Harvemmin blogeissani kerron ratsastusoppilaistani, mutta tänään kävin erään oppilaani kanssa niin syvällisen keskustelun, että en voi olla siitä kirjoittamatta. 

Oppilaani, neljän lapsen reipas perheenäiti, omistaa norjalaisen vuonohevostamman nimeltä Engela. Tämä tamma ei suinkaan ole hänen ensimmäinen hevosensa, mutta se on juuri niin ainutlaatuinen kuin jokainen hevosyksilö vain voi olla. Tunnen oppilaani jo vuosikymmenen takaa, sillä hän osti aikoinaan vikellysseuraltani silloin vikellyksestä eläkkeelle jääneen hollantilaisen puoliveriruunan Hunterin, jota hän oli jo vuoden päivät vuokrannut sen ollessa vikellyshevonen. Hunter oli varsinainen persoona, herkkä ja salamannopea ruuna, jolla oli niin isot liikkeet, että harva sen ravissa pystyi edes istumaan. Se oli näyttävä, kaunis ja tulisieluinen tyyppi, ja olin niin onnellinen kun se sai uuden, loppuelämän kodin ihanan oppilaani kanssa. 

Hunterin ollessa kuitenkin jo yli parikymppinen, sen omistajan elämään tuli kuin varkain terhakka ja tanakka vuonohevonen. Hän ei ollut etsinyt itselleen toista hevosta, mutta hänen tuttunsa oli puhunut hänet ympäri ottamaan tamman ylläpitoon kesän ajaksi, kun Hunter paranteli vammautunutta koipeaan. 

"En ollut koskaan edes tavannut norjalaista vuonohevosta, mutta rakastuin tammaan totaalisesti ja niinpä se tuli jäädäkseen."

Kului vuosi, melkein kaksi ja Hunter lähti vihreämmille laitumille. Silloin Engela-tammalla oli tärkeä rooli, sillä sen omistajan sydän oli murtunut. 

"En olisi selvinnyt ilman Engelaa," hänen omistajansa sanoi minulle jo vuosia sitten. "Sen vakaa ja tyyni olemus piti minut pystyssä Hunterin menettämisen jälkeen."

Engelan omistaja rakastaa hevostaan koko sydämellään, se näkyy kilsojen päähän.Siksi hänen on vaikea niellä sitä asenneilmapiiriä, jonka hän joutuu päivittäin tallilla kohtaamaan. Kyyneleet silmissä hän tänäänkin kertoi kuinka heille nauretaan ja hänen hevostaan haukutaan viikottain hänen selkänsä takana ja suoraan päin naamaakin. Kuinka ihmiset kokevat asiakseen kertoa hänelle, että hänen hevosestaan ei ole mihinkään. Ja tunneilla käyminen - pah - se on "tuollaisen hevosen" kanssa totaalista ajan haaskausta. Itseasiassa valmentajatkin nauravat hänen hevoselleen, joten ennen kuin minä tulin takaisin kuvioihin, Engelan kanssa ei oltu käyty tunneilla naismuistiin.

Mikä tekee hevosesta arvokkaan?

Jos rahasta puhutaan, jokainen tietää, että hevosia on monen hintaisia.Olemme kuulleet, ja ehkä jopa livenä nähneet, hevosia, joiden hinta on kuusinumeroinen luku.Itsekin olen jopa saanut sellaisella ratsastaa, joskus taannoin.Olen myös saanut ratsastaa hevosella, joka oli ilmainen, koska siitä oli joku toinen ihminen halunnut päästä eroon. Ja sitten olen ratsastanut, hoitanut, valmentanut ja kohdannut lukemattomia hevosia, joiden rahallinen hinta oli jotakin tältä väliltä. 

Mutta rahassako sitä hevosen arvoa mitataan? Vai onko niin, että joitakin rotuja vain automaattisesti arvostetaan ja joitakin ei, olivat ne sitten alunperin minkä hintaisia tahansa? 

Tunnen useita lämminverisen, ex-ravurin omistavia henkilöitä, joiden vastaus tähän kysymykseen olisi samansuuntainen kuin Engelan omistajan. Tunnen myös suomenhevosomistajia ja ex-laukkahevosten omistajia, ponin omistajia, kylmäveristen työhevosrotuisten omistajia tai issikan omistajia, jotka tietävät tarkalleen mistä minä tässä artikkelissa kirjoitan.

Itselleni on aivan sama minkä näköinen tai kokoinen hevosesi on. Sen koulutustasolla ei ole mitään merkitystä taikka sillä, mitkä ovat tavoitteesi tai onko sinulla ylipäätään muuta tavoitetta kuin nauttia hevosesi seurasta. Itseasiassa jos et edes halua ratsastaa hevosellasi, sekin käy minulle. Mutta tiedän kyllä, että hevosroturasismi on totista totta. Kuten on ns. kukkahattutätien mollaaminen. Auta armias, jos sinulla on ns. tuplabonus, kuten Engelan omistajalla eli olet kukkahattutäti, joka omistaa "arvottoman rotuisen pullaponin". 

Niin, Engela ei ole Hunter, sillä vaikka sekin on "eurooppalaista alkuperää", sillä ei ole samanlaista koulutaustaista sukupuuta ja näyttäviä liikkeitä. Se ei ole yhtä urheilullinen. Kuten sen omistajakin kerran sanoi: "Hunter oli Ferrari, Engela on kuplavolkkari." Mutta miten ihana, rakas kuplavolkkari se onkaan. Ihan yhtälailla rakastettu ja omistajansa ja vuokraajansa arvostama kuin se Ferrarikin.

Ja mihin kaikkeen Engela venyykään! Aivan kuten Hunterillakin, sen kanssa on hypätty maastoesteitä, vikelletty, menty koulua ja matkaratsastusta. Kaiken se tekee uskollisesti, omalla tyylillään. Sen selässä viihtyvät niin alle kouluikäiset että isoäidit. Sen kanssa voi osallistua pukuratsastukseen missä tahansa asussa, siinä lepattavassakin. Se on turvallinen, kaikkeen samalla tyynellä uteliaisuudella suhtautuva elämääkin suurempi hevonen. Sen kasvot ovat niin ilmeikkäät ja sen korvat niin karvaiset, että olen polvillani tämän söpöyden edessä joka kerta kun sen tapaan. Ja tämän kaiken lisäksi sen energia on puhdistavaa, parantavaa ja ennen kaikkea positiivista.

Mutta eilen, kun omistaja talutti seitsemän vuotiasta tytärtään ilman satulaa rakkaan Engelan selässä, eräs hevosenomistaja kommentoi tallin pihassa suureen ääneen:

"No vihdoinkin tuotakin läskipalleroa käytetään sille kuuluvaan tarkoitukseen."

Mikä on kolmen tonnin, kolmenkymmenen ja kolmensadan tonnin hevosen ero? Jos ratsastus tai muu hevosurheilu otetaan yhtälöstä pois, ei juuri mikään. Jokainen hevonen on hevonen; ihana, viisas ja herkkä tyyppi, jolla on potentiaalia opettaa ihmisille jotakin tärkeää. Mikä on hollantilaisen puoliverisen ja vuonohevosen ero? Jos muutama ykstyiskohta jätetään huomioimatta, eipä juuri mikään. Hunter ja Engela, kaksi hyvin erinäköistä ja -luonteistakin hevosta, mutta molemmilla oli ja on potentiaalia olla ihmisen paras ystävä, jos sellaiselle ystävyydelle antaa mahdollisuuden.

Miksi tätä on ulkopuolisten niin vaikea hyväksyä? Miksi emme saa olla hevostemme, sen hyväsukuisen puoliverisen tai suvuttoman risteytysponin, kanssa niin kuin itse parhaaksi katsomme?  Onko olemassa jokin salainen, ääneen lausumaton sääntökirja, jossa on määritelty minkälainen hevonen on aikuiselle harrastajalle sopiva? Ja tämän lisäksi vielä määritelty mitä sen sopivan hevosen kanssa on sopivaa harrastaa?

Jos sinulla on hevosystävä, jota rakastat syvästi, vaikka se ei olekaan seuraava olympialupaus tai edes seurakisavoittaja-ainesta, onnittelen sinua.Olet löytänyt jotakin arvokasta. Hevosesi ystävyys ja luottamus on sinun ja hevosystäväsi välinen asia, eikä kuulu kenellekään muulle. Ja vaikka ulkopuoliset kuinka yrittäisivät sitä arvottaa tai arvostella, sen todellista arvoa ei tiedä kukaan muu kuin sinä ja hevosystäväsi. Sekä ne muut yhtä onnekkaat, jotka ovat saaneet kokea samanlaisen ystävyyden ja yhteyden kuin sinä ja hevosesi. Sille ystävyydelle ei ole hintaa eikä rotua, ei ikää eikä väriä. Eikä se välitä siitä tuleeko kisoista ruusukkeita tai mennäänkö kisoihin ollenkaan. Tai käydäänkö ratsastustunneilla tai huippuvalmennuksessa. Sillä pääasia sinulle ja hevosellesi on se, että teillä on hauskaa yhdessä.

Sellainen ystävyys on korvaamatonta ja ainutlaatuista, ja se annetaan vain niille, joilla on sydäntä ottaa se vastaan.