Eilen oli Urhean Sydämen edes menneen miehen muistojuhla, jossa juhlistettiin hänen elämäänsä ja muisteltiin häntä ihmisenä. Paikalla oli parisen sataa ihmistä ja tunnelma oli kaikin puolin positiivinen, huolimatta siitä, että henkilö jota juhlimme, oli traagisesti kuollut kaksi viikkoa aikaisemmin. Rankkaahan se tietenkin oli, itse kullekin, mutta myös erittäin tarpeellinen tapahtuma kaikkien osallisten surutyössä. Urhea Sydän selvisi päivästä kunnialla ystäviensä ja perheensä avulla, mutta aika rikkihän tuo on ollut koko viikon. Ja stressaantunutkin kaikista järjestelyistä.

Ei ole helppoa itsellenikään, tukea ystävää kaiken tämän keskellä. Varsinkin kun olen vielä sellainen tyyppi, joka kanavoi muiden ihmisten tunteita aika hanakasti. Tarkoitan tällä sitä, että toisten ihmisten tunnetila siirtyy minuun ja koen sen melkein kuin se olisi omani. Tämä voi jonkun mielestä kuulostaa ihan hullulta, mutta näin se vain käy ja on käynyt niin kauan kuin muistan tai ainakin teinivuosista lähtien. En tosin nuorempana oikein tajunnut mistä oli kyse, vaan kuvittelin kaiken sen mitä tunsin, omaksi angstikseni. Ja sitä omaakin oli kyllä ihan riittävästi.

Nyt jälkeenpäin tätä kykyä (taikka kirousta) on alkanut ymmärtämään paremmin ja on siksi myös osannut itseään siltä osittain suojallekin. Muistan edelleen sen ahaa-elämyksen, jonka koin eräällä hevosjohteisella tunnetaitokurssilla Belgiassa, kun tajusin todella miten voimakkaasti saatoin toisen ihmisen tunteet kokea. Tämä kanavointi kulminoitui erääseen mielikuvaharjoitukseen, jossa istuin kurssilla tutuksi tulleen tytön vieressä ja koin hänen kauhun tunteensa, jotka harmiton harjoitus oli laukaissut. Silloin en vielä tiennyt, että hän oli ollut kauhean hyväksikäytön uhri nuorempana, mutta näiden hänen tunteidensa kautta sain sen kyllä ihan ensikädessä selville. Se oli järkyttävä kokemus, mutta itselleni hyvin tarpeellinen, jotta todella ymmärtäisin miten voimakkaasti saatoin noita tunnetiloja imeä itseeni, etenkin jos olin itse ns. auki. 

Sittemmin olen osannut jo tämän asian kanssa elää sikäli, että vaikka edelleen nuo tunteet tulevat minuun hyvin voimakkaasti, kykenen erittelemään ne omista tunteistani. Etenkin jos kyseessä on henkilö, joka ei ole minulle hyvin läheinen, vaikkapa oppilas ratsastustunnilla, kykenen yleensä käsittelemään asiaa ilman että omat tunteeni ottavat vallan. Tästä kyvystä kanavoida näitä tunteita voi olla tavattomasti hyötyä esimerkiksi opetustilanteissa, tosin olen huomannut, että jos itse keskityn johonkin asiaan hyvin intohimoisesti (kuten vaikka istunnan korjaamiseen), olen paljon hitaampi reagoimaan toisten ihmisten tunnetiloihin ja silloin voi jotain jopa mennä täysin ohi. Toisaalta joidenkin ihmisten kanssa tämä tunteiden tarttuminen on myös huomattavasti helpompaa/vaikeampaa. Ja sekin on todella haasteellista, kun tietää, että toisella ei ole asiat hyvin tunnetasolla, mutta et syystä taikka toisesta voi asialle tehdä mitään.  Ja sitten kun tähän yhtälöön lisätään vielä hevonen, jolla on myös omat tunnetilansa... 

Läheisten tunnetilat ovatkin sitten asia erikseen. Otetaan nyt vaikka Urhea Sydän, jonka kanssa on jo ennen tätä viimeisintä iskua koettu monet ylä- ja alamäet.Hänen tuskansa on tällä hetkellä suorastaan käsinkosketeltvaa ja se on sitä varmasti myös niille, jotka eivät ehkä yleensä ole herkistyneet muiden ihmisten tunnetiloille. Noh, hän näyttää jo uloskin päin aika riutuneelta, ettei tarvitse olla mikään psykologiguru, että tajuaa hänen olevan aika tiltissä. Hänen tunnetilansa vaihtelevat epätoivosta suruun sekoittuen myös tietynlaiseen uhmaan. Syyllistyyttäkin siellä on, sekä raivoa ja mitähän vielä muuta? Minä tietenkin imen tämän kaiken itseeni kuin sieni ja joskus hänen seurassaan tunnen konkreettisesti sen mustan aukon, jonka reunalla hän kiikkuu. Olenkin yrittänyt pitää jonkinasteista filtteriä itselläni tässä asiassa - vaihtelevalle menestyksellä. Joskus oltuani hänen seurassaan pari tuntia haluan vain kaivautua jonnekin piiloon ja itkeä itseni uneen, toisinaan sitten hänen tunnetilansa virtaa ikään kuin minun lävitseni jäämättä sen enempää sisälleni pyörimään. 

Tietysti tämän kaiken keskellä on sitten vielä ne omatkin tunteet. Loputon huoli ystävästä ja hänen selviytymisestä on tällä hetkellä päälimmäisenä. Mutta on myös hyviäkin tunteita, valtava rakkauden ja välittämisen tunne, esimerkiksi.

Että näine eväineni menin sitten taas Andiamon luo tänään. Hevosethan ovat tässä kanavoinnissa mestareita. Ne tietävät miltä meistä tuntuu suurin piirtein sillä sekunnila kun astumme autoistamme tallin tontille. Elleivät jopa aikaisemminkin. Siksi ei kannatakaan aina mennä tallille, ainakaan jos on ihan raivotilassa jostakin asiasta. Tai jos menee tallille, ei ainakaan kannata mennä selkään. Toisaalta joskus hevoset osaavat kerätä nämä meidän tunteet yhteen kimppuun ja puhaltaa ne taivaan tuuliin kuin jättimäisen, heliumilla täytetyn ilmapallon. Andiamolla on totisesti tämä lahja, se tuli taas huomattua tänään. Heti kun näin sen innokkaan naaman, kaikki muu putosi pois jälleen kuin taikaiskusta.  

Ehkä asiaa auttaa se, että menen aina Andiamon luokse omana itsenäni, kantaen omaa totuuttani. En yritäkään peitellä mitään, salailla tunteitani taikka esittää jotakin mitä en ole. Jos olen surullinen, olen surullinen, ei siinä mitään sen kummempaa. Eikä silloin kannata tehdä paljoa muuta kuin hengailla ja olla.  

Tiedän kokemuksesta, että hevosten kanssa tärkeintä on seistä tässä hetkessä, omassa totuudessaan. Ja tällä tarkoitan sitä, että mitään tunteita ei peitellä, mitään kulisseja ei rakennella. Jos pelkäät, uskallat myöntää sen. Jos olet vihainen, sanot sen suoraan. Jos olet surullinen, annat sen näkyä. Hevoset hyväksyvät tunnetilasi, jos sinäkin hyväksyt sen. Mutta auta armias jos yrität jotakin muuta! Hevoset kyllä näyttävät sen sinulle, kukin omalla tavallaan.

Hevoseni Lilo ei jättänyt tätä asiaa epäselväksi kenellekään. Jos et ollut aidosti oma itsesi, se saattoi purra sinua käsivarteen taikka vaihtoehtoisesti ei päästänyt edes lähelleen. Tai pelkäsi sinua ja kaikkea ympärilläsi. Paras lääke tähän oli löytää totuutesi ja sanoa se ääneen. Kantaa tunteesi, mitä ne sitten olivatkaan, rohkeasti ja avoimesti. Sillä Lilo ei pelännyt suuri tunteita, ei ollenkaan; se pelkäsi vain ihmisiä, jotka yrittivät peittää näitä tunteita.

Andiamo on kuitenkin toista maata. Uskon, että se kestää myös ihmisten feikkailut ja kulissien rakentelut, ehkä joskus vähän liiankin urheasti. Minut se jotenkin salakavalasti tuo sellaiseen zen-tilaan, että en kykene miettimään maailman murheita, saati sitten kantamaan niitä. Näin kävi tänäänkin ja siitä olen Andille kiitollinen. On mahtavaa tietää, että maailmassa on yksi paikka, jossa huolet puhalletaan taivaan tuuliin; paikka, jossa huolia ei ole. Ei sitten yhden yhtäkään.