Sunnuntaina, oltuani Andiamon kanssa lenkillä, menimme hetkeksi kentälle kävelemään. Rockyn ja Nipin omistaja, 14-vuotias Ponityttö, tuli myös kentälle ratsastamaan Rockya ilman satulaa. Tämäkös oli Andiamon mielestä kiinnostavaa. En usko, että se on ollut tällä kotikentällään kovin usein, jos koskaan, toisen hevosen kanssa, niin innoistaan se oli tästä asiasta. Se ei meinannut saada silmiään irti Rockysta, joka ravaili nyrpeä ilme naamallaan Ponitytön kanssa ympäri kenttää. Lopulta en yrittänytkään taluttaa Andiamoa vaan annoin sen seistä keskellä kenttää, josta se pystyi katselemaan Rockyn menoa niin paljon kuin se halusi. Ja sehän halusi.

Ponityttö ratsasti Rockya ilman satulaa, mutta suitset päässä. Suitsissa ei ollut turpahihnaa, mikä oli positiivinen yllätys, mutta kuolain olikin sitten sitäkin kovempi lännenratsastuksessa käytettävä kankikuolain, jossa oli yli kymmenen sentin vipuvarret. Tosin tyttö ratsasti kutakuinkin ilman kontaktia, mikä olikin hyvä, sillä tuohon kuolaimeen ei juurikaan painetta tarvitse laittaa kun se jo varmasti tuntuu aikalailla. Rockey itse ei ollut kovinkaan onnellisen näköinen, mennä jolkotteli korvat luimussa ja umpimielinen ilme naamallaan. Tyttö pyöri ponin kanssa ympärillämme muutaman minuutin ja lähti sitten yhtäkkiä varoittamatta painelemaan portista ulos ja ylös polkua, joka kuulemma kiertää talon takaa ja yhtyy sen polun kanssa, jota olemme Andiamon kanssa kävelleet. 

Laitoin Rockyn perässä portin kiinni ja päästin Andiamon vapaaksi. Se sekosikin sitten aivan täysin siitä, että Rocky hävisi puiden taakse. Se hirnui ja hillui pitkin kenttää. Meinasi se pari kertaa juosta minunkin ylitseni, kunnes tajuin siirtyä portin toiselle puolelle. Silloin se liimautui portille hirnumaan, mutta aina välillä otti ja kiihdytti aidan vierustaa. Oli aika yllättävää nähdä yleensä niin seesteinen Andiamo näin kiihtyneessä tilassa ja huomasin, että se kiihtyi koko ajan lisää. Tajusin, että oli ollut aika tyhmää ottaa siltä riimukin kokonaan pois, mutta en ollut ajatellut, että sille iskee tuollanen eroahdistus. 

Toimin oikeastaan aikalailla intuitiolla tässä vaiheessa. Jotenkin tuli vain mieleeni, että Andiamon olisi parempi olla, jos sillä olisi riimu päässä. Tämä ei todellakaan tullut mieleeni siksi, että olisin tehnyt näin esimerkiksi Lilon kanssa. Ehei, päin vastoin. Silloin kun Lilon kierrokset nousivat, riimun tai minkä muun päävehkeen laittaminen vain nostatti tätä kiihtynyttä tunnetilaa. Ennen kuin me todella löysimme yhteyden toisiimme, ihmisten läsnäolo oli itseasiassa se suurin triggeri näissä tilanteissa. Eli mitä kauempana ihminen ja mitä vähemmän varusteita Lilolla oli niskassa, sen nopeammin se rauhottui. Jos yritit kontrolloida sitä sen ollessa kiihtyneessä mielentilassa esimerkiksi laittamalla painetta riimuun taikka ratsastamalla sitä pohkeella, se nousi välittömästi pystyyn tai lähti rynnimään täysin holtittomasti kotiin päin. Tämäkin muuttui sitten minun kanssani aikojen kuluessa, mutta tämä oli siis se lähtöruutu, jossa vietimme monen monta kuukautta ja vuottakin. 

Eli turha varmaan sanoa, että vietettyäni vuosia tällaisen hevosen kanssa, ihan ensimmäiseksi mieleeni ei tule laittaa kiihtyneelle hevoselle riimua päähän ja yrittää sitä jotenkin "taltuttaa", mutta jostain syystä tämä ajatus putkahti kuitenkin päähäni Andiamon kanssa. 

Olen oppinut, että kun näitä ajatuksia tulee kuin tyhjästä, niitä kannattaa kuunnella. Etenkin, jos ne ovat ns järjen vastaisia. Eläinkommunikaation kautta olen oppinut, että eivät nämä ajatukset mistään avaruudesta tule päähämme vaan nimenomaan siltä eläimeltä, joka siinä on kanssamme. Eläinkommunikaatio nimittäin toimii juuri näin, ajatuksen tasolla. Joten kun Andiamo pysähtyi sekunniksi portille, käytin tilaisuutta hyväksi ja sujautin sille riimun päähän. Mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, kun säkäkorkeudeltaan 180 senttinen hevonen seisoo jännittyneenä, pää pystyssä (en ole itse kovin pitkä...)

Kun riimu oli Andin päässä, se rauhoittui heti piirun verran. Tästä rohkaistuneena kiipesin portin yli kentälle ja laitoin juoksutusliinan kiinni riimuun. Tämä rauhoitti hevosta vielä lisää. Kun lähdin tyynesti kävelemään kenttää ympäri, hevonen tuli perässäni kuuliaisesti, mutta edelleen jännittyneenä. Se yrtti katsoa Rockyn perään, mutta kun kevyesti laitoin riimuun painetta ja houkuttelin sitä seuraamaan, se tuli mukanani. Tunsin kuitenkin sen hermostuneen energian. Lilo aina näissä tilanteissa halusi purkaa tuota energiaansa liikkumalla, joten annoin Andiamolle luvan lähteä ravaamaan. Se tekikin niin ja siinä se sitten ravasi ympärilläni rauhallisesti, edelleen kuitenkin kuulostellen Rockyn perään, mutta vain sivukorvalla. Pian se oli jo täysin rauhallinen ja pehmeässä kontaktissa kanssani, vaikka en omasta mielestäni ollut juuri tehnyt tämän asian eteen mitään, paitsi laittanut hevoselle riimun ja pyytänyt sitä ravaamaan ympärilläni.

Tuntuu, että Andiamo on hyvin ehdollistunut ihmisen luomaan kontrolliin ja se on sille turvasatama hädän hetkellä. Tämä on jotenkin niin nurinkurista verrattuna Liloon, jonka luottamus ihmisiin oli mennyt jo varmasti hyvin nuorena. Lilo oli pelokas hevonen, mutta se oli myös oppinut, että pelon ja kiihtymyksen hetkellä ihmisistä oli sille vain haittaa. Että sen lisäksi että piti pelätä ulkoista vaaraa (kuten vaikka lumen putoamista katolta), piti myös pelätä ihmistä, joka rankaisi sitä sen reaktioista. Lilon mielessä oli selkeä yhtälö: pelko+ihminen=kipu. Joten kun Lilon emotionaaliset kierrokset olivat korkealla, kaikenlaiset kontrollointiyritykset lisäsivät vain sen ahdistusta ja halua paeta tilanteesta hinnalla millä hyvänsä. 

Minulla kesti jonkin aikaa löytää tamman kanssa yhteinen sävel, koska olin itse monen muun ihmisen tavoin jumissa ajatuksessa, että hevosen tulee näissä (ja ylipäätään kaikissa) tilanteissa kuunnella minua. Eikä päinvastoin. Tämä on sitä perinteistä johtajuusajattelua, joka oli taottu päähäni jo lapsesta. Kun vihdoin päästin tästä ajatuksesta irti, saatoimme Lilon kanssa päästä pelon toiselle puolen. Tämä ei ollut helppoa, sillä joskus se tarkoitti sitä, että esim maneesissa kun se pelästyi, heitin ohjat kaulalle (kuolaimettomat suitset, sillä kuolain laukaisi näissä tilanteissa vielä suuremman reaktion) ja otin harjasta kiinni. Ja annoin hevosen juosta pidättelemättä sitä lainkaan. Aluksi se juoksikin, ja pitkälle, kunnes pian oppi, etten yrittäisi pysäyttää sitä. Että se saisi pelätä ihan rauhassa, ilman, että sitä kontrolloitaisiin tai käskettäisiin taikka (etenkään) rangaistaisiin. Tämä johti siihen, että yhtäkkiä Lilolla ei ollutkaan enää tarvetta paeta. Lopulta asiat, jotka aikaisemmin saivat sen lataaamaan silmittömän paniikin vallassa pitkin maneesia, saivatkin sen nyt vain kiihdyttämään hetkeksi askeliaan tai jännittymään sekunniksi. Jos sitäkään. Ja minunkaan ei tarvinnut enää heittää ohjia kaulalle, riitti että löysäsin tuntumaa hieman.

Okei, prosessiin liittyi paljon muutakin, mutta siitä ei enempää tässä blogissa, sillä olen näitä asioita puinut englanninkielisissä blogeissani paljonkin. Tärkeää on vain panna merkille, että Andiamo on näköjään toista maata kuin Lilo. Siinä missä jopa riimu Lilon päässä saattoi näissä tilanteissa moninkertaistaa pelkoreaktion, Andiamoa se rauhoittaa. Se selkeästi hakee kiihtyessään tätä ihmisen osoittamaa viitekehystä, joka antaa sen reaktioille raamit.  Mikä on itselleni taas aika erilaista settiä. Tosin olin kyllä Leon kanssa näitä asioita jo pohtinut, mutta vaikka Leossa ja Andiamossa on paljon samaa, niissä on myös suuria eroja. Andiamolla tuntuu olevan ihmisiin suuri luottamus, jonka takana en toistaiseksi näe edes pientä epäilyksen siementä. Tai jos sellainen siemen on olemassa, hevosen oma zen on niin voimakas, että sitä ei niin haittaa jos ihminen käyttäytyy hieman epäloogisesti. Tärkeintä Andiamolle tuntuu olevan se, että ihminen on siinä sen kanssa, kohtaamassa maailmaa ja kertomassa miten siinä maailmassa ollaan, silloin kun sen omat tunteet ottavat vallan.