CW_ArenaQuote.jpg

Pari postausta sitten pohdiskelin muutosvastaisuutta ja oman polun kulkemisen vaikeutta. Tämä asia on edelleen aikalailla etualalla mielessäni, monestakin syystä, mutta ehkä eniten siksi, että aloitin juuri viime viikolla nettikurssin, jossa näitä(kin) asioita pohditaan pohjamutia myöten. 

Kurssilla tuli heti ensiluennolla esille minulle tuttu Theodore Rooseveltin, erään Amerikan presidentin, vuoden 1910 puheesta napattu sitaatti, johon mielestäni kiteytyy todella paljon asioita, joita kohtaamme elämässämme. Sitaatin enkunkielisen version voit lukea ylläolevasta kuvasta, mutta jos vieraat kielet eivät taivu, suomennos on tässä:

” Kriitikoilla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa miten vahva ihminen kompastelee tai millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.

Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn, hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen... joka parhaimmassa tapauksessa kokee onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu uskaltaessaan suuresti…”

Mistä tässä puhutaan? Keitä ovat nämä mainitut kriitikot? Entä mikä tämä areena on?

Ajatus on tämä: elämämme joka osa-alueella joudumme (tai pääsemme, miten sen nyt itsekukin mieltää) joskus keskelle areenaa. Olipa se sitten työmme parissa, harrastuksessa tai ihmissuhteissa. Me olemme areenalla. Ja se tarkoittaa sitä, että olemme laittaneet itsemme peliin kuka mitenkin. Meillä on jokaisella useitakin näitä areenoja, jotkut niistä ovat pienen pieniä ja siellä on hyvin vähäinen katsojakunta (joskus vain yksi tyyppi, jos kyseessä on vaikkapa ihmissuhde), toiset ovat huomattavasti suurempia ja silloin katsojiakin mahtuu ympärille monen monta. 

Jos haetaan nyt ensin ihan konkreettista esimerkkiä tästä areenasta, se löytyy helposti hevosurheilusta, jossa jokainen joka kilpailee, laittaa itsensä konkreettisesti sinne "areenalle". Esteratsastajat, kouluratsastaja, vikeltäjät ja monen muun lajin edustajat menevät muiden eteen katsottavaksi ja todennäköisesti kritisoitavaksi ja arvosteltavaksi. Tällä ns. areenalla voi kuitenkin olla ilman, että kilpailee. Saatat vaikkapa olla ensimmäinen henkilö, joka tallillasi aloittaa harrastaa naksutinkoulutusta hevosensa kanssa. Aluksi teet tätä ehkä vähän salassa ja "areenasi" on hyvin pieni, mutta lopulta se väkisinkin suurenee, kun muut tallilaiset saavat siitä vihiä. Ehkä he eivät hyväksykään tätä sinun uutta harrastustasi ja sinua kritisoidaan ja haukutaan selän takana. 

Areenoja on siis erilaisia, mutta olitpa sitten siellä konkreettisella kilpailuareenalla taikka sitten vertauskuvallisella, muista, että kuten tuossa sitaatissa sanotaan, kriitikoilla ei ole merkitystä. Ei silloin kun olet laittanut itsesi peliin ja uskaltautunut kaikkien eteen kouluratsastusradalle tai silloin, kun harjoittelet positiivista vahvistamista hevosesi kanssa. Tai mitään muuta, jonka tekeminen vaatii tekijältään rohkeutta.

Tutkija Brené Brown, joka toi tämän sitaatin ihmisten tietoisuuteen uudelleen kirjassaan Uskalla Haavoittua, sanoo minusta hienosti, että jos kriitikko ei ole areenalla itsekin, hänet voi jättää omaan arvoonsa. Katsomon turvasta on siis turha huudella kenellekään herjauksia. Sillä jos sinulla ei ole kanttia laittaa itseäsi peliin samallalailla kuin se henkilö, joka on areenalla, sanasi ovat vain sanahelinää. Vain niillä, jotka laittavat itsensä likoon, joilla kasvot ovat vertauskuvauksellisen pölyn, hien ja veren tahraamat, on tarpeeksi kokemusta kommentoidakseen muiden tekemisiä. 

Tämä on mielestäni aika vapauttava ajatus. Se tarkoittaa sitä, että jos sinä harrastat hevosagilityä hevosesi kanssa tallilla, jossa kaikkien muiden mielestä hevosagility on kukkahattutätien ja muiden vastaavien "idioottien" puuhaa, sinun ei todellakaan tarvitse kuunnella näitä kommentteja, etenkään jos ne tulevat ns. asiantuntijoilta, jotka istuvat katsomossa ja joilla ei ole minkään valtakunnan kokemusta hevosagilitystä. Tai areenalla olemisesta. 

Olemalla areenalla, olet jo ottanut askeleen, jota moni ei uskalla ikinä ottaa. Ja sitaatin mukaan vain areenalla voit saada riemuvoiton. Voi olla, että myös epäonnistut, mutta ei se mitään, sillä epäonnistuminenkin on voittamista, sillä tiedätpähän kuitenkin uskaltaneesi suuresti, laittaneesi kaikkesi likoon, olleesi rohkea. Yrittäneesi. Siitä juuri elämässä on kysymys, että tekee vaikka voikin epäonnistua. Että tietoisesti uskaltaa haavoittua tai laittaa itsensä sellaiseen paikkaan, jossa haavoittuminen on mahdollista. Vain siten voi saavuttaa jotakin itseään suurempaa. 

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei rakentavaa kritiikkiä voi antaa tai ottaa vastaan, voi toki. Mutta on eri asia kyseenalaistaa ja kysyä kuin teilata tietämättömänä. Tässä nimenomaan puhutaan siitä kritiikistä, joka ei ole rakentavaa, sellaisesta, joka vain mollaa ja halventaa ihmistä. Jota tehdään vailla ymmärrystä taikka edes halua ymmärtää.

Joten te kaikki, joita tämä koskee: uskaltakaa vain laittaa itsenne sinne areenan keskelle, olipa se teidän areenanne sitten minkälainen ja missä tahansa. Tohtikaa tehdä asioita, jotka ehkä tuntuvat paljastavilta ja laittavat teidät ihmisten ilmoille, haavoittuvaiseenkin asemaan. Jos saatte osaksenne pilkkaa ja rienausta, se kertoo enemmän niistä henkilöistä, jotka sitä teille jakelevat, kuin teistä itsestänne. Sillä kuten sanottu, kunnia kuuluu sille, joka on areenalla yrittämässä, tekemässä sitä mikä tuntuu itsestä oikealta, silläkin uhalla, että epäonnistuu.