Keskiviikkona kävin taas Andiamon luona. Rocky-poni oli jo paremman näköinen, tosin ainahan se näyttää aika apaattiselta. Menin kuitenkin heti aidan viereen ja houkuttelin sitä liikkeelle porkkanan avulla nähdäkseni mikä sen tilanne oli. Se köpötteli hitaasti hakemaan porkkanaa ja näytti suhteellisen normaalilta (eli jäykältä, se on aina jäykkä), mutta vaikeahan tuota on sanoa, kun se kuitenkin pääsee liikkumaan vain muutaman metrin kerrallaan aitauksessaan. Katselin sen naamaa etsien kivun merkkejä ja sanoisin, ettei sen nyt ihan tuskaiselta näyttänyt, jos ei nyt mitenkään superrennoltakaan.

Eräs kaverini, joka oli lukenut blogiani, laittoi mulle viestiä jossa hän ehdotti, että Rockylla voisi olla jopa lannehalvaus tuon megaratsastuksen jäljiltä, ja olen kyllä samaa mieltä. Sehän voi usein hevosille tulla juuri silloin kun ovat seisseet ensin useitä päiviä, saaneet kuitenkin väkirehua ja sitten yhtäkkiä tulee raju liikutus. Rocky ei tosin kauheasti väkirehua saa. Toisaalta erään tyyppistä lannehalvausta on todettu olevan enemmän tietyillä roduilla ja mustangi kuuluu juuri tälle listalle. Jos ketään tämä lannehalvaus kiinnostaa enemmänkin, kaverini antoi hyvän linkin, josta pääsee asiasta lukemaan suomen kielellä. 

http://www.heppalaakari.fi/userData/heppalaakari-ri615/pdf/hoito-ohje/hevosen_lannehalvaus.pdf

Ponityttöä tai hänen isoäitiään ei näkynyt missään, joten en päässyt asiasta keskustelemaan heidän kanssaan. Mutta kun näen heidät taas niin yritän vähän kysellä miten usein näitä "maastoretkiä" oikein tehdään ja miten Rocky niiden jälkeen on voinut. Se on todella passiivinen tyyppi kaikenkaikkiaan, seisoa möllöttää aikalailla aina samassa kohdassa pikkutarhassa. Nip on huomattavasti eloisampi, ja okei, myös aika neuroottinenkin, joten Rocky on siihen verrattuna suolapatsas. 

Keskiviikkona kun otin Andiamon ulos, se halusi kauheasti moikkaamaan Nipiä. Annoin sen mennä tammaa katsomaan ja Nip tulikin heti korvat hörössä nuuhkimaan Andiamoa. Ensin ne vain nuuhkivat nenät vastakkain ja odotin kokoajan, että Nip kiljaisee ja polkee tammamaisesti jalkaansa, mutta sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Pian Andiamo jo hamuili Nipin säkää ja hetken ne nuolivat toisiaan kyljen ja sään kohdalta. Sitten Nip päätti antaa Andiamolle nuuhkintakierroksen koko sen kropasta, takapuolta myöten. Se käänteli itseään ja asettui eri asennoissa Andiamon eteen seisomaan. Ja Andiamo oli niin onnellinen. Miten ihanaa päästä nuuhkimaan tamman peppua! Tässä kuvia tästä kanssakäymisestä:

NipAndi2.jpgNipAndi3.jpg

En tiedä mitä mieltä muut tallilla käyvät ihmiset olisivat tästä kanssakäymisestä, joten olen antanut sen vain tapahtua silloin kun olen tallilla itsekseni. Näen kyllä miten tärkeää Andiamolle on päästä Nipin kanssa kosketuksiin. Ja Nipillekin se on selkeästi tärkeää. Kyllä hevonen tarvitsee hevosta, ihan niin kuin ihminen tarvitsee ihmistä, jollei vielä enemmänkin, ei siitä pääse mihinkään.

Koska kenttä oli muuttunut järveksi, kävimme Andiamon kanssa pienellä metsälenkillä. Mieheni ja poikani olivat pienten koiriemme kanssa mukana ja he olivat heti tallille tultuamme lähteneet edeltä metsään kävelylle. Kun menimme Andiamon kanssa portista läpi metsän siimekseen, perheeni olikin jo tulossa takaisin päin. Andiamo oli kyllä saada sydärin kun metsässä tulikin polkua vastaan kaksi ihmistä ja kaksi valkoista koiraa. Se nauliutui perheeni nähdessään pää ylhäällä paikoilleen ja näin ihan konkreettisesti miten kovaa sen sydän hakkasi sen rinnassa. Lihaksetkin vapisivat ja värisivät jännityksestä. Se ei kuitenkaan liikauttanut kaviotakaan. Pysyin itse täysin rauhallisena, pulssini tuskin nousi yli sadan, mikä on sinänsä ihme, sillä ohikiitävän hetken mielessä kävi mitä Lilo-tammani olisi seuraavaksi tehnyt (kääntynyt 180 astetta ja lähtenyt kotiin tai vaihtoehtoisesti noussut pystyyn, kääntynyt 180 astetta ja lähtenyt kotiin). Muistutin kuitenkin itselleni, että narun päässä ei ollut Lilo vaan Andiamo, jonka reaktiot eivät ole ihan samaa luokkaa kuin Lilon, tai ainakaan eivät tähän saakka ole olleet. Eikä Lilokaan vuosien jälkeen välttämättä tarjoillut tuota samaa reseptiä enää, mutta itseni on ollut vaikea unohtaa ne lukemattomat kerrat kun jouduimme "tilanteeseen" sen kanssa. 

Kerroin ääneen Andiamolle ketä nämä kauhistuttavat meitä lähestyvät olennot olivat. Keskityin siihen omaan pulssiini, etten vain lähtisi mukaan hevosen kiihtyneeseen tunnetilaan. Pyysin miestäni ja poikaani puhumaan ääneen, että Andiamo tajuaisi heidän olevan ihmisiä. He myös ottivat pienet koirat syliinsä ja kun tulivat lähemmäksi, sillä mieleeni tuli, että Andiamo pelkäsi nimenomaan valkoisena hohtavia koiria, jotka kipittivät lähellä maata. 

Mieheni ja poikani koirineen tulivat yksitellen moikkaamaan Andiamoa. Se seisoi edelleen nauliutuneena paikoilleen, silmät lautasen kokoisena. Se kuitenkin ojensi nenänsä koskettamaan mieheni eteen kurotettua kättä. Sitten se nuuhki mieheni sylissä olevan Chili-koiran läpikotaisin. Näin, että se rentoutui piirun verran, vaikka sen pää olikin edelleen todella ylhäällä, kaula kaarella pinkeänä. Sama protokolla toistui poikani ja koirani Chain kanssa. Kun tämä kaikki oli ohi, Andiamo huokaisi ja alkoi etsimään maasta jotakin syötävää. Että se sitten siitä. 

Uskomatonta taas nähdä miten erilailla hevoset voivat tällaisessa tilanteessa olla. Ja kuinka hevosilla on kyky mennä nollasta sataan sekunnissa, mutta myös sieltä sadasta nollaan ihan yhtä nopeasti. Tämä on hyvä itsekin muistaa, sillä usein me ihmiset olemme paljon hitaampia päästämään irti näistä pelottavista tilanteista. 

Kuvittelepa, että hevonen vaikka saa laakit jostakin asiasta maastossa ja aikansa panikoitua ja päästyään kauemmaksi pelottavasta asiasta, rauhottuu kuin salamaniskusta. Ihminen kuitenkin vielä vouhaa tuota tapahtunutta ja kyttää joka kiveä ja kantoa, että kohtakohan taas tapahtuu jotakin josta se hevonen saa laakit. Tai vaihtoehtoisesti miettii juuri tapahtunutta ja velloo siellä, niissä kauhun fiiliksissä.

Tykkäämme jäädä vellomaan negatiivisiin kokemuksiin, ihmisiä kuin olemme, vellomisen mestareita. Katsokaa nyt minuakin, vieläkin, vuosien jälkeen, vellon niissä tilanteissa, joita Lilon kanssa oli. Että tuossakin, Andiamon - siis aivan toisen hevosen kanssa - mielessä käy, vaikkakin vain ohikiitävän hetken, pari kauhuskenaariota niiltä ajoilta. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Mikä minua oikein vaivaa? Jo Lilonkin aikan mantran lailla hoin itselleni, että aina kun olet hevosen kanssa, olet juuri sen hevosen kanssa mikä siinä on tänään, sillä nimenomaisella hetkellä. Et siis sen kanssa mikä siinä oli eilen tai edellisenä päivänä. Että jos eilen hevonen säikähti jotenkin, se ei tarkoita, että se säikähtää sitä tänään tai ikinä enää. 

Kunpa voisimmekin päästää asioista irti niin kuin hevoset. Että kun tilanne on ohi, se on oikeasti ohi. Sadasta nollaan, sekunnissa. Se onkin ehkä niitä parhaimpia opetuksia, mitä hevoset voivat meille antaa.