Käymme 13.vuotiaan Poikani kanssa paikallisessa löytöeläinkodissa vapaaehtoistyössä pari kertaa kuukaudessa leikkimässä kissojen kanssa. Vapaaehtoistyö on lapseni koulussa pakollista, mikä näin lauseen muotoon kirjoitettuna kuulostaa oudolta, sillä jos se on pakollista, se ei ole vapaaehtoista.  Tämän "pakkotyön" tarkoituksena on opettaa lapsille monia asioita antamisen ja jakamisen ilosta vastuuntuntoon. Riippuen myös vapaaehtoistyöpaikasta, siinä oppii usein elämästäkin jotakin. Poikani ei koe tätä ollenkaan pakkotyönä, sillä hän tykkää todella paljon käydä löytöeläinkodissa auttamassa kissoja, vaikka se myös herättää hänessä ristiriitaisia tunteita. Usein näiden sessioiden jälkeen käymmekin keskustelua siitä, miksi ihmiset jättävät heitteille eläimiä taikka ottavat eläimiä itselleen, jos eivät pysty niistä huolehtimaan.  

Tällä viikolla keskustelu kuitenkin kääntyi itse kissoihin ja niiden luonteenpiirteisiin. Leikimme parin tunnin aikana kuuden kissan kanssa. Ne olivat kaikki nuoria, suurin osa alle yksi vuotiaita. Poikani suosikkeja olivat ensimmäinen ja viimeinen kissa, jotka molemmat esittivät sellaisia akrobatiatemppuja ilmassa, että siinä olisi paraskin sirkustaitelija kalvennut. Kovasti oli energiaa kaikilla kissoilla, sillä kun niiden kanssa ei leikitä sitä varten rakennetuissa seurusteluhuoneissa, ne asustelevat noin neliömetrin kokoisessa kopissa. 

Kissat, joita tapaamme löytöeläintalossa, ovat kaikki kovin erilaisia. On ujoja ja arkoja, joita ei saa kotikopista ulos ollenkaan ja sitten on sellaisia, jotka hyppäävät kehräten syliisi sillä sekunnilla kun avaat kopin oven. Ja kaikkea siltä väliltä. Jo kahdessakymmenessä minuutissa ehdit nähdä minkälainen tyyppi kukin kissa on. Luonnollisesti ne kaikkein sosiaalisemmat löytävät kodin nopeammin kuin arat ja ujot. Siksi onkin tärkeä leikkiä näiden kissojen kanssa, sillä aluksi ne kaikki ovat vähän peloissaan joutuessaan löytöeläintaloon, jossa käy kova vilske päivittäin. Onneksi kissojen alue on hyvin äänieristetty.

Tällä viikolla neljäs kissa oli mielenkiintoinen tuttavuus. Se oli tavallaan leikkisä, sillä vain kahdeksan kuukauden ikäinen kissa on yleensä aika energinen. Leikkimisestä ei meinannut kuitenkaan tulla mitään, koska kissa reagoi kaikkiin ulkopuolelta tuleviin ääniin pysähtymällä ja kääntämällä terävän katseensa äänen suuntaan. Kerran se pysähtyi jopa kesken lelun vaanimisen tuijottamaan poikani kasvoja, koska poikani suussa olevat raudat olivat napsahtaneet oudosti (ääni, jota minä en kuullut, mutta josta poikani raportoi minun ihmetellessäni kissan tuijotusta). Tuntui, että kissalla ei ollut äänien suhteen mitään filtteriä, vaan jokainen pikkuinenkin rapsahdus oli sille merkityksellinen. Leikkimisestä ei meinannut tulla mitään, koska kissan keskittymiskyky oli lähes olematon (joten annoimme sen olla, ja vain hengailimme sen kanssa. Emme halunneet lisätä sen stressiä mitenkään).

Jäin miettimään tämän kissan keskittymiskykyä, mutta myös sen kapasiteettia ymmärtää mikä ääni sen ympäristössä oli merkityksellinen ja mikä ei. Löytöeläintalossa on jatkuva meteli, ihmisiä kävelee ohi, ovia avataan ja suljetaan, koirat haukkuvat ja niin edelleen. Tämä kissarukka oli selkeästi aivan sietokykynsä äärirajoilla kaiken tämän keskellä, koska se ei osannut suodattaa kaikkia kuulemiaan ääniä samallalailla kuin suurin osa kissoista tuntuu tekevän. Vähän samaan tapaan esim. ADHD-lapsella on vaikeuksia keksittyä vaikkapa opettajan ohjeisiin kun ympärillä olevat häly vie huomiota muualle. Suodattimen puuttuessa jokainen ärsyke on merkityksellinen, etkä osaa arvottaa kuulemiasi ääniä. Sama pätee luonnollisesti myös muihin aisteihin kuin vain kuuloon.

Näitä asioita miettiessäni tuli sitten tietenkin mieleen myös hevoset ja niiden kykyä kestää erilaisia ärsykkeitä. Muistan kuinka vuosia sitten työskennellessäni tallilla, jonne tuotiin ongelmahevosia uudelleen koulutettavaksi, tutustuin ensimmäistä kertaa oikein todella arabeihin. Monet näistä ns. ongelmahevosista olivat nimittäin arabeja taikka täykkäreitä, mikä ei ole itseasiassa lainkaan yllättävää, jos näistä roduista jotakin tietää. Arabeilla etenkin tuo ärsykekynnys oli "aika"matala ja ne saattoivat reagoida välillä mitä (ihmisen mielestä) pienimpäänkin asiaan kuten esimerkiksi maassa olevaan roskaan taikka parkkipaikalla olevan autonoven napsahdukseen. Kaikki tuntui olevan niille potenssiin kymmenen.

Jos hevosta käsittelevä ihminen ei ollut tästä tietoinen, hän saattoi omalla kehonkielelläänkin saattaa arabin hermoromahduksen partaalle. Tallilla oli myös töissä arabeihin erikoistunut mies, joka koulutti nuoria arabeja ratsuiksi ja näyttelyhevosiksi. Hänen toimiaan oli aika mielenkiintoista seurata - rauhallisempaa ja eleettömämpää kaveria sai kyllä hakea. Hän sanoikin, että arabit ovat hänen mielestään aivan eri laji kuin muun rotuiset hevoset, sillä niiden kanssa ei todellakaan pelattu samoilla säännöillä. 

Mutta arabeissakin oli kyllä erilaisia yksilöitä. Esimerkiksi ratsastuskoulussa työskentelevä Ziggy oli entinen matkaratsu, joka oli luotettava ja varma lastenponi. En usko, että koskaan näin Ziggyn säikähtävän mitään, vaikka se arabi olikin.  Sitten toisaalta Nixx-arabi reagoi ihan kaikkeen, välillä sellaiseenkin mitä ihmisaistit eivät kyenneet edes erottamaan. Nyt jälkeenpäin käy Nixx-raukkaa sääliksi, sillä sen elämä oli varmasti totaalista helvettiä isossa tallissa, jossa ramppasi jatkuvasti väkea. Siellä se seisoi karsinassaan enimmäkseen silmät pystyssä, paitsi silloin kun se kiipeli pitkin seiniä. Ja ihmisille tyypilliseen tapaan sen omistaja totesi, että parasta Nixxille oli "suoriutua" tämän asian kanssa, joten sen sijaan että hevosparka olisi asunut käytävän päässä olevassa karsinassa, jonka edessä oli puolta vähemmän liikennettä, se tuupattiin asumaan etuoven vieressä olevaan karsinaan, jotta se "tottuisi" kaikkeen menoon ja meininkiin. Tämä ei kyllä toiminut ollenkaan, päin vastoin, Nixx hermostui entisestään.

Näihin samoihin aikoihin ostin itselleni Andiamon, jolla oli hevosihmisten kielellä "pitkät piuhat". Se ei siis juurikaan reagoinut mihinkään ulkoisiin ärsykkeisiin vaan jaksoi lähes pomminvarmana kestää kaiken mitä ihminen sen eteen toi. Pääsikö se siksi helpommalla? En ole tuosta aivan varma, sillä usein juuri nämä hevoset, joiden ärsykekynnys on superkorkea, ovat ne joita koulutetaan hyvin nopeasti ja joilta vaaditaan asioita, joihin ne eivät välttämättä ole kovin soveltuvia. Andiamoakin tuupattiin ihan riittävästi koulumaailmassa ja monen monta oikotietäkin sen koulutuksessakin otettiin vain koska se yksilönä teki siitä helppoa kestämällä melkein mitä tahansa sen tielle sattui.

Noh, pointtini tässä on ehkä se, että niin usein hevosiakin koulutetaan ja käsitellään metodilla "yksi koko käy kaikille".  Eikä vain hevosia, mutta koiria myös. Ja miksei lapsiakin. Täällä USAssa julkisissa kouluissa on vallalla vimma "testata" lapsia erilaisin yhtenäisin monivalintakokein. Näiden kokeiden perusteella koulut (ala-asteesta lukioon) sitten saavat valtionavustusta. Mitä paremmat tulokset, sitä enemmän rahaa. Mikä on aivan järjetöntä, sillä eikö juuri ne huonoiten pärjäävät koulut ole niitä, jotka tarvitsevat lisää resursseja?  Noh, tämä on johtanut siihen, että opettajat eivät enää opeta, jotta oppilaat oppisivat, vaan jotta he suoriutuisivat näistä monivalintakokeista hyvin. Teach for the test, niin sanotusti. 

Tällaisesta tasapäistävästä opettamisesta olisi kyllä päästävä.  Jokainen on yksilö, oli sitten kyseessä ihmislapsi taikka kissa taikka hevonen. Jos voisimme lähteä kouluttamaan esimerkiksi hevosia jokaisen hevosen yksilöllisestä lähtökohdasta, sujuisi kaikki varmasti huomattavasti paremmin, sekä ihmiselle että hevoselle. Kun lähdemme oletusarvosta, että kaikille käy sama metodi, olemme jo menossa väärään suuntaan. Etenkin jos eläin jota koulutamme ei ns. täytä standardeja. Alla aiheesta mielestäni osuva sarjakuva, jonka olen tainut aikaisemminkin jakaa jossakin blogissa. Mutta jaan sen uudelleen, koska se on vai niin osuva. Tällaisen ajattelun noudattaminen johtaa suuren potentiaalin missaamiseen, mutta usein myös kohtuuttomiin tappeluihin eläimen kanssa. Puhumattakaan sitten siitä miten paljon traumoja eläimelle aiheutetaan, kun sen yksilöllisiä tarpeita ja ominaisuuksia ei oteta huomioon.

climbthattree.jpg

"Jotta valinta olisi oikeudenmukainen, jokainen suorittaa saman kokeen: Kiivetkää tuohon puuhun."