Tänään törmäsin ihan vahingossa Andiamon Omistajaan. Hän ajoi ohitseni heidän kotitiellään, Cisco-koira takapenkillä. 

"Cisco harjottelee autoilua", Omistaja kertoi samalla kun koira yritti tunkea päätään ikkunan raosta pihalle. "Mutta pian se lähtee koulutettavaksi viideksi viikoksi erääseen kenneliin. Teemme aina niin koiriemme kanssa, se on niin paljon helpompaa kun ne sitten tulevat takaisin tottelevaisina."

Nyökyttelin ja hymyilin, mutta mielessäni kelasin, että aika vaikea paikka koiralle se, että lähetetään pois lauman luota ihan vieraaseen paikkaan, jossa sitten alkaa koulu. Toisaalta näin se tapahtuu hevostenkin kanssa. Koiralle se tietty on vielä sikäli ehkä vaikeampaa, että koirat tosiaan asuvat kanssamme ja niistä tulee perheenjäseniä ihan toisellalailla kuin hevosista. Mutta joo. Olen aina ollut sitä mieltä, että se koiran omistajan "kouluttaminen" on tärkeämpää kuin se koiran kouluttaminen. Sama pätee usein hevosiinkin. Mutta, Andiamon Omistajan tilanteessa tajuan myös sen, että hänellä tai kellään muullakaan heidän perheessä, ei ole intressejä tai rahkeita lähteä koiraa kouluttamaan puhumattakaan sitten itsestä. 

Joku voisi tähän sanoa, että eipä kannata koiraa hankkia, jos ei sen kouluttamiseen löydy aikaa, kiinnostusta tai rahkeita. Niin, kuten sanoin, itsekin mietin hiljaa mielessäni tämän kuvion oikeutusta. Helppoa tietenkin lähteä tuomitsemaan ihmisten tyyliä pitää eläimiä. Luulen, että me kaikki kamppailemme jatkuvasti tuomitsevien ajatuksien kanssa. Itse olen jo vuosia yrittänyt tuomitsemisen sijaan ymmärtää, joskus se onnistuu, joskus ei. Juuri tällä viikolla tämä tuomitseminen ja arvostelu ovat aiheina Rising Strong- nettikurssilla, jota käyn nyt viimeistä viikkoa. Siinä tutkija Brené Brown kysyy vaikean kysymyksen: Tekevätkö ihmiset mielestäsi aina parhaansa?

Tekeekö sinun mielesi kiljua suoraa huutoa, että no eivät helvetissä tee!!?? Noh, et ole yksin. Mutta tutkija Brown sanoo, että jos ajattelemme, että ihmiset tekevät aina vain parhaansa, se helpottaa meidänkin elämää. Tämä johtuu monesta seikasta, mutta eniten ehkä siitä, että se kuulemma on totta. Ihmiset oikeasti tekevät aina parhaansa. (Joo, joo, usko pois) Joskus se ei toisen ihmisen mielestä ole kovin paljoa, mutta se johtuu siitä, että meillä kaikilla on erikokoiset kapasiteetit suoriutua asioista. Andiamon Omistajan kapasiteetti on tällä hetkellä ehkä hieman eri luokkaa kuin minun tai monen kaverini, jotka hevosia ja koiria omistavat. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö Andiamon omistaja tekisi parhaansa esimerkiksi koiransa kanssa. Ja tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että he lähettävät koiransa koulutettavaksi ulkopuoliselle. Hyvä, että lähettävät, sillä ilman koulutusta tuosta koirasta tulisi äkkiä vaarallinen.  

Keskustelimme myös Andiamon tilanteesta ja kerroin Omistajalle Ehdottoman neuvon hakea mahdollisimman pienellä muutoksella mahdollisimman suuret, positiiviset vaikutukset. Ehdotin tuon sen ulkoalueen laajentamista, kun tilaakin olisi. 

"Niin, mullahan oli aikaisemmin, ennen tallin rakentamista, hevoset tuossa pikkupläntillä. Kyllähän se laajentaisi Andiamon tiloja ja muistan jo silloin, että se tykkäsi makoilla hiekassa auringonpaisteessa."

Juuri näin, itsekin jo aloin innostumaan, että nytkö me saatais laajennettua sille vähän lisätilojoa. Kunnes Omistaja sitten lyttäsi koko ajatuksen.

"Mutta mieheni ei halua sitä, hän on sitä vastaan." 

Syyksi Omistaja ei oikein osannut sanoa muuta, kuin että mies ei halua asentaa lisää aitoja. Kun se on niin suuri töistä, tai jotain. Ei kuullostanut vakuuttavalta.

"Andiamolle olisi kyllä tärkeää saada enemmän liikuntaa", jatkoin sinnikkäästi. 

Omistaja mietiskeli hetken ja sitten alkoi puhumaan jostakin metsälaitumen tapaisesta, jonka he aikoinaan olivat raivanneet talon yläpuolelle (talo on mäessä). Siellä olisi niin paljon tilaa, että ehkä voisi uskaltaa laittaa Nipin, Rockyn ja Andiamon yhdessä sinne (!!!). Mutta sekin pitää raivata uudelleen ja aidat rakentaa ja ja ja. 

Yritin olla kannustava ja tukea hänen ideoitaan. Tiedän vaan kokemuksesta, että paljon on puhetta mutta vähän tekoja. Kenttääkin tuolle tontille laitettiin melkein kymmenen vuotta ja siitä puhuttiin vähintään saman verran. Että voi olla, että Andiamo on jo haudassa ennen kuin Omistaja saa aikaiseksi mitään laitumia rakentaa. Ja uskon, että mies vastustelee, koska Andiamo on kuitenkin niin vanha, että onko järkeä laittaa sille joku laidun pariksi vuodeksi.

Huoh. Piti taas muistuttaa itseään, että he tekevät parhaansa tämän hevosen pidossa. Siis oikeasti. Tämän kun muistan, osaan itsekin suhtautua hieman paremmin tähän koko juttuun. En voi tietää heidän rahatilannettaan, avioliiton tilaa, muita suunnitelmia, Omistajan psyykkistä tilaa. Ehkä tässä on todella kaikki mihin hän kykenee, mihin he kykenevät.

Laitoin vielä myöhemmin Omistajalle tekstaria ja kerroin, että oma mieheni lupasi tulla niitä aitauksia rakentamaan, jos he apua tarvitsivat. Jospa siitä saisivat sysäyksen tehdä asialle jotain. Mieheni on kuitenkin tuntenut Omistajan miehen jo vuosikymmeniä. Voisivat kimpassa muistella menneitä ja samalla takoa maahan muutaman aidantolpan. Tai jotain. 

Noh, jatkan varovaista ehdottelua ja salakavalaa painostusta. Jospa tässä vielä jokin muutos Andiamon elämään saataisiin ennen kesää, en tiedä. Sillä vaikka ihmiset tekevät aina parhaansa, se ei tarkoita sitä etteivätkö he voisi kasvaa ja kehittyä ja muuttua. Ja parantaa sitä parastaan.

Tänään Andiamo oli taas enemmän kuin riemuissaan päästessään kentälle piehtaroimaan ja juoksemaan, se kun ei ollut päässyt taas näköjään ulos sitten viime keskiviikon. Olin suunnitellut meneväni tallille perjantaina, mutta keli muuttuikin täällä yllättäen ja vettä tuli koko päivän sivusuunnassa kuin aisaa. Viikonloppu oli sitten taas niin kiireinen, etten kerinnyt (vaikka tein parhaani!) Vähän olin toivonut, että joku olisi tajunnut Andiamon laittaa pihalle edes silloin, mutta ei. Olen nyt lähdössä perjantaina Kanadaan kymmeneksi päiväksi ja vähän arveluttaa, että sielläkö se Andiamo sitten seistä möllöttää pikkuaitauksessaan ne kaikki kymmenen päivää? Täytyy nyt vain löytää joku zen itselleenkin tämän asian suhteen ja muistuttaa itseään siitä, että jokainen tekee vain parhaansa. Minä, Isoäiti, Ponityttö ja Omistajakin. Eihän keltään voi sen enempää vaatia.