Tiedättekö Tommy Tabermannin runon Pieni Laulu Ihmisestä? Se menee näin:

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

 

Jos vaihdat tähän runoon sanan ihminen tilalle hevonen ja saat eiliset fiilikseni aika tarkalleen. Olin nimittäin Andiamon luona vierailulla. Vaikka olimme Suomalaisen Kaverini kanssa aikaisin liikkeellä, Ponityttö ja hänen Isoäitinsä ilmestyivät pian paikalle odottelemaan vuolijaa, joka oli tulossa vuolemaan heidän poniensa kavioita. Kyllä, sanoin ponien monikossa. Ponityttö oli nimittäin tuonut kotoaan kaksi pientä poniaan evakkoon kentälle asumaan. Täällä on satanut viimeisen puolentoista viikon aikana aikalailla vettä ja Ponitytön ponitarha on ilmeisesti totaalista mutavelliä. Joten hän oli pyytänyt Andiamon omistajalta luvan tuoda ponit asumaan kentälle siksi aikaa, että mutavellitarha kuivuu. Mikä ei todennäköisesti tule tapahtumaan kovin pian, sillä viikonlopuksi on luvattu lisää vettä.

Mutta, takaisin näihin poneihin. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita, että ne olivat aika mielettömän söpöjä. Basil on itseasiassa miniatyyrihevonen, 14- vuotias ruuna, jonka Ponityttö on omistanut siitä lähtien kun hän oli aivan pieni tyttö, vain muutaman vuoden ikäinen. Se oli löytynyt kaksi vuotiaana pellolta yksin nälkiintyneenä ja ilman vettä. Dusty taasen on 9-vuotias risteytysponiruuna, jonka hän pelasti viisi vuotta sitten Isoäitinsä kanssa ponin jouduttua jonkun sairaan yksilön käsiin. Sen korvia oli tällöin mm. "käsitelty" huulipuristimen avulla ja siksi se on edelleen todella arka päästään. Tämän lisäksi sillä vuosia sitten todettiin ns. moon blindness eli suomeksi kuusokeus. Tarkempi termi olisi varmaan toistuva uveiitti. Tätä hoidettiin menestyksekkäästi jonkin aikaa mutta nyt näkö on heikentynyt ja silmät ikäänkuin "pullottavat" ulospäin. Sokeutuminen on mahdollista, vaikka eläinlääkäri oli kyllä toiveikas että poni ei sokeutuisi kokonaan.

Koska halusin hengailla Andiamon kanssa kentällä, Ponityttö lupasi laittaa ponit siksi aikaa kentällä olevaan pikkuaitaukseen syömään aamiaista. Hän varoitti minua kuitenkin etukäteen:

"Andiamo on aika ihastunut Dustyyn."

Jaa, no se oli kyllä vuoden vähättely. Andiamo on sydänjuuriaan myöten rakastunut tuohon kauniiseen, siroon poniin. Heti kun se näki Dustyn, siitä kuoriutui nuori, innokas ori, joka vinkui tauotta. Vaikea on melkein sanoin kuvailla sitä ilon ja onnen määrää mikä siitä valui yli äyräiden kun se sai koskea Dustya aidan yli. 

Sitä katsellessa - ja katsein sitä yli tunnin - kävin läpi monia tunteita. Iloa ja onnea Andiamon puolesta, mutta myös surua siitä, että tätä se on kaivannut ja kaipaa kokoajan, mutta ei saa. Mietin, mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun vaadimme hevosia asumaan karsinoissa, eristyksissä toisistaan. Koska Andiamoa ja Dustya katsellessa oli selvääkin selvempää, että hevonen tarvitsee hevosta, ollakseen hevonen. 

Tässä muutama kuva, ehkä niistä välittyy tuo tunnelma. Video olisi ehkä ollut parempi, koska siitä olisi voinut kuulla kuinka Andiamo ynisi - kyllä, YNISI - sen kosketellessa hellästi Dustya. Sen kasvoilla oli niin autuas ilme, että sydäntäni särki. Laitoinkin omistajalle osan näistä kuvista tekstarilla, lähettäen universumiin toiveen, että Andiamo voisi saada elämäänsä pysyvän ystävän.

rakkaus.jpgrakkaus1.jpgrakkaus4.jpgrakkaus5.jpg

uusirakkaus.jpguusirakkaus2%20%282%29.jpguusirakkaus6%20%282%29.jpg