Andiamo vaikuttaa jo paljon paremmalta. Eilen se ei tasaisella asfaltilla näyttänyt käynnissä ontuvan oikeastaan ollenkaan. Ehkä tämä paiserulijanssi lähenee loppuaan? Liottelin taas jalkaa suolaliuoksessa ja sitten käärin sen vielä kertaalleen hauteeseen. Laitoin Omistajalle viestiä hyvistä uutisista ja sanoin, että kengänkin voisi varmaan laittaa muutaman päivän päästä takaisin jos tätä menoa parantuminen jatkuu. Hän sanoi laittavansa kengittäjälle viestiä.

Katselin Andiamon kavioita, etenkin tuota jossa ei nyt kenkää ole. Kyllä ne näyttävät erityisen pitkiltä, vaikka kengittäjä kävi vasta kolme viikkoa sitten. Mutta ei sitä varvasta nyt sitten otettu yhtään eikä tulla varmaan ottamaankaan. Jotain sille täytyy kuitenkin tehdä, sillä eilen taluttaessani Andia pihalla kavion etuosasta lohkesi mojova pala pois. Enkä ihmettele, sen verran pitkä tuo kavio on, että johan siihen kärkeen kohdistuu kävellessä aikamoinen paine. Vaikea siihen on kenkää laittaa ilman että vuolee loputkin rispaantuneesta kärjestä lyhyemmäksi. Katsotaan mitä tapahtuu. Kengittäjä oli asiastaan niin vuoren varma: kaviota ei lyhennetä. Piste.

Kovasti nyt itseäni myös mietityttää tänään Andiamon tulevaisuus. Olen nimittäin jälleen kerran muuttamassa mantereelta toiselle. Kyllä, luit oikein. En näköjään osaa pysyä missään maassa muutamaa vuotta pidempään. Muutamme kesällä takaisin Eurooppaan. Asia on ollut tulollaan jo jonkin aikaa, mutta tänään se todella konkretisoitui, kun talomme edustalle ilmestyi MYYDÄÄN kyltti. Sehän on täällä USAssa tyypillistä. Siis, että myytävänä olevia taloja mainostetaan kyltein. 

Syyt muuttoon ovat moninaiset, enkä lähde niitä tässä nyt sen enempää puimaan, mutta periaatteessa tämä on siis iloinen ja onnellinen juttu. Ja odotan sitä innokkaana. Mutta liittyyhän siihen aina myös jotakin surullista ja haikeaa. Kuten nyt tässä minun tapauksessani tämä Andiamo. Vaikka olen sen kanssa vasta muutaman kuukauden puuhaillut, kovasti olen taas ehtinyt siihen kiintyä. Ja tajunnut, miten järkyttävän yksinäinen ja unohdettu se on. Kun minä täältä lähden, kuka sitä käy moikkaamassa?

Toisaalta johan se ehti muutaman vuoden elellä hylättynä ennen kuin minä ilmestyin paikalle ja hyvinhän se ainakin näennäisesti suoriutui. Enkä minäkään ehdi sen luona käydä päivittäin. Joten aika vähäistähän tämä mun tarjoama tuki on. Mutta kuitenkin. Ehkä me ihmiset vain olemme sellaisia, että haluamme ajatella olevamme korvaamattomia. Egomme kun on niin suuri. Ja vaikka rakas hevoseni Lilo teki egostani muhennosta moneen otteeseen, jotkut rippeet siitä kuitenkin näköjään jäi jäljelle! 

Oikeastaan huoleni liittyy kyllä Andiamoon. Se on kuitenkin vanha hevonen. Toivon, että kun sen elämä muuttuu vaikeaksi elää, joku tämän asian ymmärtää ja näkee. Pelkään, ettei Omistajasta siihen ole ja se johtaa siihen, että hevonen kärsii vuosikaudet. Hänen ensimmäinen hevosensa Sultan kuoli ihan vanhuuttaan. Eräänä aamuna se löytyi pihalta kuolleena. Hevonen oli tässä vaiheessa jo yli kolmekymppinen. Harva hevonen saa näin tehdä. Toisaalta en ole ihan varma onko luonnollinen kuolema aina lahja, jos sitä edeltävät vuodet ovat täynnä tuskaa, niin kuin esimerkiksi Leo-blogin Dakinella. Toisaalta en kyllä tiedä mitään Sultanin kunnosta ennen sen kuolemaa, voihan olla, että se oli täysin terve. Että nyt vaan maalailen piruja seinille. Toisaalta Omistajan Tyttären hevonenhan kaatui ja mursi lantionsa jokin aika sitten ja silloin Omistaja ei suostunut eläinlääkärin suosituksesta hevosta lopettamaan. Hän sitoi sen päästä niin ylös, ettei se päässyt makaamaan, toiveina kuntouttaa yli parikymppinen hevonen tästä vammasta. Kaksi viikkoa hevonen oli tässä tilassa, onneksi kuitenkin vahvoilla lääkkeillä, kunnes se kaatui uudelleen. Silloin eläinlääkäri sanoi, että nyt tämä on tässä, ettei hevosta voi kiusata enää enempää. 

Että huhhuh. Tällaiset tapahtumat eivät välttämättä lupaa hyvää Andiamon kannalta. Jos Omistajan on ollut aikaisemmin näin vaikea päästä irti eläimistään, on vaikea kuvitella, että se olisi yhtään helpompaa Andiamo kanssa. Parasta varmaan olisi, jos sille tulisi jokin äkillinen sairaus ja vaihtoehtoja olisi vain se yksi.

Ja onhan se vaikea päätös. lopettaa eläin. Itsekin sitä jahkailin ensimmäisen koirani kanssa ja näin jälkeenpäin voin kyllä sanoa, että olisi ollut armollisempaa antaa koiran lähteä viikkoa paria aikaisemmin. Oppia ikä kaikki. Silloin päätin, etten itsekkäistä syistä eläintä pidä hengissä, jos se selkeästi kärsii. Ja kuuntelen myös eläimen omia toiveita. Se on kyllä eläinkommunikaation oppimisessa ollut parasta, että uskaltaa luottaa siihen, että eläin kyllä kertoo milloin sen on aika lähteä. Mutta kenelle Andiamo sen sitten kertoo? Kuka sitä kuuntelee? 

On tämä kyllä mielenkiintoista, että näitä asioita taas mietin ja pohdin. Viime vuonna kävin läpi tätä samaa ja olin paikalla kun Leo lopetettiin. Vähän sen jälkeen oma hevoseni Suomessa kertoi hyvin selvästi, että sen aika oli lähteä. Sekin oli melkein parikymppinen ja sillä oli neurologinen sairaus nimeltä shivers. En ehtinyt sitä enää nähdä, sillä tämä kaikki tapahtui kolme päivää ennen Suomeen tuloani. Ehkä se halusi päästää minut helpolla. Vaikka helppoahan tämä ei ole koskaan.

Nyt sitten taas näiden samojen asioiden äärellä, kun on kaverina tuo Andiamo-vanhus. Vaikka ehkä tämä on minun puolestani ennen aikaista, sehän voi elellä vielä monen monta vuotta.