Tällä viikolla mieheni tutki tiedostoja eräältä vanhalta tietokoneelta, joka meillä oli kaapin nurkassa lojumassa. Tarkoituksena oli varmistaa, että koneelta oli otettu talteen kaikki tärkeä. Kaivellessaan koneen sisältöä, hän löysi sieltä kansion, jossa oli noin kymmenen vuotta vanhoja videoita. Eräällä videoista näkyi Andiamo. Kunpa voisin sen laittaa tänne, mutta en ole vielä täysin selvittänyt miten tänne niitä ladataan (tekniikan ihmelapsi kun en ole) Tuon videon katselu nimittäin herätti minussa kyllä vaikka minkälaisia ajatuksia ja tunteita.

Videolla kolmevuotias poikani istuu Andiamon selässä laukassa. Andiamolla on vikellysvehkeet niskassa, tarkoittaen sitä, että sillä on selässä vikellysvyö ja patja ja päässään suitset. Pää on vedetty asentoon jokseenkin lyhyillä sivuohjilla ja sisäkuolainrenkaassa on kiinni liina, jonka toista päätä pitelen minä. Poikani on melkein spagaatissa ison, leveän hevosen selässä ja hän puristaa kevyesti vikellysvyön kahvoja kasvollaan keskittynyt ilme. Ensimmäisen laukkakierroksen jälkeen poikani irottaa ulkokäden kahvasta ja laittaa sen sivulle, niin kuin on nähnyt vikeltäjien tekevän monta kertaa. Onneksi pitää sentään toisella kädellä kiinni, sen verran lyhyet ovat pienen pojan jalat, että ei ehkä olisi pysynyt enää kyydissä jos olisi irrottanut molemmat kädet. 

Okei, lapsi on uskomattoman söpö valtavan hevosen selässä, joka kaiken lisäksi laukkaa. Siinä nyt ensi tunnelmat tuosta videosta, jonka katsominen oli surrealistinen kokemus. Tuntuu, kuin tuosta ajasta olisi miljoona vuotta vaikka siitä on "vain" vuosikymmen. Miten paljon voi kymmenessä vuodessa tapahtua! Miten paljon voi ihmismieli ja -sydän kasvaa! Olin silloin niin henkeen ja vereen vikellysvalmentaja, kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen. Ei mieleeni olisi ikinä tullut hengailla hevosen kanssa niin kuin nyt hengailen Andiamon kanssa. Ehei, sillon hevosten kanssa tehtiin asioita, ratsastettiin ja laiteltiin. Laiteltiin. Muistan silloin käyttäneeni tätä nimenomaista sanaa. 

Noh, taidan jo toistaa itseäni, olenhan näistä taustoistani puhunut ennenkin blogeissani. Mutta tuon videon näkeminen jotenkin taas auttoi ymmärtämään miten erilainen olen nykyään. Sitä on melkein vaikea edes käsittää. Sillä videolla on nimenomaan Andiamo, se samainen hevonen, jonka kanssa nykyään hengailen ja vain olen. Olen. Niin kuin siis tekemättä mitään. Human being eikä human doing.

Andiamo on videolla jännittyneen näköinen. Häntä on hieman koipien välissä ja takapuoli vähän alhaalla. Sen silmissä on myös jännä ilme, niin kuin se olisi varuillaan. Hienosti se kuitenkin menee, tasaisesti ja kiltisti ja siksi en usko, että tuossa hetkessä ymmärsin sen todellista tunnetilaa. Nyt se  näkyy minusta selvästi, mutta osaankin katsoa asioita syvemmälle, pinnan alle. Sivuohjatkin ovat aivan liian kireällä. 

Mutta Andiamo menee silti, kiltisti ja kuuliaisesti. 

Toisella videolla silloiset vikeltäjäni, eräs heistä Urhea Sydän, joka hänkään ei tiedä mitä tragediaa tulevaisuus tuo tullessaan, kouluttavat Andiamoa vikellykseen. Suuri Valmentaja juoksuttaa ja minä kuvaan. Andiamo pelkää sillä videolla enemmän, sen laukka on huomattavasti jännittyneempää ja pää on ylempänä, kiristäen sivuohjat äärimmilleen. Selkä on kuin rautakanki ja silmissä on hätääntynyt katse, mutta Andiamo menee silti, kiltisti ja kuuliasesti. Ja ehkä siksi me ihmiset emme edelleenkään huomaa mitään, emme ymmärrä lopettaa tai olla edes aloittamatta. Tai ehkä huomaamme, mutta ajattelemme, että kyllähän se siihen kohta tottuu. Että sen kuuluu pelätä, ja jos tarpeeksi kauan jatkamme, se lakkaa pelkäämästä. Hevoset kun ovat sellaisia, pelkureita, ja meidän ihmisten tehtävänä on jatkaa vain omien juttujemme läpivientiä, kunnes hevonen sopeutuu.

Enhän minä tahallani tietenkään, vaan lähinnä tietämättömyyttäni. Niin kuin niin monet muutkin. Silloin ei vielä tietoakaan ollut saatavilla niin kuin nykyään. Ja vaikka olisi ollutkin, olisinko ollut valmis sen kuulemaan? Koska oppia voi vain jos on siihen valmis. Ja mielellään ihminen menee sitten kuitenkin sen helpomman kautta, kuin kuulee, että asiat voidaan tehdä toisella tapaa. Se on inhimillisempi tapa, mutta se vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Ja joudut vielä lisäksi katsomaan peiliin melkeinpä päivittäin. Hulluhan sitä pitää olla, että sellaiseen lähtee vapaaehtoisesti!

Videota katsellessa ei voi myöskään olla miettimättä, että jos kymmenessä vuodessa oma katsantokantani on muuttunut näin paljon, miten paljon se voi muuttua seuraavassa kymmenessä vuodessa. Eikä vain katsantokanta, vaan koko elämänkatsomukseni, ainakin mitä tulee hevosiin. Että mihinhän tässä vielä joudutaan? Mitä kaikkea minulta jää tänään huomaamatta? Sellaisiako asioita, jotka huomenna ovat itsestäänselvyyksiä?

Olen kyllä kiitollinen tästä mahdollisuudesta tutustua uudelleen Andiamon sielunelämään, jonka silloin aikoinani jollakin tasolla ohitin. Jokin ympyrä tässä kohtaamisessamme sulkeutuu, ainakin omalla kohdallani. On erikoista olla eri ihmisenä saman hevosen kanssa. Totta, Andiamokin on muuttunut, onhan se vanhempi ja raihnaisempi. Tuskinpa siitä olisi sellaiseen elämään enää kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Mutta vaikka se olisi nuorempi ja virkeämpi, se ei muuttaisi minun kannaltani mitään. Toisaalta se toisi ulkopuolelta, Omistajan suunnalta, suuremman paineen suorittaa jotakin, mutta uskon, että hevosen liikutustakin voidaan tehdä niin monella tapaa ja myös hevosen ehdoilla. Ei sen tarvitse olla pakkoa eikä väenvängällä pelon kautta suoritettua. Kompromisseihin on kyllä ihmisen oltava valmis ja ehkä tämä onkin yksi niitä suurimpia eroja edelliseen minääni, siihen jota videolta katselin. Silloin en ollut niin valmis kompromisseihin. Asiat tehtiin niin kuin minä parhaaksi näin, eikä hevoselta siinä prosessissa juuri mielipidettä kysytty. 

Mutta mielenkiintoista miten universumi nämä asiat järjesti niin, että Andiamo palasi elämääni. Liekö sen tarkoitus ollut nimenomaan se, että minun tulee katsoa nyt tässä vaiheessa elämääni taaksepäin, kelata nämä hevosjutut monen vuoden ajalta,tapahtuma tapahtumalta, kuin elokuvaa katsoisi takaperin. Palata ajassa sinne, jolloin elokuvat olivat mustavalkoisia, jolloin en vielä tiennyt, mitä tiedän nyt. Aikaan ennen Little Love-tammaa, eläinkommunikaatiota ja positiivista vahvistamista. Aikaan ennen oppimisteoriaa, hevosen lajityyppistä käyttäytymistä ja tarpeita sekä niitä kuuluisia kompromisseja. Aikaan ennen empatiaa.