No viikko siinä sitten meni kunnes pääsin taas tallille. Vieläkään en ole täysin kunnossa, mutta sen verran kuitenkin, että tallille jaksoin mennä. 

Andiamo oli kyllä taas tikahtua onnesta kun tulimme pihaan Suomalaisen Kaverini kanssa. Miten voi hevonen olla niin onnesta mykkyrällä?  Riimukin oli liikahtanut naulassaan sitten viime maanantain, joten on heppa ainakin kerran päässyt kentälle hengailemaankin männä viikolla. Onneksi. Tosin virtaa siinä oli kuin pienessä kylässä kun otin sen pihalle. 

Menimme ensin pikku kävelylle, sillä kenttä lainehti vettä eilisten sateiden jäljiltä ja ajattelin, että selviäisimme kävelemällä edes takaisin asfalttitietä. Siinä kävellessämme Andiamon kierrokset alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa nousta ja pari kertaa papparainen sai pikkuhepulitkin liinan päässä. Vinkaisi ja hillui vierelläni kuin jättikokoinen koiranpentu. Ja kovasti yritti kentän suuntaan into piukeana.

Joten mentiin sitten kentälle. vedenpaisumuksesta huolimatta. 

Siellä oli tosi, tosi liukasta joten laitoin Andiamon ravaamaan ympyrälle liinassa ettei se ihan riehaantuisi ja pahimmassa tapauksessa lippaisi mudassa kyljelleen - tai jotain. Se ravasikin kutakuinkin kuuliaisesti, pari hillumakohtausta sille tuli, mutta kun se on niin kauhean kiltti, heti jarrutteli kun sitä toppuuttelin hidastamaan. On se vaan niin nöyrä, jotenkin melkein liiaksikin asti. Sai se kuitenkin siinä ravailllessa purettua enimmät energiat pihalle, onneksi.

Samaan aikaan juttelimme Kaverini kanssa, hän kyseli kovasti kaikesta mitä tein. Hänen kanssaan oli alunperin katsastettu polku, joka menee talon yläpuolella metsänlaidassa ja huomattu, että siellähän oli aika paljon ruohoakin kasvamassa, jota Andiamo voisi syödä. Ajatuksena olikin ollut viedä Andiamo sinne tänään, mutta koska se oli jotenkin niin innokas, että tuntui kuin narun päässä olisi ollut ruutitynnyri, teinkin päätöksen jättää metsälenkin väliin.

"Mutta siinähän on aita toisella puolen ja puska toisella, ei se minnekään sieltä pääse," Kaverini kommentoi.

Tottahan tämäkin, mutta koska emme ole koskaan käyneet tuolla polulla Andiamon kanssa aikaisemmin, en halunnut lähteä sinne juuri sinä päivänä kun se oli jo valmiiksi jännittynyt. Selitinkin tämän Kaverilleni. Itselleni on tärkeää, että kun hevosen kanssa tehdään uusia asioita tai mennään uuteen paikkaan, sillä on mahdollisuus onnistua. Mieluiten haluaisin, että se on niin rento ja rauhallinen kuin mahdollista.

Vaikka Andiamo olikin tosi hyvässä kontaktissa tänään ja kuunteli kokoajan, sen huomiosta kuitenkin suuri osa oli muualla kuin minussa. Lisäksi virtaa oli niin paljon, että jokainen tuulenpuuska ja rasahdus sai sen hypähtämään ilmaan. Ei tällaisen hevosen voi olettaakaan pysyvän vieraalla reitillä rauhallisena, kun se suorastaan etsimällä etsi syytä villiintyä. Luulen, että eräs syy ratsastus- tai hevosonnettomuuksiin onkin se, että ihminen ei ole miettinyt tilannetta ihan loppuun saakka. Hän on saattanut suunnitella jo ennen tallille tuloa, että tänään hypätään esteitä. Ja sitten niitä totta vie hypätään, vaikka hevonen seisoisi jo karsinassa valmiiksi silmät pystyssä kaivelemassa lähtökuoppia.

Joskus on ihan viisasta muuttaa suunnitelmia, se ei tee kenestäkään huonoa hevosihmistä, päin vastoin. Silloin saatetaan välttää tilanne, jossa päädytään hevosen kanssa maneesiin tappelemaan taikka maastossa tien risteykseen riitelemään. Silloin ollaan aina pisteessä, jossa on eväät vaikka mihin kamalaan.  

En sano, etteikö minulle ole sattunut ja tapahtunut hevosten kanssa. Onhan sitä. Aina ei voi nähdä tulevaisuuteen. Yritän kuitenkin näitä vaaratilanteita minimoida. Enkä vain vaaratilanteita, vaan sellaisia tilanteita, joissa hevoselta pyydetään psyykkisesti taikka emotionaalisesti liikaa. Jos tänään olisimme lähtenee Andiamon kanssa vieraalle maastolenkille, se olisi ollut sille aivan liikaa henkisesti ja veikkaan, että jossain vaiheessa lenkkiä sillä olisi revennyt verisuoni päästä. Ja siinä sitä sitten oltaisiin oltu. Ei se olisi ollut oikeudenmukaista kenellekään, mutta ei etenkään hevoselle.  

Sosiaalisessa mediassa usein näen päivityksiä, joissa kymmenien vuosien hevoskokemuksen omaava tuttavani päivittelee kuinka hänen hevosensa "yhtäkkiä" sekosi ja sinkosi ratsastajansa jorpakkoon "ilman mitään näkyvää syytä". Että kaikki oli ihan hyvin ja sitten tuli puun takaa tällainen. En sano, etteikö näinkin voisi käydä, harvemmin vain oman kokemukseni mukaan mitään tapahtuu hevosten kanssa yllättäen ja yhtäkkiä ja vielä lisäksi ilman mitään syytä. Kyllä siinä on jo joitakin vihjeitä tullut yleensä matkan varrella, joskus useitakin, jotka ovat vain syystä taikka toisesta jääneet huomaamatta ihmiseltä. Meille kun kasvaa joskus hevosten kanssa puuhaillessa putkiaivot, etenkin jos olemme saaneet päähämme, että tänään hypätään esteitä, vaikka mikä tulisi. Vaikka lumet putoisilisivat maneesin katolta. Vaikka ulkona olisi vuoden tuulisin päivä. Vaikka hevonen olisi jäänyt tarhaamatta sinä päivänä. Vaikka sisällämme soisi pienen pieni varoituskello. 

Ehkä tärkein asia minkä olen oppinut viimeisten vuosien aikana itsestäni on se, että minussa on paljon enemmän viisautta kuin tiesinkään. Siihen kannattaa luottaa. Sen lisäksi on hyvä luottaa hevosen viisauteen, sillä hevonen tietää aina, missä mennään. Siksi siltäkin voi kysyä. Vastauksenkin voi kuulla, jos osaa hiljentyä sitä kuuntelemaan.