Katselin tänään vanhoja valokuvia Andiamosta, siis sellaisia jotka on otettu yli kymmenen vuotta sitten. Minua kiinnosti nähdä, oliko sillä jo tuolloin nenässä turpahihnan aiheuttamaa kuoppaa. Vanhoja kuvia katsoessani tein mielenkiintoisen havainnon: 95%:ssa kuvista Andiamolla on päässään joko riimu taikka suitset. Tämä seikka kertoo paljon minun sen aikaisesta sielunelämästäni, sanoisin. Tai jos sitä sielunelämäksi voi edes kutsua. Kuvat heijastelevat nimenomaan sitä mitä hevoset silloin olivat minulle: ratsuja. Eläimiä, joiden kanssa tehtiin aina jotakin; hoidettiin, ratsastettiin, talutettiin. Koulutettiin ja treenattiin. 

Klaus Hempfling sanookin osuvasti elokuvassa Path of the Horse, että kun katsomme hevosta tai kuvaa hevosesta, haluamme aina nähdä sen tekevän jotain.  Meille ei riitä, että hevonen vain on hevonen, sen täytyy aina toteuttaa jotakin meidän unelmaamme, meidän odotuksia sen varalle. Englanniksi doing, not being. Hevonen, joka ei tee mitään, on arvoton. Etenkään jos sillä ei voi ratsastaa. Tätä ratsastamattomuutta sain jo selitellä Lilon kanssa Sveitsissä, koska tein sen kanssa paljon maastolenkkejä taluttaen. Eipä juurikaan kulunut viikkoakaan ettei joku ohikulkija kysynyt oliko hevoseni sairas, koska en istunut sen selässä.  

Vanhoista kuvistani ei löytynyt yhtäkään, joissa Andiamo olisi tarhassa taikka laitumella, tämä tosin voi johtua siitä, että se harvoin pääsi kumpaankaan, tallilla kun ei juurikaan ollut tarhausmahdollisuuksia. Tosin viikottain laitoimme sen maneesiin taikka ulkokentälle ulkoilemaan naapurinsa Wundarin kanssa. Wundarkin oli iso hannoverilainen ruuna ja yhdessä nämä kaksi dinosaurusta sitten kirmasivat pitkin kenttiä niin että tanner tömisi. Mutta näistäkään harvoista hetkistä ei näköjään ole minulla kuvan kuvaa todisteena.

Itseasiassa suurimman osan näistä vanhoista kuvista on ottanut joku muu kuin minä. Olen tosi huono ottamaan ylipäätään kuvia mistään, en vain ikinä muista sitä tehdä (kun on niin kiire tehdä niiden hevosten kanssa jotakin). Etenkään tuolloin, kun ei ollut kännykkää aina taskussa, tai jos oli, siinä ei ollut kameraa. Nyt blogien kirjottamisen myötä olen valokuvaustakin vasta alkanut harrastamaan, koska olen tajunnut, että lukijoistakin on varmaan ihan kiva nähdä miltä mikäkin näyttää. Sitä paitsi kun istuu hevosen kanssa kentällä "tekemättä mitään", kuvia on helppo ottaa.

Pari vanhaa kuvaa löysin, joissa Andiamo oli vapaana. Niissä sillä on juuri joko vikelletty taikka ratsastettu ja se on päästetty hiki päässä piehtaroimaan. Yhtään kuvaa en löytänyt, joissa sen nenä näkyisi sivulta päin. Alla olevassa kuvassa, joka on otettu kesäkuussa 2005, olen juuri ratsastanut Andiamolla Suuren Valmentajan valmennuksessa ja sitten päästänyt sen maneesiin vapaana piehtaroimaan ratsastuksen päätteeksi. Kuten kuvasta näkyy, hevosella on hiki juuri siitä kohtaa, missä tuo kuoppa on tänä päivänä. Ja ehkä tuolloinkin, vai kuvitelenko vain, että nenässä on painauma? 

oldpic.jpg

Haluaisin uskoa, että tuo kuoppa oli Andiamolla jo sen syntyessä. Että se ei ole muodostunut vuosien saatossa, päivittäisen ylikireän turpahihnan painaessa sen kuonopiitä. Kuinka kireälle itse vedin turpahihnan tuolloin? En edes muista. Mutta varmaankin kireämmälle kuin sen tänään vetäisin, se on varmaa. 

Mielenkiintoista. Niin paljon jäi minulta huomaamatta kymmenen vuotta sitten. Tai huomasin hyvin eri asioita kuin tänään. Silloin mietin, mitä hevonen voi minun eteeni tehdä; tänään mietin, mitä minä voin tehdä hevosen eteen. Fokus on kääntynyt päälaelleen. Tai ehkä se oli alunperin päälaellaan ja nyt se on oikein päin, riippuu kait mistä kulmasta tätä taas katsoo...