Voi hyvänen aika sentään, mistähän sitä taas tämän päiväisen blogaamisen aloittaisi. Koska heti kun noustiin autosta, oli aika selvää ettei Andiamolla ollut kaikki ihan kunnossa. Se ei tullut ovelle odottamaan ja kun tuli, ei ottanut porkkanaa. Ajattelin ensin, että tämä kaikki johtui siitä, että autosta nousi itseni ja Suomalaisen Kaverini lisäksi meidän kahden lapset eli kolme poikaa iältään 9-14 vee. Andiamohan on aina reagoinut vähän vieraisiin, mutta kun otin hevosen ulos kopista, se oli kuin unissakävelijä. Ja syykin selvisi aika pian, nimittäin sen pippelintuppi oli JÄRKYTTÄVÄN kokoinen. Koko alue oli turvonnut pahasti ja ihoa kiristi. Voi Andiamo raukkaa! 

Mutta, menen nyt asioiden edelle. Sillä ennen kuin edes tajusin tämän pippeli-ongelman, Omistajan koira ilmestyi paikalle kaikessa pennun riemussaan. Ikävä kyllä koiran säkä alkaa olemaan sellaista metrin luokkaa (valehtelematta!) vaikka se on vasta vähän yli puolivuotias! Koiraa ei ole koulutettu ollenkaan, päin vastoin, ja se heti meidän nähdessään alkoi hyppiä meitä kaikkia vasten. Eniten se innostui kuitenkin Kaverini nuorimmasta pojasta, joka on koiraa pienempi ja myös huomattavasti kevyempi; hän melkein kaatui koiran painon alla.

Emme ehtineet juurikaan reagoida koiran olemassaoloon kun kulman takaa syöksyi pitkäraajainen, laiha teinipoika. Tajusin heti, että tässä on nyt Omistajan 14-vuotias poika, jonka olen tavannut viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Poika pyyteli kauheasti anteeksi ja hyökkäsi koiran päälle, yrittäen retuuttaa sitä taloa kohti niskanahasta niin rajusti, että koira kaatui selälleen maahan. Poika ei kuitenkaan päästänyt irti vaan yritti raahata monikymmenkiloista koiraa sellällään asfaltilla. Eihän siitä mitään tullut, koira puri poikaa käteen ja pääsi uudelleen vapaaksi. Ehdotin riimunnarun kiinnittämistä kaulapantaan koiran hyppiessä ja hilluessa ympärillämme.

"Ei kun se heti rimpuilee irti ja sitten sitä ei ota enää kiinni kukaan", poika sanoi ja tarrasi uudelleen koiraan. Hän sai raahattua koiran kulman taakse, mutta sitten se taas puri poikaa ranteesta. Silloin poika tarrasi kaksi käsin sen kuonoon ja puristi koiran leuat yhteen niin lujasti, että koira alkoi vinkua. Se rimpuili melkein vapaaksi, jolloin poika otti sen vahvaan niskalenkki otteeseen ja kuristi sitä rajusti. Hetken poika ja koira painivat maassa asfaltilla. 

Tässä vaiheessa puutuin peliin. 

"Tarvitsetko apua?" minä kysyin. Poika nyökkäsi helpottuneen näköisenä.

"Jos vain saisin sen jotenkin tuonne talolle", hän huohotti, roikkuen edelleen koiran niskanahassa ja yrittäen raahata sitä taloa kohti. Läksin juoksemaan kohti taloa kutsuen koiraa mennessäni. Koira innostui silminnähden: jessss, joku leikkii kanssani!

"Päästä vain se irti", huusin pojalle, jota ei tarvinnut kahdesti käskeä. Juoksin mäen rinteeseen koira perässäni. 

"Tule, Sisko, tule", kannustin koiraa kun se seurasi minua innoissaan. Välillä se pysähtyi katsomaan taakseen, se selkeästi vielä punnitsi vaihtoehtoja. Pujottelin puskien välissä taputtaen käsiäni yhteen, saaden näin koiran huomion itseeni. En mennyt suoraan talolle, vaan juoksin hetken toiseen suuntaan, jotta koira innostuisi seuraamaan eikä epäilisi, että tässä nyt joudutaan heti häkkiin. Lopulta koira oli minun lumoissani ja se seurasi innoissaan. Aina kun se hyppäsi minua vasten tai otti käteni (valtavaan!) suuhunsa, käänsin sille selkäni. Heti kun sillä oli kaikki tassut maassa ja se ei yrittänyt purra, annoin sille valtavasti huomiota ja kehuin paljon. 

Pääsimme talon takakuistille, jossa on koiran häkki ja lelut. Kuistilla on myös lapsiportti, jota koira on selvästi turhautuneena pureskellut. Kun koira oli kuistilla, laitoin portin kiinni. Koira hyppi heti porttia vasten ja poika huusi kovaan ääneen: "Ei, Ei", ja löi koiraa nyrkillä selkään. Sitten hän yritti repiä koiraa portilta pois. "Anteeksi kauheasti", hän sanoi minulle. Sisko-pentu juoksi poikaa kuistilla pakoon, sitten se hyökkäsi kahta voimallisemmin porttia vasten. Koira käyttäytyi kuin mielipuoli, mutta ihmekkös tuo.

"Hei kuule", sanoin pojalle. "Saanko näyttää sulle jotakin?"  

Koira hyppi porttia ja minua vasten, yrittäen tarttua hampailla käteeni. 

"Näetkö miten se hyppii? Se haluaa huomiota. Nyt käännän sille selkäni, enkä ole näkevinänikään koko koiraa. Se on sille rangaistus, koska eniten juuri nyt se haluaisi huomiotani."

Sisko lakkasi hyppimästä. Heti kun sillä oli neljä tassua maassa, käännyin silittämään sitä. Kehuin sitä valtavasti. Se innostui tietenkin ja alkoi hyppiä uudelleen, jolloin käänsin selkäni. 

"Näetkö mitä teen? Kun koiralla on nelljä jalkaa maassa ja se on rauhallinen, annan sille huomiota. Mutta heti jos se yrittää ottaa kättäni suuhunsa tai hyppiä vasten, käännän sille selkäni. Näin se oppii, että hyppimällä se ei saa huomiota." 

Sisko kokeili hyppimistä vielä muutamaan otteeseen, mutta huomattuaan sen toimimattomuuden, se lopetti. Pian se istui rauhassa portilla ja heilutti häntäänsä. Välillä se kävi istumassa vesipaljussa, joka sille oli jätetty kuistille ja tuli sitten takaisin. Poika katsoi sitä ihmeissään. 

"Näetkö miten nopeasti se ymmärsi asian?" minä kysyin. Poika nyökkäsi silmät lautaisen kokoisena. Katsoin hänen taakseen talon ikkunasta sisään ja näin Omistajan tiskaamassa tiskejä keittiössä. Hän ei ollut näkevinäänkään meitä kuistilla, vaikka varmasti oli meidät kyllä huomannut. 

"Okei, menen nyt katsomaan Andiamoa, mutta jos tarvitset koiran kanssa apua, voit tulla kysymään minulta. Sisko on vielä pentu ja se tarvitsee paljon opastusta siitä miten ihmisten kanssa pitää olla."

"Joo, me kyllä koulutetaan sitä", poika vastasi. "Anteeksi vielä."

Kävelin tallille ja ajattelin, että huhhuh sentään, tässä on ainekset katastrofiin. Koira on valtavan iso ja vahva. Näyttäisi siltä, että sitä koulutetaan huutamalla, lyömällä, kuristamalla ja kieltämällä tai sitten ei ollenkaan. Olen melko varma, että Omistaja ei siihen puutu ollenkaan. Mistä poika on moiset otteet oppinut? Vai onko hän vain pakon edessä keksinyt nämä kuristusotteet sun muut? Koirastahan vielä tulee tuolla käsittelyllä aggressiivinen ja vaarallinen. Tai no, vaarallinen se on oikeastaan jo nyt, vaikka onkin vielä suhteellisen ystävällinen. Edesvastuutonta laittaa lapsi tuollaista koiraa "kouluttamaan". Vieläkin mietin tuota koiraa ja sitä, miten voisin tuohon asiaan puuttua, niin että lopputulos olisi koiran kannalta hyvä. En ole koirankouluttaja ammatiltani, mutta omia koiriani kyllä kouluttanut enimmäkseen positiivisen vahvistamisen avulla. Tuon Sisko-pennun kanssa nyt selviäisi ainakin alkuun pelkällä maalaisjärjelläkin. 

Ja sitten Andiamo. Soitin eläinlääkärin, joka ei pääse paikalle kuin vasta huomenna aamulla. Omistajallekin soitin ja hän jopa ilmestyi lopulta paikalle, tosin ehkä siksi, että kengittäjäkin tuli vielä pihaan. Olipa tässä nyt toimintaa riittävästi yhdelle päivälle. Omistaja sanoi olevansa paikalla huomenna kun eläinlääkäri tulee käymään ja olen itsekin päättänyt mennä silloin tallille, sillä haluan kuulla eläinlääkärin diagnoosin. Omistaja ei ollut yhtään huolissaan, koska kuulemma Andiamolla on tämä paisunut pippeli kerran vuodessa ja se on ollut vielä paljon, paljon suurempikin kuin mitä se on nyt (APUA!!!!!). Omasta mielestäni Andiamolla oli aikalailla kipuja ja mietin sitäkin, että miten se pääsee pissaamaan, mutta Omistaja kohautteli vain olkiaan. Eläinlääkärin kanssa keskustellessani hänkin sanoi, ettei huolta, tämä on tapahtunut ennenkin ja hoidetaan se huomenna. Andiamolla on kuulemma myös vuosittainen hampaiden huoltokin edessä, joten tehdään se samalla, Ja rokotukset. 

Selvä. Lähdimme kotiin, mutta autossa mietin kyllä taas, että jos en olisi mennyt tänään tallille, milloin tuota pippeliä olisi kukaan taas huomannut. Ja miten pitkään se on ollut kipeä? Ahdistaa niin kovasti ajatella, että siellä se polle olisi voinut seisoa päivätolkulla kivuissaan kenenkään huomaamatta. Kun eivät nuo poni-ihmisetkään näköjään näitä juttuja huomaa ollenkaan, vaikka siinä tallilla pyörivät monta kertaa päivässä. 

Ei tämä peli kyllä nyt vetele. Toivon, että Omistaja on paikalla huomenna, jotta voimme puhua asiasta. Siis siitä, että Andiamo pitää katsoa tarkkaan läpi joka päivä. Tai edes joka toinen päivä. Ei riitä, että sitä vain vilkaisee olohuoneen ikkunasta. Ja koirastakin aion puhua. Että voi hyvät ihmiset, nyt on ihan viimeiset hetket käsillä kouluttaa tuota pentua. Ja koiran hakkaaminen ja retuuttaminen ei ole koulutusta lainkaan. Hankkikaa apua, pliis, ennen kuin on liian myöhäistä.

Huoh.