Kokeilin tällä viikolla Andiamolle kuolaimettomia suitsia, jotka omistan. Nämä suitset ovat Dr.Cook crossunder mallia ja ovat kulkeneet mukanani monessa maassa. Ostin ne aikoinani vain sitä varten, että niitä saisivat kokeilunhaluiset ihmiset lainata. Itsekin olen ratsastanut monta kymmentä eri hevosta ja ponia näillä suitsilla. Suitset ovat halpaa Beta-materiaalia, joka on kutakuinkin kaiken kestävää. Ne ovat medium kokoa ja lisäreikiä tekemällä ne on saatu mahtumaan sekä pienelle ponille että isolle puoliveriselle. Hieman kuitenkin epäilytti saisinko ne mahtumaan Andiamolle, sillä se on kyllä aivan omaa kokoluokkaansa. Onneksi suhteessa sen muuhun kroppaan, sen pää on suhteellisen normaalikokoinen.

Suitset mahtuivat nippa nappa. Turparemmi meni hilkulla ekaan reikään ja oli aika kireä, mutta onneksi remmissä on tilaa vielä yhdelle uudelle reiälle. Normaalipituiset ohjat ovat kuitenkin huippulyhyet Andiamon pitkään kaulaan verrattuna, joten jos selkään menen koskaan, täytyy miettiä jokin toinen ratkaisu ohjien tilalle. 

Mutta, en lähtenyt tätä kirjoittamaan kertoakseni noista suitsista, vaan halusin kertoa siitä miten Andiamo reagoi kyseisiin suitsiin. Sillä sekunnilla kun vedin niskalenkin sen korvien yli, sen koko olemus muuttui. Silmiin tuli hyvin epäluuloinen ja tuskaantunutkin katse ja se lakkasi hengittämästä kokonaan. Kun katselin sitä nämä suitset päässä, se seisoi kuin patsas edessäni. Mihin katosi positiivinen, avoin ystäväni?  Poissa kokonaan. Tilalla oli nyrpeä, sulkeutunut ilme. 

Tajusin heti, että suitsien laittoon liittyi paljon negatiivista. Voisi suorastaan sanoa, että jonkin verran tuossa reaktiossa oli myös opitun avuttomuuden piirteitä. Kaula meni lankkumaiseksi, korvat jähmettyneet sivulle, ilmeetön ja lasittunut katse sekä muutenkin elottoman tuntuinen eläin. 

Jos opittu avuttomuus ei ole sinulle tuttu asia, suosittelen lukemaan seuraavan blogipostauksen, jonka on kirjoittanut Anna Kilpeläinen. Siinä selvitetään lyhyesti ja ytimekkäästi mitä tämä opittu avuttomuus on ja miten sellainen tila syntyy. Tämä on asia, joka jokaisen eläinten kanssa puuhailevan ihmisen tulisi tietää, joten käythän lukemassa tämän, jos asia ei ole sinulle tuttu!     https://annakilpelainen.wordpress.com/2013/10/27/rauhallinen-vai-opitusti-avuton/

En ole Andiamon nähnyt reagoivan aikaisemmin mihinkään tällä tavalla, mutta täytyy sanoa, etten ollut mitenkään yllättynyt. Jos Andiamon naamaa katsoo tarkaan, voi huomata, että sen nenäpiissä on painauma siinä, missä koulusuitsien turparemmi lepää. Tämä näkyy mielestäni todella selvästi esimerkiksi viime postauksen lopussa olleessa kuvassa.

Ja lepää on ehkä huono sana, sillä olen kyllä nähnyt minkälainen turpahihna Andilla oli käytössä silloin kun sillä vielä ratsastettiin ja kisattiin. Kyseessä oli entisen valmentajani (jota Leijonasydän blogissa kutsuttiin nimellä Suuri Valmentaja) lempiturpis eli englanniksi "crank nose band". Crank tarkoittaa kampea. Eli tällä turpiksella "kammetaan" hevosen suu kiinni. Vipuvarsimekaniikkansa ansiosta tuon turpiksen saa vaikka kuinka kireälle. Ja kireällä se on näköjään ollutkin, koska hevosen päässä on siitä todisteena pysyvä kuoppa. 

Että onko ihmekkään kun suitset nähdessään hevonen vaipuu opittuun avuttomuuteen?

Otin suitset takaisin kotiin, jotta  voin tehdä turparemmiin lisäreiän. En tosin ole varma laitetaanko näitä suitsia vähään aikaan Andiamon päähän. Tai laitetaanko niitä ikinä. Katsotaan nyt. Sen kyllä tiedän, että jos tulen ikinä Andiamolla ratsastamaan, monet asiat on tehtävä erilailla tai ehkä ihan uudella tavalla, jotta ratsastukseen liittyviä huonoja kokemuksia saadaan purettua. Sillä epäilen, että se reaktio näihin suitsiin on vain alkusoittoa sille, miten se reagoi kun satula tulee kehiin tai ihminen yrittää selkään. SIllä harvoin nämä jutut jäävät tähän ja sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Tapahtuipa mitä tahansa, en halua menettää Andiamon luottamusta, ratsastus ei ole todellakaan sen arvoista. 

Tässä kuvassa näkyy ehkä vähän tuo nenässä oleva painauma:

photo%202%20%5B1591917%5D.jpg