Mistähän tämän analyysinsä tällä kertaa aloittaisi? 

Andiamolla oli tänään vierailijoita. Nimittäin ystäväni Epämääräinen ja Ehdoton tulivat minun ja Suomalaisen Kaverini kanssa katsomaan mitä sille kuuluu. Vierailu herätti minussa niin paljon ajatuksia, että niiden puimiseen meneekin sitten varmaan loppuviikko. Lisäksi kävimme kahden tunnin aikana erittäin perusteellisia keskusteluja kaikesta mahdollisesta hevosten elämään liittyvästä. Noiden keskustelujen purkaminen ja sisäistäminen tulee sekin olemaan oma prosessinsa.

Ystäväni Ehdoton on mielenkiintoinen henkilö. Hän on nimensä mukaan aika mustavalkoinen tyyppi, vaikka täytyy nyt heti tässä todeta, että on hänkin paljon kehittynyt tässä vuosien aikana, kuten sain tänään huomata. Hän on aina ollut kova kyseenalaistamaan asioita ja joskus tämä kyseenalaistaminen on mennyt niin pitkälle, että maailmassa ei ole muuta ollutkaan. Silloin hänen kanssaan on ollut vaikea keskustella mistään, sillä kaikki mitä olen suustani päästänyt, on joutunut mikroskoopin alle. Mikä on tietenkin hyväkin asia, eipä tule sanottua mitään mitä ei kykenisi perustelemaan. Ja hän kyseenalaisti siihen aikaan samallalailla myös omia ajatuksiaan. Kaikkia ajatuksiaan. Hän hurahti täysin eläinten käyttäytymistieteeseen ja haki sieltä varmoja vastauksia häntä askarruttaviin asioihin.Mutta joskus asioille ei löydy loogista selitystä tai oikeaa vastausta ei (vielä) ole. Senkin hyväksyminen on oma prosessinsa. Joskus tunnemme asioita joita emme osaa selittää. Tai selitämme asiaa jolle ei ole sanoja.Sellainen oli hyvin vaikeaa Ehdottomalle koska kun hän yritti jäsentää ympärillään olevaa maailmaa, hän ajatteli, että kaikelle oli oltava looginen (ja mielellään tieteellinen) selitys. 

Ehdoton ja minä tapasimme melkein 15 vuotta sitten kun olimme töissä tallilla, jossa uudelleenkoulutimme hevosia joilla ei juuri liha-auton lisäksi ollut muuta paikkaa mennä. Tulimme tuohon hommaan eri taustoisa. Minä olin suomalaisen ratsastuskoulun kasvatti, joka oli jo pari vuosikymmentä valmentanut vikellystä; hän vasta parikymppisenä hevoset löytänyt brittiläisen ratsastuksenopettajakoulutuksen läpikäynyt skeptikko. Meistä tuli tiivis kaksikko ja opin paljon tuosta ajasta hänen kanssaan, ehkä eniten siksi, että olimme ja olemme edelleen hyvin erilaiset ihmiset. Täydensimme ikään kuin toisiamme. Hän toi kaikkeen mukaan järjen äänen, raudankovan päättelykyvyn ja analyysin, minä taas etenin jo silloin paljon tunteen ja intuiition kautta. 

Tiemme erkanivat hetkeksi kun muutin Sveitsiin, vaikka toki tapasimme vuotuisilla reissuillani Kaliforniaan. Hänenkin polkunsa lähti pois perinteisestä hevosmaailmasta ja sainkin seurata kaukaa hänen usein kivuliastakin prosessia paatuneesta hevosmiehestä kaikkien kukkahattutätien äidiksi. 

Mutta ei enempää tässä meidän historiastamme, vaikka uskon, että palaan siihen vielä kun tätä kaikkea tämän päiväistä työstän. Tänään Ehdottoman energia oli kuitenkin heti kättelyssä hyvin erilaista kuin ennen, rauhallista ja odottavaa, ehkä herkkääkin. Tapasimme hevoslauman luona aamutuimaan. Epämääräinen laitteli heinäannoksia hevosille kun ajoimme Suomalaisen Kaverini kanssa "pihaan" (siksi lainausmerkit, koska kyseessä on tosiaan vain suuri maapläntti joka on enimmäkseen peltoa). Hetken ympärillemme katseltuamme näin kaukana pellon keskellä ihmishahmon istumassa maassa Josh-vanhuksen vieressä, kun se makoili pitkässä heinikossa Remin, Simban ja Willin laiduntaessa lähellä. Ehdotonhan se siellä. 

Tämän vierailun taka-ajatuksena (omalla kohdallani) oli selvittää, voisiko Epämääräinen kuvitella ottavansa Andiamon laitumelleen jossakin kapasiteetissa, vaikka olen kyllä kokoajan ollut tietoinen että tämä on ehkä totaalista toiveunta. Toiveunta siksi, että en usko, että Omistaja sitten kuitenkaan kykenisi ottamaan niitä kenkiä hevosteltaan pois ja luopumaan Andiamon pesemisestä ja kärpäsloimittamisesta ja muusta Epämääräisen mielestä aikalailla turhasta toiminnasta. Tajuan kyllä myös sen, ettei Andiamo missään tapauksessa ole valmis elämään kahdeksanpäisen lauman kanssa, mutta jos edes yhden hevosen kanssa? Tai kahden? Kun minusta niin tuntuu siltä, että se olisi onnellisempi, jos sillä olisi seuraa.

Niin, taisin mainita, että Ehdoton on aikamoinen kyseenalaistaja. Mikä on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että asioita pitääkin kyseenalaistaa. Joksus tuntuu siltä, että vain kyseenalaistamalla vallitsevaa tilaa voimme todella kasvaa. Toisaalta joskus sitä ei vain jaksaisi jokaista hiusta halkoa. Että rajansa kaikella siis. Mutta tänään Ehdoton oli ehkä juuri se henkilö, joka tarvittiin tätä Andiamon tilannetta katsomaan. Eikä vain siksi, että hän osaa kyseenalaistaa, vaan koska hän kyseenalaistaa juuri niitä oikeita asioita. 

Faktahan on se, että Andiamon tilanne ei ole mielestäni ideaali. Paino sanoilla mun mielestä. Mitä Andiamo on asioista mieltä? Noh, jos totta puhutaan, Andiamo elelee vahvasti tässä hetkessä. Ei se mieti, että voi kunpa olisin laitumella kahdeksanpäisen hevoslauman kanssa. Tai en usko, että se miettii sitä. Minähän se vain olen, joka näitä asioita miettii. Ja olisiko tuo laidunasiakaan nyt sitten kuitenkaan juuri se mitä Andiamo tarvitsee, vai onko se vain mitä minä kuvittelen, että se tarvitsee? 

"Näen kyllä, että on helppo ajatella, että Andiamolle parasta olisi päästä laitumelle toisten hevosten kanssa, ilman kenkiä, ja elää siellä "vapaana" loppuelämänsä", Ehdoton sanoi kun katselimme Andiamon vaeltelua kentällä vapaana. "Mutta mieti mikä stressi se saattaisi sille olla. Tämä on kuitenkin sen koti, ollut jo vuosia. Se ei ole suunnattoman onneton, päin vastoin, juuri nyt, tässä meidän kanssa kentällä hengailessa se on todella onnellinen. Miksi järkyttää tässä vaiheessa vanhan hevosen elämän tasapainoa vain siksi, että me ihmiset ajattelemme että se on sille parhaaksi? Enkä mä tiedä, voihan olla, että se olisikin. Mutta katson esimerkiksi Simbaa meidän laumassamme. Sen emä kuoli kun se oli pieni, ihmiset kasvattivat sen siksi täysin. Se oli kouluhevosena pitkään ja vaikka se selkeästi inhosi sitä hommaa ja lopulta sulkeutui täysin apaattiseksi, sen tie takaisin hevoseksi, joka elää ns, hevosen elämää on ollut helvetin kivinen. Se on vihdoin, vuosien prosessien jälkeen, oppinut olemaan se eläin, miksi se on luotu alunperin. Että vaikka sillä on ollut jo vuosia mitä parhaimmat lajinomaiset olot, se on vasta viimeisen vuoden tarkoittanut Simballe muutakin kuin stressiä. Nythän se on vihdoin ookoo, mutta voi miten siinä kesti."

Katselin Andiamoa ja ajattelin tuota asiaa. Miten viisaasti ja armollisestikin ajateltu. Tottakai haluan, että kaikki hevoset saisivat asua pihatossa tai laitumella; hevonen on laumaeläin ja tarvitsee lajitoveriensa seuraa. Hevonen on myös luotu liikkumaan ja siksi niiden pitäminen pienissä kopeissa on niille stressaavaa. Ja kengät haittaavat kavion verenkiertoa ja haurastuttavat kaviota ja jalkojen jänteitä. Ja ruokinta-ajat luovat omanlaisensa stressiä, tai voivat luoda. Joten miksipä en haluaisi kaikkeen tähän parannusta Andiamonkin elämässä? Mutta totuus on se, että Andiamo on elänyt tällaista koppielämää pitkälti yli kaksikymmentä vuotta. Sillä on ollut kengät saman verran. Se ei tiedä muusta mitään. Olisiko todellakaan oikeudenmukaista tässä vaiheessa muuttaa sen elämä kokonaan, heittää se ylösalaisin? Varsinkaan kun se ei ole sulkeutunut opittuun avuttomuuteen tai se ei päivittäin oireile pahaa oloaan potkimalla tallia päreiksi. Tuollainen iso muutos, vaikka se kuinka meidän ihmisten mielestä olisi muutos oikeaan, lajinomaiseen suuntaan, saattaisi olla (ja varmasti olisikin)valtavan stressaava kokemus Andiamolle. Totuushan on se, että kun se on "terve" (ei siis kaviopaiseita tai turvonneita pippeleitä tai muuta vastaavaa), Andiamosta huokuu rauhallinen, tasainen energia, joka on erittäin positiivista. Kärsiikö se tässä rajoitetussa elämässään? Enpä tiedä.

Ehkä esitän vääriä kysymyksiä. Ehkä ei ole tärkeää, kuinka paljon tai vähän Andiamo "kärsii". Ehkä oikea kysymys on juuri se, minkä Ehdoton seuraavaksi sanoi minulle:

"Mikä on pienin mahdollinen muutos, jonka voit tämän hevosen elämässä tehdä, jolla on suurin mahdollinen positiivinen vaikutus sen elämään?" 

Niinpä. Vain se, että käyn tallilla pari kolme kertaa viikossa ja otan Andiamon pikkuaitauksesta pihalle ja vien sen kentälle, on nostanut sen elämänlaatua potenssiin kymmenen. Pieni asia, suuret vaikutukset. Mitä muuta voisin sen puolesta tehdä tai saada aikaan, jolla olisi vastaavat positiiviset seuraukset? Ehkä Andiamon raahaaminen laitumelle olisi sille fyysisesti liikaa, mutta saisinko puhuttua sille tarhakaverin Nipistä? Tai jospa saisin sen omistajan rakentamaan pikkuaitauksen takana olevan alueen sellaiseksi, että Andiamo voisi siinä ulkoilla päivittäin vain yhdellä portin avauksella. Tai ehkä voisimme ottaa ne takakengät pois niin kuin Omistaja jo vähän vihjaili ja vuolla ne kaviot sellaisiksi, että ne tukisivat paremmin tuota jalka-asentoa ylipäätään että sen olisi helpompi kävellä. 

Toisin sanoen ehkä mun on aika keskittää energiani miettimään niitä pieniä muutoksia, joilla on suuri vaikutus ja päästää irti ajatuksesta Andiamosta laukkaamassa taivaanrantaan sen hevosystävien kanssa. Se on ehkä se oikea unelma jollekin toiselle hevoselle, mutta ei Andiamolle, ei enää tässä vaiheessa sen elämää. Johan sen fysiikkakin jo laittaa tuossa vastaan. Joskus se mitä me ajattelemme olevan parasta hevoselle, ei ole sitä sitten kuitenkaan sen hevosen näkökulmasta katsottuna. Etenkin jos muutos, vaikkakin periaatteessa kuinka "positiivinen", on valtava, se voi vain käytännössä aiheuttaa hevoselle stressiä. On niin helppo itse vain lähteä omaa esityslistaansa viemään läpi, koska ajattelee tietävänsä, mikä on oikein. Mutta se, että se on joskus toiminut jollekin toiselle, ei tarkoita, että se toimii jälleen tässä tilanteessa. Loppupeleissä palaan aina siihen seikkaan, että puhumme nyt vanhasta hevosesta. Jos kyseessä olisi kuusi vuotias, ehkä se hetkellinen stressi suuresta elämänmuutoksesta olisikin ihan jees, mutta Andiamo... se voisi olla sille liikaa.