Kävimme Andiamon kanssa kävellyllä eilen ja tällä kertaa uskaltauduimme pidemmälle metsän siimekseen kuin koskaan aikaisemmin. Syy siihen, ettemme ole käyneet kovin pitkällä maastossa on kaksi jakoinen. Toisaalta Andiamo ei ole fyysisesti ollut kovinkaan vahva ja koska maasto on erittän mäkistä, olen kokenut parhaaksi jumpata hevosta kävelemällä useita lyhyitä pätkiä edes takaisin. Andi on kuitenkin selkeästi vahvistunut ja vertynyt, mikä on mielestäni aika uskomatonta, käynhän sen luona kuitenkin vain parisen kertaa viikossa. Miten nyt siinä ajassa voi mitkään lihakset kehittyä, mutta näköjään kun aloittaa ihan nollasta, kaikki liikunta on plussaa. Olen huomannut Andiamon energiatasossa suuren hyppäyksen, tosin en ole aivan varma johtuuko se myös siitä, että sen mielialakin on kohonnut, nyt kun sillä on "oma" ihminen, joka sitä käy katsomassa. Joka tapauksesa, se tuntuu olevan paljon pirteämpi ja kävelevänkin paljon reippaammin ja vetreämmin. Myös peruuttaminen on helpottunut huomattavasti.

Toinen syy, miksi en ole lähtenyt sen kanssa pidemmälle maastoon on se, etten ole kokenut että meidän välinen yhteys on tarpeeksi vahva. Etenkin aluksi tuntui, että Andiamo ei ollut kontaktissa oikeastaan ollenkaan, vaikka se kyllä periaatteessa kuunteli minua ja reagoi kehoni liikkeisiin. Tunsin kuitenkin, ettei se oiken luottanut minuun ja oli hieman varuillaan seurassani. Tästä johtuen tunsin itsekin tiettyä epävarmuuutta ja ehkä vähän tervettä pelkoakin siitä, mitä tapahtuisi, jos tämä melkein kaksi metrinen hevonen esimerkiksi säikähtäisi jotakin ja päättäisi lähteä kotiin. Siksi halusin ensin vahvistaa meidän suhdettamme, ennen kuin lähdin hevosen kanssa kauemmaksi kotoa. 

Nyt kuitenkin kun olemme tehneet yhdessä jo enemmän asioita, olen alkanut tuntemaan ihan toisenlaista energiaa välillämme. Koen myös, että Andiamo haluaa olla kanssani kontaktissa. Uskon, että se johtuu paljolti siitä, että pyrin kuuntelemaan sitä ja sen toiveita ja mahdollisuuksien mukaan myös täyttämään niitä. Tämä motivoi hevosta tekemään saman minulle. Tosin tietyt rajatkin on oltava ja olemmekin harjoitelleet juuri tuota äänimerkistä pysähtymistä hyvin paljon erilaisissa tilanteissa. Niissä tilanteissa tärkeintä on ollut se, että Andiamo on ollut rento ja rauhallinen, sillä se on tärkeää oppimisessa monestakin syystä, mutta eniten tässä tapauksessa kuitenkin siksi, että haluan että se yhdistää tuohon äänimerkkiin ja sitä seuraavaan pysähdykseen tuon rennon ja rauhallisen olon. Sama pätee peruuttamiseen. Tämä auttaa taas sitten sellaisella hetkellä kun hevonen ei olekaan niin rauhallinen. Jos se vaikka huolestuu reissuillamme jostakin, voin pyytää sitä pysähtymään ja tämä itsessään jo rauhottaa sitä, koska se yhdistää tuohon toimintaan tuon rauhallisen tunnetilan. 

Tämä on asia, jonka opin hevoseni Lilon kanssa, joka alun perin pelkäsi kaikkea mahdollista. Tein sen kanssa paljon ns. target training harjoitusta jota olen Andinkin kanssa tehnyt. Lilolla käytössä oli vajaan metrinen keppi, johon olin teipannut pesusienen jota sen tuli koskettaa. Teimme tätä harjoitusta paljon, aina tavoitteena rentous ja rauhallisuus. Tuo keppi oli Lilolle lopulta sellainen turvasatama, että kun sitä alkoi jokin asia hirvittämään (lumet putoili maneesin katolta, esimerkiksi), se hakemalla haki tuota keppiä, jotta voisi sitä koskettaa. Itse en edes tajunnut, kuinka tärkeä osa sen tunteidenhallintaa tuosta kepistä oli tullut ennen kuin eräänä tuulisena talvipäivänä se oli maneesissa vapaana. Säikähtäessään jotakin se laukkasi kovalla laukalla tuolin luo, jossa keppi makasi lappeellaan ja kosketti keppiä nenällään. Sitten se huokaisi helpotuksesta, aivan kuin se nyt olisi turvassa pahalta maailmalta. Mitä se olikin. Keppiin kun oli aina liittynyt vain ja ainoastaan positiivisia asioita; rentoutta ja ruokaa. 

Andiamo oli kävelyllä todella reipas ja utelias. Se tuijotti kaikkea silmät pystyssä, mutta kuitenkin vailla suurempaa huolestumista. Se oli koko ajan aivan loistavassa kontaktissa minkä huomasi muun muassa siitä, että kun pysähdyin, sekin pysähtyi rauhallisesti vierelleni. Välillä se käänsi päätään ja katsoi minua luottavaisena. Vain kerran, kun se näki vaalean harmaan vesisäilion eri suunnasta kotiin tultaessa, sen sykkeet nousivat huolestumisen puolelle. Pysähdyimme kauemmaksi katsomaan säiliotä ja kerroin Andiamolle ääneen mikä se oli ("Se on vesisäiliö, jossa ihmiset säilyttävät vettä. Se ei liiku eikä pidä ääntä. Kävelimme juuri sen ohi toisesta suunnasta.") Samalla keskityin alentamaan omaa pulssiani, joka oli noussut vain ja ainoastaan siksi, että Andiamon pulssi oli noussut. Juuri tähän perustuu ns. laumapaniikki, sillä näin hevoset kommunikoivat vaarasta toisille hevosilla. Minulla ei ollut kuitenkaan syytä olla hermona vesisäiliöstä ja halusin kommunikoida tämän sykkeeni välityksellä myös Andiamolle.

Katseltuamme säiliötä pari minuuttia, Andiamokin tuli siihen tulokseen, ettei se ollut ulkonäöstään huolimatta kovinkaan vaarallinen ja jatkoimme matkaa mäkeä ylös. Oli aivan ihanaa olla Andiamon kanssa metsässä, etenkin siinä nimenomaisessa metsässä. Kotini lähellä on myös kaunis metsä, jossa käyn melkein päivittäin koirieni kanssa, mutta koska asumme niin lähellä moottoriteitä ja muuta liikennettä, hyvin harvoin pääsen täällä Kaliforniassa paikkaan, jossa on täysin hiljaista. Tai jossa kuulen vain luonnon äänet. Mutta koska Andiamo asuu tontilla, joka on aika korvessa, siellä on ihanan hiljaista. Ja joskus kaipaan hiljaisuutta aivan kuin se olisi happi jota hengitän. 

Tässä kuva jonka nappasin lenkillä!

lenkilla.jpg