietin jo, että pitääkö tässä lähteä rämpimään metsään etsimään tuota kojoottia, kunnes tajusin, että ääni ei vain tullut talon suunnalta, se tuli talon sisältä. Kun pääsin portille Andiamon viereen, näin, että Tallin Omistaja ja hänen tyttärensä tekivät lähtöä talon pihassa. Kohta he jo huristelivat ohitseni autoissaan. Talolta oleva huuto ei kuitenkaan lakannut heidän lähdettyä vaan päin vastoin yltyi yltymistään. Huutoa jatkui noin 40 minuuttia yhtäjaksoisesti. Se ei ollut vinkumista taikka haukkumista, vaan nimenomaan suoraa huutoa ja sydäntäsärkevää rääkymistä. Sen kuunteleminen oli todella vaikeaa.

Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että talossa oli eroahdistuksesta kärsivä koira. Vasta Isoäidiltä kuulin,että kyseessä oli kahdeksan viikkoinen pentu, jonka Omistaja kuulemma on sulkenut häkkiin poissaolonsa ajaksi. Kyllä tuli surullinen olo tuosta uutisesta, vaikka olen itsekin joskus vuosia sitten syyllistynyt samaan "koulutusmetodiin", jossa pentu jätetään kylmiltään yksin kotin ulvomaan kun perhe lähtee tunneiksi pois kotoa. Onneksi nykyisten koirieni kohdalla olen ollut viisaampi ja pikkuhiljaa siedättänyt ne olemaan yksin. Tämä vie luonnollisesti aikaa ja vaatii myös kärsivällisyyttä, mutta jos koiran ottaa, on oltava valmis pitämään siitä huolta. Ja huolenpito tarkoittaa sitä, ettei aiheuta sille emotionaalisia kärsimyksiä ja traumoja koulutuksen (tai minkään muunkaan) nimissä. Tästä ei hyödy vain koira, mutta myös omistaja, jonka ei tarvitse stressata talosta lähtemistä etukäteen tai kärsiä huonosta omatunnosta koiran jäädessä huutamaan.

Mutta kyllä taas tämäkin tapaus pisti miettimään sitä, miten kohtelemme eläimiä. Kukapa jättäisi esimerkiksi ihmisvauvan itkemään ja huutamaan lukkojen taakse tunneiksi? Ei varmaan kovinkaan moni (tosin niitäkin ihmisiä varmaan on) Miksi ajattelemme, että koiranpentua on jotenkin erilainen? Ja miksi emme ajattele, että tällainen on yhtälailla eläinrääkkäystä kuin fyysinen väkivalta? Miten tietoisuu eläimistä tuntevina olentoina on näin vaillinaista?

Tuskin Andiamon omistajakaan koiraansa rääkkää hyvillä mielin. Päin vastoin, hän todennäköisesti ajattelee tekevänsä juuri niin kuin pitääkin.  Hän jättää pennun huutamaan hätäänsä koska on todennäköisesti a) tehnyt näin aina, jokaisen koiransa kanssa  b) lukenut, että näin koira koulutetaan jäämään yksin  c) uskoo, että kyllä se koira siitä pian oppii olemaan huutamatta (ja varmasti oppiikin, mutta se ei muuta taikka poista sen pelkoa taikka kärsimystä)  d) ettei tästä loppupeleissä ole kauheasti haittaa eläimelle   e) kaikki yllä olevat vaihtoehdot.   

Eläimen omistaminen tuo mukanaan paljon vastuuta ja usein se tuon paljon enemmän vastuuta kuin mitä ihmiset edes tajuavatkaan. Tai enemmän vastuuta kuin mihin ihmiset ovat valmiita. Usein otamme eläimen vastuullemme itsekkäistä syistä, ja siksi niinä hetkinä kun eläin vaikeuttaa elämäämme, päädymme usein itsemme kannalta helppoihin ratkaisuihin. Siksi niin monet hevosetkin asuvat pikkukarsinoissaan ja ulkoilevat postimerkkitarhoissaan. Mutta mikä on ihmiselle helppo on usein eläimelle se kaikkein kauhein vaihtoehto. Kuten nyt tämän pennunkin tapauksessa. Aion ottaa asian Omistajan kanssa puheeksi, vaikka kuulin jo Isoäidiltä, että se on ajan haaskausta, hän oli nimittäin jo kertalleen käynyt keskustelua asiasta Omistajan kanssa ja saanut vastalahjaksi valtavan selityksien summan. Mutku mun on pakko. Mutku meillä ei ole aikaa. Mutku pentu on yliherkkä tyyppi. Mutku nyt juuri on vaikeaa.

Ja  - kyllä se siitä suoriutuu parissa viikossa.  

Varmaan suoriutuukin, ei siinä mitään, mutta millä hinnalla?