Pohdin kyllä taas tuon eilisen Wundar-vierailun jälkeen ihmisten motivaatiota olla hevosten kanssa. Koska tuntuu, että niitä motivaatioita on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Etenkin tuon Wundarin omistajan Etsin Rohkeuden tapaus jaksaa itseäni mietityttää, sillä on selvääkin selvempää, että hän aidosti pelkää hevosia. Enkä tarkoita tällä vain niitä ohimeneviä hetkiä jolloin hän ratsastaa vaan joka ikistä hetkeä kun hän on hevosten kanssa. Hoitaa, taluttaa, ratsastaa, juoksuttaa. Se kuulostaa nyt tässä kirjoitettuna ja luettuna uskomattomalta ehkä juuri siksi että se on sitä - uskomatonta. Hän kuitenkin omistaa kolme hevosta ja viettää viikostaan noin 15 tuntia tallilla kahden hevosen kanssa ja loppuajan hän on kotona jossa kolmas hevonen on pihassa, kosketusetäisyydellä joka sekunti.

Muistan muutama vuosi sitten kun ystäväni Viisas Tarkkailija oli täällä vierailulla, kävimme silloin Leon luona kylässä Perinteisellä Tallilla ja törmäsimme pitkästä aikaa Etsii Rohkeuteen. Hän oli taluttamassa Sailoria talliin kun huomasi meidät ja jäi juttelemaan. Tosin sekä minun että Viisaan Tarkkailijan oli vaikea keskittyä keskusteluun, sillä koko keskustelumme ajan Etsii Rohkeutta ojensi Sailoria raippa kädessä. Joko hevonen oli liian lähellä tai liian kaukana. Tai se käänsi päänsä väärään suuntaan. Tai se liikutti korvaansa. Kaikesta tästä hyvästä se sai raipalla ryntäille tai sitä nyittiin suusta. Välillä Viisas Tarkkailija tuuppi sitä kylkeenkeskustelun lomassa. Ja koko ajan hän tiuski hevoselleen, joka sai juuri ja juuri luvan hengittää, mutta eipä juuri enempään. Koko tapahtumaa ympäröi pelon varjo, ja tuo pelko sai Etsii Rohkeuden kokemaan, että hänen piti kontrolloida hevosensa jokaisen karvan liikettä, varmuuden vuoksi.

Eilen hänen pelkonsa oli jälleen käsin kosketeltavaa ja Wundarkin reagoi siihen olemalla hienoisesti jännittynyt tuon koko vierailumme ajan. Mutta miten ihminen joka on jäykkänä pelosta edes lähestyy hevosta, joka on vapaana sen pihatossa? Etsii Rohkeutta on ratkaissut asian porkkanoiden avulla. Kun kurvasimme autolla pihaan, hän ilmestyi talostaan parin kilon porkkanasäkki toisessa kädessä. Ajattelin heti, että onpas hänellä paljon porkkanoita, mutta kuvittelin hänen vain tuovan tuota pussia tallille säilöön ja ottavan sieltä sitten pari porkkanaa hevoselle. 

Mutta ei. Hän syötti Wundarille koko pussin. Aina kun hevonen lähestyi Etsii Rohkeutta, tämä perääntyi käsi ojossa, heiluttaen porkkanaa hevosen nenän edessä. Sitten hän survoi porkkanan kokonaisena hevosensa suuhun ja hevosen rouskuttaessa valtavaa juuresta hampaillaan, siirtyi takavasemmalle turvaan. 

Mutta porkkanatkin loppuvat aikanaan, niin kävi tietenkin tässäkin tapauksessa. Wundar oli kuitenkin sitä mieltä, että niitä piti olla lisää, sillä en usko, että sen omistaja on koskaan hevosensa lähellä ilman tuota porkkanasäkkiä. Aikalailla hevonen oli ehdollistunut siihen, että tältä nimeomaiselta tädiltä sai ruokaa. Joten seuraavaksi alkoi järkyttävä tuuppiminen. Ensin hevonen tuuppi omistajaansa, sitten omistaja tuuppi ja läpsi hevosta. 

"Älä nyt viitsi!"

"Ei mulla ole enää mitään!"

"Jätä minut rauhaan!" 

Onneksi saimme tuttavani kanssa rapsutuksien avulla houkuteltua Wundarin vähän kauemmaksi omistajasta, jonka jännitystila kasvoi potenssiin kymmenen porkkanoiden loputtua. Mutta juuri kun luulimme tilanteen rauhoittuneen, Wundar säikähti naapurin miesten rakennustouhuja ja säpsähti. Sitten se otti muutaman raviaskeleen ympärillämme.

"LOPETA; LOPETA!!!!" Etsii Rohkeutta alkoi huutaa kurkku suorana. Valehtelematta. Kurkku. Suorana. Hänen paniikkinsa oli silminnähtävää ja seuraavaksi hän sinkosi kaikkine kiloineen ja päreiksi menneine selkineen kauhealla vauhdilla pihaton aidalle, valmiina kiipeämään vaikka viimeisillä voimillaan sieltä ulos jos tarve sitä vaati. Olin itseasiassa aika yllättynyt siitä miten ketterästi hän liikkui. Mutta adrenaliini kyllä auttaa. Onneksi Wundar rauhoittui kuitenkin heti ja Etsii Rohkeuttakin tyyntyi. Tuo hänen huutoreaktionsa tosin paljasti kuinka lähellä pintaa hänen pelkonsa kokoajan kytee. Huhhuh, vaikea ymmärtää miten hän uskaltaa ratsastaa tai ylipäätään hoitaa hevosiaan. Eipä hän juuri uskallakaan, tiedän että usein se on Suuri Valmentaja joka Phoebe tammalla ratsastaa tai Valmentajan apulainen. Ja Sailorilla, joka on 30 vee, ei enää ratsastetakaan. Wundarin hän kertoi pääsevän tarhaan päivittäin, mutta esimerkiksi toisessa tarhassa ei ollut kavion jälkiä ollenkaan ja toisessakin vähän, joten en ole varma miten paikkansapitäviä nämä hänen tarinansa ovat. Sillä jonkunhan se hevonen on sinne aitaukseen talutettava ja jotenkin tuon eilisen perusteella on vaikea kuvitella, että Etsii Rohkeutta löytäisi jostain niin paljon rohkeutta, että uskaltaisi sen tehdä.

Joskus haluaisin kysyä häneltä miksi hän ratsastaa ja omistaa hevosia, jos hän todella pelkää niitä niin kauheasti. On varmasti kuluttavaa viettää viisi aamupäivää viikossa pelonsekaisen kauhun vallassa. Ja vielä maksaa siitä pitkät pennit. Puhumattakaan sitten siitä, että pelkoa on jatkuvasti peiteltävä ja selityksiä omalle käytökselleen löydettävä. Etsii Rohkeudella onkin selkä kipeä melkein joka päivä ja silloin kun on selkä kipeä, ei voi taluttaa tai ratsastaa hevosta. Ja mene ja tiedä, ehkä hänellä on aivan oikeastikin selkä kipeä, mutta joskus on hyvin selvää, että tätä kipua käytetään vain tekosyynä.

Mutta jotainhan hän tästä harrastuksesta saa, ei kai hän muuten sitä tekisi, etenkään tässä pelon ja kauhun viitekehyksessä. Tapasin itse hänet noin 13 vuotta sitten kun hän toi silloin huomattavasti nuoremman Sailor-täykkärinsä minun valmennukseeni tallille jossa olin töissä. Hän pelkäsi silloinkin, mutta ei ehkä niin tuntuvasti. Ja Sailor osasi kyllä olla arvaamatonkin - ja energinen. Vaikka jo silloin pelko oli läsnä, puhuimmehan siitä lähes tulkoon joka ikinen ratsastustunti, välillä kyynelten kera, noista ajoista tilanne on mielestäni pahentunut paljon. Mikä kertoo aika paljon siitä valmennusilmapiiristä, jossa Etsii Rohkeutta viettää aikaansa. Suurelle Valmentajalle ei todellakaan myönnetä että pelätään, sillä sen tietää mitä siitä seuraa: halveksuntaa ja jopa pilkkaa. Tosin sitä settiä saa joka tapauksessa, joten en usko että Etsii Rohkeutta menettäisi mitään vaikka hän kertoisi peloistaan valmentajalleen. Tosin silloin hänen pitäisi myöntää asia itselleenkin ja se ei tulisi kuuloonkaan. 

Kiehtova aihe, hevospelko. Se on niin usein läsnä hevosharrastuksessa ja olen useasti sitä päässyt myös työstämään eri asiakkaiden ja oppilaiden kanssa. Onhan itsellänikin toki pelkoa, eihän sellaista ihmistä ole, jolla ei olisi, mutta harvoin sitä näkee tässä mittakaavassa mitä eilen jälleen pääsin todistamaan. Mutta tunteiden olemassaolon kieltäminen jopa itseltään on voimakas työkalu, joka näköjään toimii. Näin myös Etsii Rohkeudenkin tilanteessa. En usko, että hän aivan täysin itsekään ymmärtää kuinka kattavaa ja halvaannuttavaa hänen pelkonsa hevosten kanssa on. Kun jokin toimintamalli vakiintuu ihmisen elämässä, se voi olla ulkopuolisen mielestä vaikka kuinka uskomaton tahansa, mutta on ihan normisettiä asianosaiselle itselleen.