Törmäsin männä viikolla ruokakaupassa vanhaan tuttavaani, jonka kanssa aikoinaan tutustuimme ollessani töissä paikallisella ratsastuskoululla. En ollut nähnyt häntä noin kahdeksaan vuoteen, mutta nuo vuodet unohtuivat äkkiä, vaihtaessamme kuulumisia ruokaostosten lomassa. Tutustuin naiseen vain pari viikkoa sen jälkeen kun olin ostanut Andiamon. Nainen saapui hevosensa kanssa Coloradon osavaltiosta saakka asumaan tänne pikkukaupunkiimme ja toi tietenkin rakkaan hevosensa mukanaan. Hevonen, jonka nimi oli Wundar, oli niin ikään hannoverilainen, juuri niin kuin Andiamokin.

Wundar muutti Andiamon viereiseen karsinaan ja hevosista tuli välittömästi ylimmät ystävät. Ne hengailivat päivät pitkät terasseillaan ja joko näykkivät toisiaan leikkisästi tai rapsuttelivat leppoisasti aidan yli. Päätimme melkein heti tarhata niitä yhdessä, niin ihastuneita ne olivat toisiinsa. Useina aamuina viikossa, kun tallilla ei vielä juuri ollut muita, päästimme ne joko kentälle ja maneesiin riekkumaan yhdessä. Ja voi sitä riemua! Tanner vaan tömisi kun nämä kaksi jättikokoista norsuhevosta kirmasti edes takaisin. Wundarkin oli isokokoinen puoliverinen, rotevampi kuin Andiamo, mutta säältään kuitenkin matalampi. Sillä oli valtavat liikkeet ja muutenkin se oli näyttävän näköinen hevonen. 

Pari vuotta sen jälkeen kun myin Andiamon ja muutin Eurooppaan, nainen myi Wundarin. Hän sanoi sen olleen todella vaikeaa aikaa. Avioero miehestä johti rahavaikeuksiin ja hevosesta oli luovuttava. Wundarin osti Leo Leijonamielen blogistakin tuttu Etsii Rohkeutta, nainen, joka on kovin pelokas. Itseasiassa hän pelkää hevosia aivan kuollakseen. Wundar oli siksi hänelle juuri se sopiva ratsu, sillä se oli todella tasainen ja rauhallinen tyyppi.

"Kuulin, että Wundar on eläkkeellä Etsii Rohkeuden tontilla, oletko käynyt sitä siellä katsomassa?" kysyin vanhalta tuttavaltani seistessämme ostokset maksettuamme ruokakaupan edessä. 

"En ole." Hän katsoi minua surullisena. "En ole ollut hevosten kanssa missään tekemisissä kahdeksaan vuoteen, sen jälkeen kun myin Wundarin. En vain ole voinut... "

Näin, että asia oli edelleen hänelle vaikea. 

"Tiedätkö mitä sille kuuluu?" hän kysyi. "Ajan siitä usein ohi pyörällä, mutta en ole uskaltanut pysähtyä. Yritän aina katsoa, josko Wundaria näkyisi, mutta se on visiin talon takana. En tosin tiedä kestäisinkö nähdä sitä." 

Kerroin, että ainoa mitä tiesin, on se, että Wundar asuu Etsii Rohkeuden tontilla - yksin. Tämän olin kuullut jo pari vuotta sitten ollessani Leo-hevosen kanssa perinteisellä tallilla. Etsii Rohkeuden kaksi muuta hevosta, Sailor ja Phoebe asuvat nimittäin tuolla tallilla, jossa Suuri Valmentaja valmentaa. 

"Hei, haluaisitko mennä katsomaan Wundaria, voisin lähteä mukaasi, jos se olisi sitten helpompaa?" Muistin itse kuinka Urhea Sydän oli kannustanut minua vierailemaan Andiamon luona viime vuonna. 

No niinhan siinä sitten kävi, että menimme tänään käymään Andiamon vanhan (ja ehkä sen elämän ainoan oikean) ystävän luona, joka on niin ikään eläkkeellä vain muutaman kilometrin päässä Andiamosta. Minua jo valmiiksi järkytti seikka, että hevosta pidetään yksin tontilla, jossa ei ole muitakaan eläimiä sen seurana. Tämä on ehkä se laumaeläimelle vaikein asia. Andiamo ehkä on omassa pikku aitauksessaan, mutta lähettyvillä on kuitenkin lajitovereita. 

Wundar odotteli meitä pienessä pihatossaan, joka oli talon takana. Se vaikutti aluksi jotenkin säpsyltä ja ei oikein uskaltanut tulla edes luoksemme. Tätä kesti vain jonkun minuutin, enkä tiedä huomasivatko muut paikalla olevat henkilöt eli vanha tuttavani sekä Etsii Rohkeutta, sillä he vain höpöttelivät keskenään kun hevonen seisoi silmät pystyssä keskellä aitaustaan. 

Wundar, joka on nyt 23-vuotias, oli muuten ihan hyvässä ruumiin voimissa, mutta se oli henkisesti jotenkin surullinen tyyppi. Kun uskalsin kyseenalaistaa sitä, että se oli tontilla yksin, sain vastaukseksi mielettömän määrän selittelyjä siitä kuinka "Wundar ei ole koskaan ollut kiinnostunut muista hevosista" ja kuinka "Wundar tykkää olla yksin, ihan selvästi." Jopa Wundarin vanha omistaja, joka alun perin oli ollut huolissaan tästä samaisesta asiasta, vakuutteli kovaan ääneen kuinka Wundar oli selkeästi onnellinen yksinään sen kodissa. Onhan se, onhan?

Etsii Rohkeutta kertoi kuinka naapurin rouva käy sitä moikkaamassa ja kuinka hän itse näkee hevosen joka aamu ikkunasta. 

"Niin, sillä on niin paljon ihmisiä ympärillään", tuttavanikin hoki moneen kertaan. "Ei se voi olla yksinäinen."

Päätin jättää asian sikseen. Tajusin, että tuttavalleni oli tärkeää, että Wundarin asiat olivat hyvin, ainakin hänen omassa mielessään. Sillä jos ne eivät olleet, hän eläisi järkyttävässä syyllisyydessä. Olihan hän omistanut hevosen melkein seitsemän vuotta ennen kuin myi sen pois.Vielä autossakin hän hoki moneen kertaan, että onneksi hevosella oli kaikki hyvin. Että olihan se ikävää, että se oli yksin tontilla, eikä ollut nähnyt toista hevosta yli kolmeen vuoteen, mutta onneksi se oli aina ollut tyypiltään yksinäinen susi.

Voi, voi meitä ihmisiä. Niin usein me uskottelemme itsellemme, että asiat ovat tietyllä tavalla. Koska olisi vain niin kauhean vaikeaa katsoa asioita ilman mitään filtteriä ja nähdä ne juuri sellaisina kuin ne ovat. Ihmismieli on niin taitava välillä tässä lokeroinnissa, että ei voi kuin vain ihailla ja ihmetellä. Wundar jäi kyllä itseäni mietityttämään. Sillä on suuremmat tilat kuin Andiamolla ja se pääsee ainakin Etsii Rohkeuden mukaan päivittäin tarhaan hengailemaan muutamaksi tunniksi, mutta se elää ypöyksin. Andiamolla on kotinaan pikkuaitaus, joka on kokonaan muovimattojen peittämä, eikä se juurikaan pääse sieltä pihalle. Mutta, sillä on seuranaan naapurissa kaksi hevosta, joita se ei yletä koskemaan, mutta joiden kanssa se on näköyhteydessä. 

Kummalla on asiat paremmin? 

Tässä vielä kuva Wundarista sen pikkupihatossa. Se kurottelee tuollalailla, koska Etsii Rohkeutta seisoo sen edessä valtavan porkkanapussin kanssa. Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Wundar.jpg