Elämä on taas tuonut mut tärkeiden asioiden äärelle, nimittäin pohtimaan omaa filosofiaani opettajana. Joskus ajattelen, että opetan ihmisiä siksi, jotta voisin itse oppia. Ei ole parempaa tapaa ymmärtää mikä on itselle tärkeää, kuin sanoittaa ja selvittää sitä toiselle. Eilen pääsin taas oikein asioiden ytimeen kahden oppilaani kanssa, joilla on hyvin erilaiset hevoset, mutta hyvin samansuuntaiset ongelmat kyseisten hevosten kanssa. Hevoset tekevät nimittäin paljon sellaisia asioita, joita omistajat kuvailevat ärsyttäväksi tai huonoksi käytökseksi. 

"Joskus mietin, että tekeekö hevonen tämän kaiken vain vittuillakseen minulle vai onko tähän joku muu syy?" toinen heistä kysyi, kun hevonen yritti jällleen kerran puraista häntä. 

Selvitin kärsivällisesti, että hevoset eivät itseasiassa osaa vittuilla.. Kyllä, ihan oikeesti. Hevosesi ei halua tarkoituksella ärsyttää sinua, vaan se haluaa kertoa sulle jotakin tärkeää. Että ehkä sillä on kipuja. Tai se ei pidä siitä mitä teet. Tai se tietää tunnetilasi, jota yrität kaikin voimin peittää. Tai jotakin muuta. Mutta vittuilemaan se ei ala, ei nyt eikä koskaan. 

Kävimme myös keskustelua siitä, miten hevonen oppii. Se kun yleisesti ottaen valitsee sellaisen käytöksen mikä on sille kannattavaa. Jos hevonen heinäkasan nähdessään ryysää kasalle ja samalla kyntää sitä taluttavan ihmisen yli, se ei suinkaan tee sitä siksi, että se haluaa ihmistä ärsyttää vaan siksi, että tämä käytös on palkitsevaa. Saahan se palkkioksi napattua kasasta heinää suuhunsa. Sama pätee ihmisen tuuppimiseen turvalla ja päällä. Jos tuuppimisen ansiosta saa palan porkkanaa, tuuppiminen kannattaa. Ja kun se kannattaa, sitä tehdään yhä enemmän. 

Molemmat oppilaani olivat joutuneet hevostensa kanssa kierteeseen, jossa kaikki heidän energiansa kului hevosen huonon käyttäytymisen korjaamiseen ja kieltämiseen. Tuloksena oli paljon äyskimistä ja tiuskimista sekä naamalle läpsimistä ja hevosen tuuppimista. 

"Älä viitti!" "Lopeta!" "Ole nyt siinä!" 

Tuntui, että tästä ei meinannut tulla loppua. Ehdotin, että sen sijaan, että fiksauduttaisiin siihen mitä kaikkea hevonen tekee väärin, mietittäisiinkin sitä mitä halutaan hevosen tekevän sen sijaan ja palkittaisiin sitä siitä. Koska kuten sanoin, hevonenhan tekee sitä mikä on sille kannattavaa. Jos talutuksessa nätisti kulkemisesta saa nameja, ei se heinäkasalle rynniminenkään enää kiinnosta niin paljon. Ja jos nameja tulee siitä, että seisoo kunnioittavasti ihmisen vieressä tätä tuuppimatta, motivaatio tuon käytöksen esittämiseen uudelleen ja uudelleen kasvaa potenssiin kymmenen.

"Ymmärrän kyllä periaatteessa mitä tarkoitat", toinen oppilas kommentoi. "Samahan pätee lastenkasvatukseen. Kyllä porkkanalle saa enemmän aikaan kuin remmillä. Mutta..." hän rypisti otsaansa. "Eikö kumminkin hevosten kanssa ainakin joskus joudu vain laittamaan ne järjestykseen?"

"Mitä tarkoitat, voitko kertoa esimerkin?"

"No kun tyttäreni esimerkiksi nyt tuota ponia taluttaa ja tiedän, että kohta poni kyntää hänen kanssaan tuonne vihreää ruohoa syömään. Niin eikö olisi vain parasta tässä tilanteessa kun huomaa, että poni on nähnyt ruohon opettaa tyttö läppäisemään ponia naamalle juuri silloin, ennen kuin se yrittää lähteä ja siten estää sen pääseminen ruoholle? Koska joskus sitä vain pitää noita poneja kovistella, eikö? Eikö ole parempi pistää sille kuonoon kerran siinä tilanteessa kuin sitten joutua sitä repimään sieltä ruoholta pois?" 

Mietin hetken, ennen kuin avasin suuni. Ymmärrän kyllä mitä oppilaani tarkoitti. Niin moni ihminen haluaa neuvotella tämän väkivallan käytön oikeutuksen. Kun se on vain niin perkuleen helppoa lyödä hevosta. Ja hetkenhän se toimii, etenkin jos ajoitus on kohdillaan. Mutta, tälläkin asialla on pidempiaikaiset negatiivisest seuraukset, eikä vain kyseiselle ponille. Sen lisäksi, että kerroin miksi positiivinen rankaisu (tilanteeseen lisätään hevoselle jotakin epämiellyttävää eli sitä esim. lyödään) ei loppupeleissä toimi päätin viedä keskustelun syvemmälle.

"Niin, vastaus tähän kysymykseen riippuu nyt myös sinun kasvatusfilosofiastasi. Haluatko, että lapsesi oppii, että väkivalta on oikeutettu keino ratkoa vaikeita vuorovaikutustilanteita elämässä? Kyseessä on "vain" poni, mutta elävä olento kuitenkin. Haluatko opettaa seitsemänvuotiaallesi, että on ookoo lyödä eläintä joskus, kun on mahdollista ettei se tottele. Vai haluatko opettaa tyttärellesi, että joskus joudumme vaikeisiin vuorovaikutustilanteisiin ja voimme selvitä niistä miettimällä mitä voisimme tehdä erilailla, jotta lopputulos olisi jokaista osapuolta tyydyttävä. Voi olla, että sitä opetellessa poni pääsee kerran tai kaksi tai kymmenen vihreää ruohoa syömään ja tyttö ei sitä sieltä saa pois ilman aikuisen apua. Onko tämä vaarallista? No eipä juuri. Ehkäpä se on lahja, sillä silloin sinulla on mahdollisuus miettiä lapsesi kanssa vaihtoehtoja sille, että poni kyntää ruohoa syömään. Voisitte miettiä mitä haluaisitte ponin mielummin tekevän ja miettiä myös miten tätä toivottua käytöstä voisi palkita, niin että se olisi ponille kannattavaa."

Oli mielenkiintoista nähdä oppilaani ajatusprosessi kun se heijastui hänen kasvoillaan. Käytän aina näissä tilanteissa sanaa väkivalta tai lyödä, sillä niin monesti puhumme näistä asioista ns. pehmeämmillä termeillä. Ponia voidaan koulutttaa tai ojentaa, sitä voidaan läpsiä tai näpäyttää. Kyseessä on kuitenkin yleensä lyöminen. On kuitenkin eri asia sanoa, että läpsäisin sitä naamalle kuin että löin sitä naamaan. Täällä Amerikassa jossa lasten ruumiillinen kuritus on edelleen tietyissä raameissa laillisesti sallittua, tätä samaista tehokeinoa on käytetty kurituksenvastaisissa kampanjoissa. Täällähän lasten kurituksesta käytetään sanaa "spanking", joka suomen kieleen ei oikein taivu. Kyseessä siis selkäsauna, lapsen lyöminen pepulle, yleensä kädellä tai jollakin kovalla esineellä esim. puulusikalla. Niin, käytin sanaa lyöminen. Koska sitähän se on - lyömistä. Mutta edelleen noin puolet amerikkalaisista  vanhemmista sanoo kurittavansa lapsia ruumiillisesti joskus, mikä voi kuulostaa suomlaiseen korvaan aika järkyttävältä. Ja sitä se onkin. Vasta ihan viime aikoina on julkisuuteen alkanut tulla tutkimuksia, joissa puhutaan tämän kasvatusmenetelmän haitoista, mutta siitä huolimatta ihmiset kokevat sen olevan oikeutettua ja tarpeellista. Siis nimenomaan tämä "spanking" mikä on sitten kuitenkin ihmisten mielestä eri asia kuin "hitting" - lyöminen.

Vähän niin kuin hevosten kanssa. Kuulen usein ihmisten neuvottelevan tästä asiasta ääneen. He ymmärtävät kyllä mitä heille kerron ja periaatteessa ovatkin hevosen väkivaltaista kohtelua vastaan. Paitsi joskus. Silloin kun se on oikeutettua. Kun sitä ponia oli vain pakko kovistella, kun ei se muuten kuunnellut. Mutta en minä yleensä, vain silloin kun on "pakko".

Itse pohdin tuon eilisen jälkeen taas omaa kantaani ja sitä mitä kohtaan työssäni hevosten parissa. Haluan toki auttaa hevosia, se on aina kaiken taustalla läsnä, mutta ehkä vielä enemmän haluan auttaa ihmisiä kohtaamaan oman ihmisyytensä hevosten kautta. Ja se ei ole aina helppoa. Eilenkin olimme taas tämän ihmisyytemme kynnyksellä ja katselimme sitä, ehkä vähän raadollistakin, näkymää. Ei ole helppoa näitä asioita tuoda esille, sen tiedostan, mutta olipa oppilaanikin aika rohkea, kun uskalsi aina vain kyseenalaistaa omaa käytöstään ja ääneenkin pohtia toimintaansa. En tiedä, mikä hänen lopullinen vastauksensa näihin pattitilanteisiin on, mutta uskon, että pitkällisen keskustelumme perusteella hän kyllä miettii asioita taas uudelleen. 

Hevoset ovat niin viisaita, ne oppivat meiltä kokoajan jotakin, silloinkin kun emme edes tajua niden sitä tekevän. Niin usein ajattelemme asiaa vain omalta kannaltamme, miettimättä miten hevonen asian käsittää. Siksi olikin huvittava huomata ensimmäisen oppilaani havainto, kun tein hänen hevosensa kanssa ensimmäistä kertaa naksutinkoulutusta eli positiivista vahvistamista. Keskityimme sen avulla ajatusten kääntämiseen myös oppilaani päässä. Sen sijaan, että olisimme kokoajan kieltäneet hevosta tekemästä ei-toivottuja asioita, palkitsimme sitä toivotusta käytöksestä.

"Ihan mahtavaa, nythän hevonen tekee niin kuin sinä haluat," hän sanoi. 

"Mutta ajatelehan tätä hevosen kannalta", minä nauroin. "Nythän se on keksinyt miten se saa MINUT tekemään niin kuin se haluaa eli antamaan sille ruokaa! Kummalla on siis kontrolli; minulla vai sillä?" 

Oppilaani ilme oli näkemisen arvoinen.  Asioilla kun on niin monta puolta ja usein vaikka me kuvittelemme kouluttavamme hevosta, se oikeastaan kouluttaa meitä. Ja opettaa muutenkin, ihan vaivihkaa, jos vain olemme sille avoimia. Itsekin opin taas vaikka mitä eilen, vaikka olinkin paikalla opettajan roolissa. Nöyräksi tämä vetää, ikuisen oppilaan rooli. Mutta enpä valitsisi sitten kuitenkaan mitään toista tietä, sillä tämä ihmisyyden tie on se oikea minulle.