Aikamoinen tilitys tuo edellinen postaukseni. Nyt olen vähän jo rauhottunut. Mutta isoja kysymyksiä pyörii edelleen päässäni ja kun niitä oikein alkaa joka kantilta miettimään, ei enää löydä takaisin onni auvoiseen tietämättömyyden tilaan, jossa ei kyseenalaista mitään. Paluu taaksepäin on mahdotonta, joten ei auta kuin mennä eteenpäin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että yöunet menee näitä asioita pohtiessa.

Sunnuntaina tallilla ajatuksia herätti myös muutama asia, jonka Ponityttö minulle kertoi. Rocky nimittäin näytti aika nuutuneelta ja ei liikkunnut pikkuaitauksessaan milliäkään koko sinä aikana kun olin tallilla. Muutenkin se oli aika voipuneen näköinen ja ennen kuin ehdin edes asiaa kommentoida taikka mainita, Ponitytöltä tuli asialle selvitys.

"Menimme eilen paikalliseen luonnonpuistoon neljän tunnin maastoretkelle Rockyn kanssa. Se on aika väsynyt, koska laukkasimme paljon. Olipa hieno reissu, olin siellä kavereideni kanssa ja oli ihanaa vetää täysiä pitkin metsäteitä pitkästä aikaa. Mullakin on takapuoli ihan hellänä tuosta reissusta, kun ei ole tullut ratsasteltua aikoihin kunnolla."

Katselin Rockyn jähmettynyttä olemusta. Jos Ponitytön takapuoli oli hellänä, niin taisi olla jokainen lihas Rockyn kehossa. Ja miksei olisi, sillä Rockylla ei juurikaan ratsasteta, mitä nyt käydään vähän kentällä pyörähtämässä ilman satulaa ja maastossa kävelemässä puoli tuntia kerran viikossa, jos sitäkään. Nyt sitten sen kanssa oli revitelty tunti tolkulla erittäin mäkisessä luonnonpuistossa. 

Tämä on erikoinen ilmiö täällä Kaliforniassa (ja ehkä muuallakin USAssa), että ihmiset pitävät hevosiaan omassa pihassaan ja eivät juurikaan niitä liikuta. Sitten kerran tai kaksi kuussa hevonen heitetään traileriin, ajetaan tunnin matka jonnekin puistoon ja ratsastetaan koko päivä siellä ristiin rastiin. Tämän maratooniratsastuksen jälkeen hevonen sitten laitetaan takaisin traikkuun ja kuskataan kotiin. Seuraavana päivän naureskellaan kun hevonen on "vähän" jäykkä.

Miten oikeudenmukaista tämä on eläintä kohtaan? Emmehän me ihmisetkään makoile sohvalla kuukausitolkulla ja sitten ilmottaudu kylmiltään maratoonille juoksemaan. Johan siinä menisi paikat aivan päreiksi. Mutta jostain syystä tämä ajatus ei tule ihmisten mieleen kun kyseessä on hevonen?

Ponityttökin naureskeli Rockylle, kun se ei halunnut liikkua metriäkään. Naureskeli. Kun ehdotin huolestuneena, että sillä voisi olla vaikka lievä kaviokuume moisen liikutuksen jäljiltä taikka jotain muuta elimellistä vikaa, hän huitaisi kädellään ja pudisti päätään.

"Se on tottunut tähän, käyn sen kanssa kerran kuussa näillä reissuilla ja se on aina yhtä väsynyt sen jälkeen."

Väsynyt? Itse olisin käyttänyt sanaa "rikki". Koska Rocky oli selkeästi hyvin kipeä. 

Tuntuu, että Euroopassa ei tällaista "hevosenkäyttöä" näe kovin helposti, ainakaan itse en ole siihen törmännyt. Siellä ihmiset ovat aika valveutuneita siitä mihin heidän hevosensa kykenevät ja muutenkin liikutus tapahtuu, jos ei päivittäin, ainakin viikottain. Tai jos ei tapahdu, niin ei ainakaan sitten kertaheitolla tehdä tällaisia megalenkkejä. Mutta tämä on aikalailla normaalia täällä rapakon takana, etenkin sellaisten ns. puskaratsastajien keskuudessa. Toisaalta puskaratsastajat ovatkin niitä maastoilijoita, sillä paikalliset kilparatsastajat taasen mielummin kuolisivat kuin lähtisivät hevosensa kanssa maastoon. En tunne yhtäkään paikallista kouluratsastajaa, joka tekisi hevosensa kanssa mitään muuta kuin vääntäisi koulukiemuroita päivät pitkät. Ja tunnen täällä aika monta lajin edustajaa. He tosin ovatkin niitä, jotka liikuttavat hevosiaan viisi kertaa viikossa, uskollisesti.

Rockyn puolesta tuli itselleni kuitenkin paha mieli. Olisin halunnut sitä jollakin lailla auttaa, mutta mitäpä tuohon voi ulkopuolinen tehdä? Tietysti keskustelun avulla voin ehkä toivoa, että Ponityttökin havahtuu huomaamaan miten epäoikeudenmukaista tällainen on hänen hevostaan kohtaan. Tosin eilinen keskustelu tuskin avasi hänen ajatusmaailmassaan mitään uutta, sen verran välinpitämättömästi hän suhtautui hevosensa oireiluun. Mikä on surullista, sillä uskon vakaasti, että hän rakastaa todenteolla poniaan ja uskoo huolehtivansa tästä parhaalla mahdollisella tavalla.

On mielenkiintoista huomata miten toisen ihmisen epäkohta voi olla toiselle ihmiselle arkipäivää. On kuin katselisimme tätä asiaa täysin eri linssien läpi. Taikka emme edes katselisi samaa asiaa lainkaan, vaan kahta eri tapausta, kahta eri hevosta. 

Ja ehkä jonkun mielestä minäki analysoin näitä asioita aivan liikaa. Että miksi ajatella aina sitä, miltä hevosesta tuntuu taikka miten se nämä ihmisten järjestämät aktiviteetit taikka elinolot kokee. Kun voisi olla ajattelemattkin Ja joskus menee överiksi nämä kelailut tai ahdistun niiden ansiosta enemmän kuin tarpeeksi. Lopultahan tässä saattaa joutua miettimään koko ratsastuksen eettisyyttä, jos oikein asioita ruvetaan ruotimaan.

Ajattelen kuitenkin, että vain analysoimalla ja miettimällä näitä asioita pohjamutia myöten voimme itse kehittyä ja kasvaa. Ainahan nämä pohdinnnat eivät ehkä johda mihinkään taikka ovat turhia, mutta jos niistä edes kymmenen prosenttia saa aikaan jonkinlaista evoluutiota ihmismielessä, ne ovat mielestäni sen arvoisia. Tietty aikamoista angstiakin nämä voivat itsessä aiheuttaa, varsinkaan kun asioille ei aina voi tehdä mitään. Kuten nyt tässä Rockyn tapauksessa. Ja Andiamon tapauksessa. Kyllä joskus käy mielessä, että mitä järkeä tässä on. Eikö tallilla käymisen pitäisi olla rentouttavaa ja voimaannuttavaa toimintaa? Noh, aina se ei ole sitä ja helpommalla pääsisi kun jäisi kotiin.  Mutta kuten olen aikasemminkin sanonut, en tykkää helposta.