Tänään kävimme täällä vierailevan kaverini ja hänen tyttärensä kanssa moikkaamassa ystäväni Epämääräisen kahdeksanpäistä hevoslaumaa, joka asuu Andiamon lähellä isolla pellolla. Jos olet Leon blogia lukenut, ehkä muistatkin Epämääräisen. Hänellä oli siihen aikaan toisen ystäväni Ehdottoman kanssa kuusi hevosta. (siitä voit lukea lisää täältä http://leijonasydan.blogaaja.fi/silta/)

Noh, nyt hevosia on siis kahdeksan. Kaksi uutta hevosta ovat molemmat belgialaisia kylmäverisiä, toinen nuori tamma Robin ja toinen 24-vuotias Josh-herra. 

Olen tavannut molemmat hevoset aikaisemminkin, muutama kuukausi sitten kun vierailin Rauhaa Rakastavan kanssa laitumella. Silloin Josh oli erillään muusta laumasta, laiha, honkelo hevosvanhus, joka meidät nähdessään raahusti aitauksensa kaukaisimpaan nurkkaan, jonne se jäi seisomaan sulkeutunut ilme naamallaan. 

"Sillä on ollut aika rankka elämä", Epämääräinen kertoi. 

Katselin luista, harmaantunutta kylmäveristä, jolta joku oli kauan sitten leikannut hännän kokonaan pois, sen tilalla oli vain pienen pieni töpöhäntä. Tämä amputaatio-operaatio on edelleen laillinen suurimmassa osassa USAn osavaltioita ja on tyypillistä kärry- ja vetohevosille. Joshin häntä leikattiin kauan sitten, sen ollessa vain pari vuotias. Se syntyi Amish-lahkon kärryhevoseksi, mutta muutti sieltä sitten pian tänne Kaliforniaan, jossa se teki kovasti töitä ratsuna, kärryhevosena ja kisaten kylmäveristen vetokisoissa. Joshista näkeekin, että se on tehnyt koko elämänsä paljon töitä, jotenkin sen koko olemus on "kulunut". Lisäksi ensimmäisen kerran tavatessamme oli selvää, että sillä ei ollut kovinkaan korkeaa käsitystä ihmisistä, se vajosi meidät nähdessään opittuun avuttomuuteen, joka kertoo surullista tarinaa siitä miten vähän sillä on ollut vaihtoehtoja elämänsä aikana, ainakaan ihmisten kanssa.

Tänään Joshilla oli jo aivan eri ilme. Se oli lihonnut pari sataa kiloa, mikä auttoi kyllä sen olemusta paljon. Se oli nyt jo muiden hevosten kanssa samassa laumassa, mutta se selkeästi pysytteli tietoisesti vielä vähän erillään. Ruunassa oli jotain stooalaisen tyyntä, se oli kuin pala peruskalliota kun se seisoi laitumen aidan vieressä lautasen kokoisine kavioineen ja isoine päinee.

Juteltuamme niitä näitä ystäväni Epämääräisen kanssa, teimme jo lähtöä, kun hän pyysi minua tulemaan Joshin luokse. 

"Haluan, että tutustut tähän tyyppiin", hän sanoi. 

Kiipesin aidan välistä laitumelle, jossa Josh seisoi jykevänä ja rauhallisena maailmaa katsellen. Menin sen luokse ja ojensin käteni sen nuuskittavaksi. Oloni oli neutraalin utelias, kunnes koskin tuohon viisaaseen vanhukseen. Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä; minuun tuli Joshista voimakas tunne. Kyyneleet nousivat silmiini ja itku pyrki pintaan niin nopeasti, etten ehtinyt edes sen tuloa ymmärtää, kun se jo oli siinä.

"En voi sille mitään", minä sanoin ja katsoin ystävääni Epäröivää samalla kun yritin pyyhkiä kyyneleitäni. "Tunnen yhtäkkiä Joshin koko surullisen elämän itsessäni."

En voi edes sanoa, että olisin nähnyt filminä Joshin elämän tai ymmärtänyt mitä kaikkea sille on tapahtunut, koska niin ei käynyt. Tunne oli ennemminkin sellaista kokonaisvaltaista tietämistä. Valtava, vapauttava, surun tunne, jonka hevonen siirsi minuun yhdellä hengenvedolla, aivan kuin se olisi halunnut, että näen niin syvälle sen sieluun, etten ikinä pääse sieltä pois.

Vaikea selittää, se on koettava itse. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun sen koen. Mutta aina se pysäyttää.

"Voi Josh", minä sanoin ja silitin valtavan hevosen kaulaa. "Me ihmiset olemme niin julmia, niin helvetin julmia. Olen pahoillani kaikesta mitä olet joutunut kokemaan." Siinä sitten seisoimme, Josh, minä ja ystäväni Epämääräinen ja uimme Joshin haikeassa, mutta anteeksi antavassa energiassa. Joskus minua hävettää olla ihminen ja tämä oli taas niitä hetkiä; oli selvääkin selvempää, että ihmiset olivat olleet Joshille pahoja, monen monta kertaa.

Ja voi hyvänen aika. Joskus sitä itsekin unohtaa miten herkästi saatan kanavoida näitä muiden olentojen, ihmisten ja eläinten, juttuja. Olen kyllä onneksi aika hyvä myös niiden torjumisessa. Kykenen laittamaan suojakuoren päälle jos tarve sen vaatii ja toimimaan jos jonkinlaisessa ympäristössä, jossa muut voivat pahoin. Mutta aina välillä siihenkin kuoreen tulee särö. Sitten voi käydä niin kuin kävi tänään. Tosin tämän päiväinen ei kyllä ollut mikään särö vaan sydän verellä täytetty kanjoni.

Unohtumaton kohtaaminen, niin kuin kaikki kohtaamiset ovat omalla tavallaan. Tämä meni kyllä jonnekin niin syvälle, että huhhuh. Vieläkin iho kananlihalla sitä ajatellessa. En usko, että Josh lähtee minusta koskaan. Eikä sen tarvitsekaan lähteä, oli sen sanaton viesti sen verran pysäyttävä. 

Tässä vielä Joshin kuva. Katso sitä ja sitten sulje silmäsi. Hengitä syvään. Tunnetko hevosten kollektiivisen surun ihmiskunnan puolesta? 

josh2.jpg