Tänään Epämääräinen tuli kanssani käymään Andiamon luona. Toiveena oli, että hän voisi tehdä sille energiahoidon ja siten helpottaa sen fyysistä ja henkistäkin oloa. Emme kuitenkaan olleet aivan varmoja siitä mitä mieltä Andiamo tästä hoidosta olisi ja antaisiko se Epämääräisen hoitaa itseään. Mulla oli jotenkin tunne, että Andiamolla menisi vielä hetki ennen kuin hän luottaisi siihen, että Epämääräinen ei vaatisi siltä mitään. Että Andiamo luottaisi siihen, että mitään ei tehdä väkisin.

Jos Andiamoa ei tunne tai jos ei tunne hevosten sielunelämää kovinkaan hyvin, eikä ehkä osaa lukea niiden joskus erittäin hienovaraisia eleitä. Esimerkiksi aika helposti voisi jäädä huomaamatta, että Andiamo suhtautuu erittäin epäluuloisesti uusiin ihmisiin. Voisi kuvitella, että tällaisen asian huomaisi, mutta kun Andiamo tulee boksin ovelle vastaan korvat hörössä, antaa kiltisti laittaa riimun ja taluttaa minne tahansa ja kentälläkin antaa kiinni ja toimii niin kuin kuuliaisen hevosen oletetaan toimivan, on aika erikoista ajatella, että todellisuudessa sitä epäilyttää tai jopa vähän pelottaa. Mutta näin se vain on. 

Ai mistäkö tiedän tämän? Se näkyy hyvin selvästi kun päästämme Andiamon vapaaksi ja emme kohdista siihen mitään ns. perinteisiä vaatimuksia. Silloin se poistuu mahdollisimman kauaksi uusista ihmisistä ja vaikka ne kiinnostavat sitä kyllä, se ei aluksi mene lähellekään heitä. Ja kun se menee, se tekee niin sanotun "ohi ajon" eli se kävelee kohti, mutta nopeasti ohi. Tätä se tekee monta, monta kertaa, joskus viivähtäen pari sekuntia, mutta sitten ottaen hatkat äkkiä muualle, ennen kuin mitään ehtii "tapahtua". Näin se tarkastelee tilannetta ja tekee havaintoja ihmisen luotettavuudesta. 

Riimussa Andiamo on kiltti ja alistunut, se seuraa taluttajaansa kuuliaisesti mihin vain. Usein ihmiset tulkitsevat tämän niin, että he ajattelevat, että hevonen haluaa tulla ihmisen mukana, että hevonen kokee olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi ihmisen kanssa. Että hevonen luottaa ja haluaa olla ihmisen lähellä. Mutta usein se saattaa vain tarkoittaa sitä, että hevonen on oppinut, että tämä on paras strategia. Kun teen niin kuin käsketään, saan olla kutakuinkin rauhassa.

Perinteisesti hevonen, joka elää ihmisten maailmassa, ei pahimmillaan saa päättää juuri mistään itse. Ihminen päättää missä se asuu, milloin se ulkoilee ja kenen kanssa, milloin se syö ja milloin ja miten se liikkuu. Ihmisellä on täysi kontrolli. Siksi kun hevonen, joka on koko elämänsä elänyt ihmisen sääntöjen mukaan saa mahdollisuuden valita jotakin, se on aika iso juttu. Kuten nyt Andiamollekin. Vaikka se ei ehkä saa valita elämässään juuri mitään muuta, se totta vieköön saa päättää mitä se tekee, kun vien sen kentälle. Jos se haluaa olla kanssani, se voi tulla lähelleni, mutta jos se ei halua olla missään tekemisissä meikäläisen kanssa, se saa poistua paikalta. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Joskus olemme tuoneet Suomalaisen Kaverini kanssa harjoja kentälle ja kysyneet Andiamolta haluaisiko se, että sitä harjataan. Toisinaan se haluaa sitä ja silloin raaputamme ja hinkkaamme sitä niin että sillä on ylähuuli tötteröllä, mutta joskus on päiviä, että sitä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän harjausyritykset. Silloin emme harjaa vaan istumme sivummalla ja otamme vaikka aurinkoa.  

Tämä valinnanvapaus on ollut todella suuri juttu Andiamolle. Se ei ehkä ulospäin näytä siltä, mutta tiedän että se on. Ja se on kasvattanut hevosen luottamusta minuun ja Suomalaiseen Kaveriini potenssiin kymmenen. Siksi se uskaltaa nyt näyttääkin epäluulonsa uusia ihmisiä kohtaan niin avoimesti kuin se tänäänkin teki. En tiedä kuinka monta kertaa se lähestyi Epämääräistä, nuuhkaisi tätä ja käveli pois, mutta se tapahtui todella monta kertaa. Ja aina vain uudelleen Andiamo tuli takaisin tsekkaamaan tilannetta. Aina ohi mennessään se kosketti minun käsivarttani tai kävi Suomalaisen Kaverini luona varmistamassa, että tämä oli kaikki ookoo. Ja olihan se. 

Energiahoitoja ei päästy vielä tekemään, mutta Epämääräinen oli tyytyväinen siihen, että hän oli tullut käymään. 

"Tämä oli kyllä iso juttu Andiamolle", hän kommentoi. "Että tässä ei nyt tehty mitään vastoin sen tahtoa. Se kyllä vaistosi, että meillä oli jokin agenda, mutta nyt se myös tietää, että voimme yhtä hyvin päästää siitä agendasta irti, jos se niin haluaa." 

Kun Andiamo saa valita, se valitsee hitaan tutustumisen. Parasta olisi, että tämä tutustuminen tapahtuisi vapaana riittävän isossa tilassa, jolloin Andiamolla on mahdollisuus poistua kauemmaksi silloin kun se haluaa. Ja näinähän sen pitäisi aina olla hevosten kanssa, minun mielestäni. Miksi vain ihmisellä olisi oikeus poistua paikalta, eikö tasapuolisuuden nimissä se oikeus kuulu molemmille osapuolille? Me niin usein vain kävelemme hevosen karsinaan juurikaan päivää sanomatta ja alamme tekemään jotakin toimenpidettä, kuten nyt vaikka sitä riimun laittoa päähän. Vaikka moni hevonen siihen alistuukin mukisematta, se ei tarkoita sitä, että se olisi sille välttämättä helppoa emotionaalisesti. Nyt kun näen kuinka herkkä Andiamo on vierailijoiden suhteen, voin vain kuvitella miltä siitä on tuntunut vuosia, kun sitä käsitteli kuka milloinkin. Etenkin juuri tällaisen "helpon" hevosen maineessa joutuu usein vähän vaikka kenen käsiin, nimenomaan koska on niin "helppo". 

Täytyy myöntää, että en itsekään näitä asioita juuri ajatellut kymmenen vuotta sitten. Menin vain hevosten karsinoihin ja pistelin menemään. Ehkä jonkun käden sekunniksi ojensin nuuhkittavaksi ja se oli siinä. Että olisi voinut senkin tehdä erilailla, ehkä antaa jokaiselle hevoselle edes hetken pidempään tsekata kuka olen ja mitkä ovat aikomukseni. En menisi esimerkiksi vierasta lasta hakemaan tarhasta tällä samalla menetelmällä, johan siinä lapsi menisi ihan paniikkiin kuin vieras täti ilmestyisi paikalle ja alkaisi pukata talvihaalaria päälle muina miehenä. Mutta eläinten kanssa niin helposti oletamme, että niille on aivan sama kuka niitä käsittelee ja hoitaa, kun ei se ihan niinkään ole.

Tammani Little Love ei ollut ensimmäinen hevonen joka tätä asiaa yritti minulle kädestä (tai kaviosta) pitäen opettaa, mutta se oli ensimmäinen jonka opetuksen todella kuulin ja sisäistin. Se puri tallityöntekijääkin päästä niin että veri roiskui, koska työntekijä kehtasi mennä loimea laittamaan tamman mielestä vähän liian rivakasti. Sillä oli hyvin selvät rajat ja se ahdistui silminnähden, jos joku ylitti nämä rajat millimetriäkään. Silloin ei kannattanut hätäillä vaan ottaa ensin kontaktia, tai sai kaviosta tai hampaasta. Mikä olikin hyvä juttu, tamma opetti ainakin minulle, paksukalloiselle ihmiselle, paljon eläimen tilan kunnioittamisesta. Niin kauan kuin kohtelit Little Lovea niin kuin olisit itsekin halunnut tulla kohdelluksi, se oli mitä lempein ja yhteistyökykyisin hevonen, mutta auta armias, jos olit epäkohtelias tai lähdit määräilemään!

Nyt osaan olla erilailla, myös niiden hevosten kanssa, jotka eivät uskalla kommunikoida yhtä kovalla "äänellä" kuin Little Love. Hevosten kuten Andiamo, jotka ovat kohteliaita, myöntyväisiä ja näennäisen rauhallisiakin, mutta joiden sisäinen maailma saattaa olla kaiken sen kuuliaisuuden takana ilmiliekeissä. Ehkä se kertoo myös siitä, että minäkin paksukalloinen ihminen voin kehittyä ja kasvaa, ja että aistini ovat kuin ovatkin herkistyneet vuosien saatossa. Jos Little Love opetti minut kuuntelemaan hevosen puhetta, Andiamo nyt opettaa minua kuulemaan niiden kuiskauksenkin. Siitä olen sille ikuisesti kiitollinen.