Hevoseläimiä käytetään ihmisten viihdyttämiseen maailmassa päivät pääskysten. Kysy kolme vuotiaalta lapselta mitä hevosilla tehdään ja lapsi vastaa, että niillä ratsastetaan. Tämä on meidän maailmassa arkipäivää ja sen tietää siis pieni lapsikin. Ratsastus ei ole kuitenkaan hevosten valinta, ei ainakaan yleensä. Yleensä siltä ei kysytä asiaa ollenkaan, oletetaan vain, että se sopii. Ja jos ei sovi, laitetaan sopimaan. 

Ja jos hevosella ei ratsasteta, sillä voidaan myös ajaa valjakkoa taikka ravikärryä. Taikka vikeltää. Jotain sen kanssa kuitenkin tehdään, sillä hevonen joka ei tee mitään, on monen ihmisten mielestä aikalailla hyödytön. 

Joten tästä kaikesta voimme päätellä, että hevoset ovat olemassa ihmisiä varten. Jotta ihmiset voisivat harrastaa ja oppia uusia taitoja. Ja kilpailla. Voittaa ja saada kunniaa. Viihdykettä. Rahaakin, joskus. 

Tiedän, että ratsastustakin voidaan tehdä eettisesti ja hevosen ehdoilla, mutta valitettavan usein tämä skenaario ei toteudu. Olen nähnyt elämäni aikana jos jonkinlaista väkivaltaa, kuinka hevosia on lyöty ja potkittu ja päät sidottu alas tai ylös tai millon minnekin. Joskus tämä on tapahtunut kotitallilla, joskus kisoissa. Videoitakin olen nähnyt ja näen viikottain jos uskallan katsoa. Tämä kaikki nostattaa minussa jos jonkinlaisia tunteita pintaan. Raivoa, surua, hämmästystä, myötähäpeää. 

Mutta tämä aasipallo kyllä tunkeutui sisimmissäni ihan uudelle alueelle ja tässä nyt yritän selvittää, että miksi.

En ole ainoa, joka on pöyristynyt. Vaikka blogissa ei kommentin kommenttia olekaan, kirjoitus sai ihmiset pöyristymään.  Ehkä sinäkin olit pöyristynyt. Ja ihan syystä. Lähinnä ihmiset ovat ihmetelleet, että miten tällaista aasipalloa voidaan pelata, että eikö se ole jo jotain eläinsuojelulakia vastaan? Ja kelle sairaalle tyypille nyt tulee edes mieleen raahata lauma aaseja koulun jumppasaliin, laittaa niille selkään joukko kömpelöjä aloittelijoita ja kehottaa pelaamaan koripalloa? Kun on vesiselvää, että siitä ei tule mitään. Ainakaan mitään muuta kuin katastrofi. Mikä onkin ehkä koko homman pointti.

Mutta jos ajatellaan kaikkea muuta mitä hevoseläimien kanssa tehdään. Jos mietiään vaikkapa vikellystä, lajia jota minäkin valmensin pari vuosikymmentä ja risat. Kelle tulee mieleen voimistella laukkaavan hevosen selässä? Miksi aasikoripallo olisi yhtään sen oudompaa? Ja pelaavathan ihmiset hevospooloakin. Onko se nyt yhtään sen kummosempaa kuin tuo aasipallo? 

Okei, myönnetään. On eri asia kun kyseessä on oikea kilpailu, johon treenataan. Sehän ei ole naurun asia, vaan vakavasti otettava (ja kalliskin) harrastus. On eri asia katsoa esteratsastusta, jossa hevonen on treenattu urheilija ja myös yleensä nähdään sellaisena, kuin seurata aasipalloa, jossa eläimelle nauretaan avoimesti. Koska sehän tuon aasipallon tarkoitus on, naurattaa. Toisaalta siinä nauretaan myös ihmisille, jotka eivät saa näitä aaseja tottelemaan. Esteratsastuksessa, hevospoolossa, vikellyksessä ja yleensäkin hevosurheilussa eläintä ihaillaan, etenkin jos se suoriutuu tehtävästään hienosti. Sekö on se seikka, mikä tekee hevosurheilusta hyväksyttävämpää kuin aasipallosta?

Kuten ehkä huomaat, minulla on paljon kysymyksiä, mutta ei juurikaan vastauksia. Niin paljon nousi itselläni jostain syystä pintaan tämän aasipallon myötä. Mikä on sekin itsessään mielenkiintoista. Tällaisia nämä prosessit ovat, lähtevät liikkeelle mistä milloinkin. Ratsastuksen oikeutustahan olen pohtinut ja vuosia sitten ja kuvitellut päässeeni jonkinlaiseen tasapainoon asian kanssa. Kunnes näin nämä aasit ja tässä sitä taas ollaan, pohtimassa sitä hämärää rajaa mikä erottaa eläimen hyväksikäytön sen hyvinvoinnista.

Toivon, etten näe aasikoripalloa enää koskaan. Pahinta oli se pilkka ja ilkkuminen, jonka kohteeksi aasiparat joutuivat. Kaiken lisäksi tämä oli perhetapahtuma, jossa aikuiset ja lapset kiljuivat ja nauroivat aaseille kilpaa, mikä lisäsi jotenkin sitä tunnetta, että tämä aasipallo on kyllä väärin, niin monella tasolla. Kukaan ei ollut aasien puolella tai edes ajatellut aasien tunnetiloja. Ei sille porukalle tullut varmaan edes mieleen, että aaseilla sellaisia olisi. Ja ehkä siinä onkin se ero mitä tulee hevosurheiluun, jossa kuitenkin ihmiset välittävät hevosistaan. Tiedän, että se ei aina siltä näytä, mutta pitää muistaa, että jokainen rakastaa hevostaan omasta viitekehyksesään. Ja niitää viitekehyksiäkin on aika monta. Näistä aaseista ei kuitenkaan piitannut kukaan ja se heijastui niiden kasvoista ja koko olemuksesta. Pohjaton suru ja alistuminen olivat läsnä niin voimakkaasti, että vaikka katselin tapahtumia ovilasin läpi, ne tuntuivat sydämeni pohjalla saakka.