Puhuin pari kirjoitusta sitten tuosta areenasta ja niistä turhanpäiväisista kriitikoista, jotka meille huutelevat katsomon turvasta. Haluaisin vielä avata tuota skenaariota lisää, mutta ehkä hieman eri näkökulmasta. Nimittäin sieltä katsomosta käsin.

Jos olet koskaan ollut kaikkea-muuta-kuin-rakentavan kritiikin kohteena, olet ehkä ihmetellyt sitä, mikä ihme voi saada ihmisen arvostelemaan toisen tekemisiä, joskus hyvin rankallakin kädellä. Etenkin kun heillä ei tunnu olevan edes tietämystä siitä asiasta mitä he arvostelevat. Kerroin taannoin tarinan naisesta, joka hiiltyi totaalisesti minun naksutinkoulutussessiooni ja verbaalisesti hyökkäsi silmilleni jälkeenpäin, syytellen minua vaikka mistä. Mikä ihme häneen oikein meni? Miten joku voi noin provosoitua toisen tekemisistä, etenkin kun toinen tekee sitä ihan omassa rauhassaan, yrittämättä mitenkään ottaa edes paikallaolijoihin kontaktia? 

Muistan kerran, olisikohan ollut kesällä 2006, kun ratsastin Sveitsissä erään oppilaani nelivuotiasta puoliveriruunaa erään yksityistallin maneesissa. Ruuna oli hyvin epätasapainoinen tyyppi ja ratsastusuransa alkutaipaleella, joten ns. ratsastuksenikin oli sen mukaista. Etenkin kun oppilaani oli vasta ottanut minuun yhteyttä ja pyytänyt apua ruunan kanssa sen jälkeen kun kyseisen tallin omistaja oli sitä "kouluttanut" hieman rankoilla metodeilla. 

Tunsin tallinomistajan hyvin, ratsastinhan hänenkin hevosiaan monta kertaa viikossa. Meillä oli tosin alkanut hieman sukset mennä ristiin, sillä naisen mielestä en vaatinut hevosilta tarpeeksi ja olin muutenkin liian "lepsu" ratsastaja. Hän itse uskoi, että hevosen tuli olla ratsastuksen jälkeen yltäpäältä hiessä, sillä hikoilu oli sen merkki, että töitä oli tehty. Ymmärsin kyllä mistä moinen uskomus oli lähtöisin, sillä olinhan itsekin, jos nyt en varsinaisesti uskonut tuohon, niin ainakin kokenut että hevosia piti aina liikuttaa se tunti, tuli mitä tuli. Mutta, mielipide-eromme olivat tulleet siihen pisteeseen, että arvelin tieni hänen palkkalistoillaan tulleen aikalailla päätökseen. Olin kuitenkin kovin kiintynyt kahteen "projektiini" joita ratsastin, enkä ollut osannut tehdä päätöstä lähteä.

Sain siihen kuitenkin apua tuona kesäisenä iltapäivänä. Olin juuri lopettamassa lyhyttä ratsastustuokiota oppilaani nuorella hevosella, kun tallinomistaja ryykäsi yhtäkkiä katsomosta luokseni pitkä kouluraippa kädessään. Hän sätti minua ja minun "pehmoilevaa" hevosenkäsittelyäni (näkisipä hän minut tänään! Varmaan häneltä katkeaisi verisuoni päästä...) ja tajusin hänen nähneen kuinka olin nuorta hevosta "käsitellyt". Vouhotettuaan ja haukuttuaan minua hetken suureen ääneen hän täysin varoittamatta tuli viereeni ja nappasi ruunan ohjasta kiinni. Ruuna (ja minäkin) säikähti ja perääntyi kauhuissaan. Tämän jälkeen nainen otti ja löi hevosta kädessään olevalla metrisellä raipalla vatsan alle niin että lävähti. Hevonen nousi pystyyn (kyllä, olin edelleen selässä) ja lähti rynnimään pitkin maneesia samalla kuin tämä kyseinen "valmentaja" huusi minulle suoraa huutoa tyyliin:

"No nyt se vihdoin liikkuu eikä köpöttele käyntiä kuin joku mummohevonen. Ota tästä opiksesi, että näin nämä hommat tehdään, saatana!"

Mitä tämän ihmisen päässä liikkui juuri tuolla hetkellä, sitä on vaikea sanoa, mutta yritän nyt tässä sitä avata. Okei, myönnän, aika kärjistetty esimerkki. Harvoin (toivottasti) ihminen ihan näin rajusti reagoi toisten tekemisiin. Mikähän siinä onkin että mulle onnistuu käymään näin enemmän kuin kerran elämässä?  Ehkä se onkin sitten seuraavan blogin aihe (tai syy mennä terapiaan?). Pointtini nyt tässä on se, että tällainen raju tuomitseminen, oli se sitten anonyymiä netissä tapahtuvaa taikka sitten ihan kasvotusten ilmenevää suullista ja ehkä aggressiivistakin arvostelua, on asia joka ruokkii häpeää sekä arvostelun kohteessa että arvostelijassa. Ja sen lisäksi että se ruokkii sitä, se kumpuaa sieltä. 

Itseasiassa tuomitsemisen takana on aina jonkinasteista häpeää. Brené Brown (aina vaan, ei hänestä nyt pääse eroon näissä minun kirjoituksissani!), joka on käyttänyt viimeiset kymmenen vuotta häpeän tutkimiseen, sanoo minusta hienosti, että tuomitsemme muissa juuri niistä asioita, joista tunnemme itse häpeää ja joissa itsekunnioituksemme ja -luottamuksemme ovat hataralla pohjalla

Tässäpä miettimisen aihetta. Mikä saa sinut tuomitsevalle ja arvostelevalle tuulelle? Siihen kun osaat vastata, olet päässyt häpeäsi jäljille. Jos siis uskallat sen jäljille lähteä. Itselleni iso triggeri on esimerkiksi tilanne, jossa miehet vähättelevät suureen ääneen naisia - tai auta armias - minua. Taustalla piilee se kaiken häpeän ydin: ehkä minä en olekaan tarpeeksi hyvä. Tai tarpeeksi, noin ylipäätään. Etenkin urheilukentällä näen täysin punaista tässä tilanteessa. Osaan kyllä pitää puoleni, välillä vähän liiankin kärkkäästi, mutta monet muut eivät. Ja jos kukaan muu ei tee tai sano mitään, etenkään paikalla olevat miehet joiden tiedän olevani kanssani samaa mieltä, huomaan hermostuvani entisestään. Ja apua, huomaan myös mielessäni arvostelevani ja tuomitsevani näitä "hiljaisia sivustakatsojia" selkärangattomina ameeboina vaikka periaatteessa järjen tasolla ymmärrän miksi he ovat hiljaa. Ihan kamalaa. Vielä kamalampaa jos avaan jälkeen päin sanaisen arkkuni ja syyttelen heitä tuosta ovimattomaisesta käytöksestä, lisäten heidän häpeäänsä. Ja minunkin häpeääni.  

Kerran näin kävi itseasiassa mieheni kanssa ja hän hermostui täysin minun vouhottamiseeni. 

"Oli se kyllä väärin mitä hän sanoi, mutta oliko sun pakko sanoa jotakin, oisit voinut olla myös hiljaa," hän arvosteli minua vedettyäni herneen nenään fudismatsissa jossa miespuolinen maalivahtimme oli ihan suoraan mollannut ja vähätellyt meitä naispelaajia. Ja olin siis avannut sen sanaisen arkkuni siellä kaikkien, koko joukkueen ja myös vastustavan joukkueen edessä. 

"Hiljaa!!" minä kiljuin nyt vuorostani miehelleni. "Mitäs helvetin hyötyä siitä sitten olisi ollut? Itse olisit voinut sanoa jotakin, jos kerran olit samaa mieltä!" 

Tuomitseva ilmapiiri oli käsin kosketeltavaa. Minä tuomitsin mieheni, koska itselleni on iso häpeän aihe olla puuttumatta väärinkäytöksiin ja sortamiseen - juuri se mitä hän oli tehnyt - ja mieheni tuomitsi minut, koska vihaisuus ja vihantunne, etenkin jos se on kaikkien näkyvillä, tuottaa hänelle suurta häpeää. Ja hänen rakas vaimonsa oli juuri tehnyt oman, helvetin vihaisen kantansa, selväksi noin 30 ihmisen edessä. Joka oli kaikki alkanut siitä, että maalivahtimme oli vähättelevillä kommenteillaan osunut suoraan minun häpeäkeskukseeni. Tosin hänen kommenttinsa olivat todennäköisesti johtuneet siitä, että hän oli päästänyt matsissa jo siinä vaiheessa kuusi maalia, joka taasen varmaan sorkki hänen häpeäänsä ja pelkoa siitä, ettei ollut tarpeeksi. Tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi nopea. Tarpeeksi mies. Varsinainen häpeän ketju, huoh.

Pointtini siis on se, että sekä se naksuttelutarinani friisiläisorin ratsastaja että tämän yllä olevan tarinan tallin omistaja joutuivat täysin oman häpeänsä kouriin seuratessani minun tekemisiäni. Siksi heidän täytyi toimia, sillä kun häpeä iskee, teemme melkein mitä vain peitotaksemme sen. Sillä kukapa haluaisi katsella häpeäänsä silmästä silmään? Kukapa haluaisi myöntää itsekunnioituksensa puutteen? Hyvä jos itsellemme niitä pystymme myöntämään, puhumattakaan sitten siitä että muut sen näkisivät. Pelko, että emme ehkä olekaan tarpeeksi, on toisaalta halvaannuttava, mutta toisaalta voi saada meidät myös puolustuskannalle, vaikka mitään konkreettista hyökkäystä ei ole edes vielä tapahtunut. 

Eli kun seuraavan kerran olet siellä "areenalla" ja kuulet arvostelijoiden loukkaavat kommentit, sen sijaan että vajoaisit epätoivoon tai menisit kotiin vertavuotavin sydämin sättimään itseäsi, voitkin kääntää kortit toisin päin. Voit miettiä mikä on se häpeätriggeri jonka olet näissä arvostelijoissa laukaissut. Mikä on se heidän kuorensa alla piilossa oleva suuri salaisuus, jota he suojelevat kaikin keinoin? Koska voin vakuuttaa (ja Brené Brown vakuuttaa ja hän on sentään tätä tutkinut vuosikymmenen verran) että heillä sellainen on. Tuomitseminen kumpuaa aina häpeästä ja riittämättömyyden tunteesta.

Ja tiedätkö mitä? Häpeään on vain yksi lääke ja se on empatia. Empatia muita kohtaan ja empatia itseään kohtaan. Armo ja armollisuus. Sitä voi olla vaikea löytää sitä ihmistä kohtaan, joka heittää lokaa niskaasi, mutta sitäkin asiaa voi harjoitella. Ja se kannattaa, sillä se kummasti myös helpottaa elämää, etenkin siellä "areenalla". Mutta siitä ehkä enemmän ensi kerralla. 

Pysyin onneksi tuon nuoren hevosen selässä sillon kesällä 2006 vaikka se viilettikin pitkin kenttää kauhusta jäykkänä jonkun aikaa. Tallinomistaja lähti savu korvista sauhuten pois maneesista ja saimme hevosenkin talliin sen jälkeen yhtenä kappaleena. Minä lähdin tuolta tallilta pois samalla viikolla ja ystäväni seurasi ruunansa kanssa perässä. Raippaa hevonen kuitenkin pelkää tuon tapauksen johdosta tänäkin päivänä, mutta onneksi sen ei tarvitse raippaa juurikaan enää nähdä. Sitä en tiedä mitä piiskaakäyttäneelle tallinomistajalle kuuluu tänä päivänä. Toivon koko sydämestäni, että hyvää.