Viikonloppuna, pidettyäni jälleen istuntatunteja eräällä lähitallilla, jäin miettimään sitä miten paljon me ihmiset joskus vaadimme hevosilta tiedostamattamme. Tein oppilaani kanssa harjoitusta, jossa ratsastetaan käynnissä pientä neliötä ja harjoitellaan kääntämistä. Tämä kyseinen harjoitus on eräs lempiharjoituksistani, eikä vain sen takia, että sen avulla on helppo havainnollistaa miten hevosta oikeasti käännetään (vinkkinä voin sanoa, että ohjilla ei ole juurikaan asian kanssa tekemistä). Lisäksi harjoituksen avulla ratsastaja yleensä tajuaa myös sen, mitä tarkoittaa (ja miltä tuntuu) kun hevonen on suora. 

Tärkeintä tässä harjoituksessa on kuitenkin se, että se aina ja takuu varmasti osoittaa ratsastajalle kaksi asiaa:

1. Kuinka herkästi hevoset reagoivat apuihimme 

2. Kuinka me ratsastajina teemme selässä aivan liikaa ja usein vääriäkin, hevosta hämmentäviä asioita

On aina yhtä mielenkiintoista nähdä kuinka järkyttyneitä ratsastajat ovat huomatessaan hevosensa kääntyvän melkeinpä pelkän ajatuksen voimalla. Sillä joka kerta ne kääntyvät. Poikkeuksetta.

"Onpa tämä mun hevonen erityisen herkkä", he ihmettelevät. 

Ei, sinun hevosesi ei ole erityisen herkkä. Kaikki hevoset ovat erityisen herkkiä. Herkempiä kuin me koskaan voimme edes täysin käsittää. Ne reagoivat meidän jokaiseen painonsiirtoon, kehon liikahdukseen, lihasten jännitystilaan, hengityksen kulkuun, ajatukseen ja tunnetilaan. Jokainen sekuntti kun istumme hevosen selässä on hevoselle yhtä reagointia. Joten kun hevonen ei käänny vasemmalle tai taivu oikealle, se ei johdu yleensä hevosesta, se johtuu meistä itsestämme. 

Juu juu, on totta, että hevoset ovat vinoja ja jäykkiä. Mutta silti, kun se mitä olemme hevosen kanssa tekemässä ratsain puretaan pienen pieniin osiin, vastuu on aina meidän. Ok, hevonen on vino oikealle ja menee lapa edellä. Se tarkoittaa ainoastaan ja vain sitä, että meidän täytyy istunnallamme auttaa sitä suoristumaan. Raivoaminen ja hermostuminen ei auta. Ei myöskään panettelu. Tai raipan käyttö. Ja hirvittävä "vääntäminen", etenkään pidemmän päälle. Ainakaan jos emme ole tietoisia omasta vastuustamme, siitä, että tämä hevosen kulkutapa on todennäköisesti joko seurasta omasta vinoumastamme ja jos ei siitä, niin sitten siitä ettemme osaa auttaa hevosta sen vinouman kanssa. Tai molemmista?

Siksi tämä teettämäni neliöharjoitus onkin niin perusteellinen. Sen lisäksi, että ratsastaja tajuaa miten hevonen kääntyy ja miten se suoristuu, hän tajuaa myös, että kun se ei niin tee, hänen kannattaa katsoa peiliin, sen sijaan että mätkäisee hevostaan raipalla ja potkaisee sen kylkeä ärtyneesti ja tiuskaisee, että mene nyt siitä punkemasta, hitto soikoon. Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tämä pätee kyllä täydellisesti hevosiin. 

Olen varmaan aika monelle vaikea opettaja nieltäväksi, koska ajattelen, että mikään ei ole koskaan hevosen syytä. Jos tässä syyllisiä lähdetään etsimään. Minä en toisaalta niitä etsi, sillä ajattelen, että ratsastus on eräänlainen sarja tehtäviä, johon meidän on löydettävä sarja ratkaisuja. Ratkaisujen etsiminen on mielenkiintoista ja haastavaa, ja sitä lähdetään tekemään pala palalta. Katsotaan missä ratsastajan palat ovat ja miten ne korreloivat hevosen palojen kanssa. Kuinka voimme järjestää omat palamme niin, että se korjaa hevosen palojen järjestystä?

Vaikka tämä ratkaisun etsiminen ja palojen järjestely on usein hyvinkin aikaa vievää, se on myös niin mielenkiintoista, että se vie mennessään. Se ärtynyt ja lyhytpinnainen ratsastaja, joka aikoinani olin, on kadonnut kauan, kauan sitten. Sen tilalla on utelias, kyseenalaistava ja kysymyksiä esittävä ratsastaja. Miksi hermostuisin kun edessäni on monimuotoinen dilemma ja hevonen, joka on valmis kommunikoimaan ja auttamaan ratkaisun löytämisessä?  Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa kuin ratkaisujen löytäminen yhdessä?

Harvemmin tämä asia aukeaa ratsastajalle ensimmäisellä kerralla näin syvällisesti. Monen on vaikea hyväksyä, että hevonen tekee juuri niin kuin me pyydämme, me emme vain osaa pyytää oikein. On niin paljon helpompi syyttää hevosta. Tai läpsiä sitä sisäänpäin punkevaa hartiaa raipalla. Kyllähän se silläkin siirtyy hetkeksi oikeaan suuntaan. Mutta ei se varsinaista ongelmaa korjaa, sillä se korjaantuu vain menemällä ongelman juurille. 

Muistan kerran Sveitsissä ollessani erään korkeallakin tasolla ratsastavan kouluratsastajan, jolla oli kehossaan valtava epäsymmetria. En tiedä oliko hän siitä tietoinen, mutta sen vaikutus hänen hevoseensa oli ainakin minun silmääni massiivinen. Etenkin avo- ja sulkutaivutuksessa vasemmalle tämä epäsymmetria kymmenkertaistui ja hänen hevosensa ei yksinkertaisesti kyennyt suorittamaan liikettä oikein vaikka ratsastaja teki kaikkensa. Joskus hevonen lähti jopa tekemään kyseistä liikettä täysin päinvastaiseen suuntaan, sillä ratsastajan avut olivat niin ristiriidassa sen kanssa mitä hän aivoillaan ajatteli pyytävänsä. 

No, eipä siinä mitään. Näin voi käydä kenelle tahansa. Pahinta tässä tapauksessa vain oli se, että ratsastaja toistuvasti pieksi hevostaan "sen virheiden" vuoksi vaikka vika oli ilmiselvästi hänessä itsessään.  Hän ei koskaan pysähtynyt miettimään miksi hevonen jatkuvasti teki väärin.

Kun viikonloppuna katselin oppilaani henkistä taistelua oman rajallisuutensa kanssa, tajusin taas miten vaikeaa on luopua siitä asenteesta, että me tiedämme ja osaamme enemmän kuin hevonen. Että kumppanuuden sijaan hevonen olisi meidän alapuolellamme, se joka tekee virheitä. Tai ehkä meidän on lähinnä vaikea myöntää, että mekin teemme virheitä. Usein ja paljon.

Toisaalta seuratessani oppilastani, osasin myös arvostaa sitä sitoutumista, jolla hän sitkeästi yritti ymmärtää kaikkea sitä mitä hänen ja hänen hevosensa välillä tapahtui tuon ratsastustunnin aikana. Koska kaikista ei ole siihen, senkin olen nähnyt. Juttelimme asiasta pitkällisesti tunnin jälkeen, mutta tajusin kyllä, että prosessi joka oppilaani mielessä oli lähtenyt liikkeelle, oli liian suuri käsiteltäväksi sillä sekunnilla. Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa tuntiamme, jos sellainen on korteissa tulevaisuudessa, tomun laskeuduttua. Ainahan niinkään ei käy, sillä kuten sanoin, tämä ei ole kaikille. Mutta siitä olen iloinen, että juuri tuona päivänä jotakin sain liikautettua liikkeelle, jotakin luukkua raotettua. Sillä siitähän tässä on kysymys, sitten loppupeleissä, ainakin minulle.