Kävin tällä viikolla vierailulla eräällä kohtalaisen kokoisella lähitallilla oikeastaan vähän puolivahingossa. Olin menossa Andiamon luokse käymään, kun sain eräältä vanhalta oppilaaltani viestin, että hän olisi tuomassa poniaan ylläpitoon kyseiselle tallilla. Voisinko tavata hänet siellä? 

Talli oli sattumoisin viiden minuutin päässä Andiamon kotoa enkä ollut nähnyt kyseistä tuttavaani melkein vuoteen. Mikä ettei? En olllut käynyt kyseisellä tallillakaan yli vuosikymmeneen vaikka ohi olen ajanut sen sata kertaa. 

Tapasimme tallin pihalla. Tuttavani otti ponin ulos kuljetuskopista ja se katseli uutta paikkaa silmät ymmyrkäisinä. Kuin tyhjästä pihalle ilmestyi n. 14-vuotias tyttö äiteineen. Tajusin heti, että tässä olivat ponin uudet ylläpitäjät. 

Tyttö halusi näyttää ponille paikkoja, joten kävelimme tontilla hänen kanssaan ristiin rastiin. Täytyy sanoa, että täkäläiseksi tusinatalliksi paikka oli ihan mukiinmenevä. Hevosia tontilla oli varmaan viitisenkymmentä, suurin osa niistä eräänlaisissa karsinan ja ulkoterassin yhhdistelmissä, mutta osa myös vähän isommissa pihattomaisissa rakennelmissa joko yksin tai pareittain. tytöltä kuulin, että suurin osa tallin hevosista on eläkelläisiä, joilla ei ratsasteta ollenkaan ja kun katselin ympärilleni, näin itsekin että karsinat olivat täynnä toinen toistaan raihnaisempia hevosvanhuksia.

Kenttiä oli kolme, yksi niistä tontin alaosassa, hijalleen virtaavan joen vieressä. Kävimme rannallakin kuikuilemassa ja poni ryykäsi heti veteen kuin vanha tekijä. 

"Se tykkää vedestä", tuttavani kertoi. No se ainakin oli ilmiselvää. 

Matalan joen toisella puolen oli tytön mukaan kilsatolkulla maastoja, mikä on täällä Kaliforniassa todella harvinaista. Yleensä maastoilemaan mennään täällä vain trailerilla. Mutta tällä tallilla sinne pääsi jos sai poninsa kahlaamaan joen yli. Tyttö oli aikalailla innoissaan ponin pelottomuudesta veden suhteen ja syykin selvisi aika pian:

"Edellinen hevonen jota vuokrasin pelkäsi vettä. Meillä kesti melkein puoli vuotta saada se tuonne toiselle puolen." 

Siinä ponia talutellessa tyttö alkoi lämpenemään, varsinkin kun hänelle selvisi, että tunnen Suuren Valmentajan ja muitakin hevosihmisiä täältä meidän pikkukaupungista. Kohta puhetulvaa ei voinut juurikaan keskeyttää. Hän kertoi erilaisista poneista ja hevosista joita hän oli vuokrannut tai joilla hän oli kisannut hunter jumper luokkia, mutta myös esteitä.

Hunter jumper on periaatteessa esteratsastusta (englanniksi show jumping), mutta siinä arvostellaan enemmän hevosen kuuliaisuutta (myös tasaisella sekä ryhmässä) rakennetta ja liikettä, ratsastajan asentoa, hevosen ulkonäköä (letitys ja kamojen puhtaus jne). Siinä siis arvostelu on subjektiivista, tuomari antaa pisteet sen mukaan mitä ajattelee ratsukosta kun taas perinteisesssä esteratsastuksessa virhepisteet tulevat ajasta ja pudotetuista esteistä. Nämä hunter luokat ovat täällä todella suosittuja, koska niissä usein hypätään aika pieniä esteitä ja joissakin luokissa ei mennä rataa ollenkaan vaan yhtä estettä vuorotellen edestakaisin muiden kilpailijoiden ratsastaessa uralla odottamassa vuoroaan. 

Olipa avartavaa kuunnella teinin hevospuhetta. Uskon, että puhetta väritti jonkin verran halu vaikuttaa kokeneelta, mutta yleisesti ottaen hirvitti hänen tapansa kuvailla hevosia.

"Se hevonen oli ihan sekopää, me lähetettiin se takaisin parin viikon päästä, koska valmentaja oli sitä mieltä, että sillä oli päässä vikaa."

"Poni oli totaalinen pukkikone."

"Mun kaverin piti lähettää sen hevonen korjattavaksi yhdelle valmentajalle, koska se oli niin hullu. Eikä se silti ollut yhtään parempi kun se tuli takasin, niin sitten kaveri myi sen."

"Se pikkuponi oli oikea pirulainen, sitä sai aina potkia ja hutkia kymmenen minuuttia ennen kuin se suostui mihinkään."

Tukka pystyssä kuuntelin näitä toinen toistaan hurjempia juttuja. Kuinka paljon niissä oli totuutta on merkityksetöntä, sillä itseäni järkytti eniten tuo tapa millä hevosista puhuttiin. Kuin ne olisivat olleet koneita, ja yleensä viallisia sellaisia. Ymmärrän kyllä, että tämä teinityttö oli oppinut tämän kaiken aikuisilta, ehkä valmentajiltaan tai vanhemmiltaan. Tosin kun myöhemmin tapasin tytön äidin, sain huomata, että hänellä oli enemmän järkeä päässä kuin monella hevosihmisellä, vaikka hän ei tiennyt hevosista juuri mitään.

Äiti muun muassa kertoi haluavansa laittaa tyttären miniatyyrihevosen samaan pihattoon kaverini ponin kanssa. 

"Tiedän, että yleensä ihmiset pitävät näitä hevosia erillään, mutta minua se surettaa. Kun minusta hevoset ovat niin sosiaalisia. Mitä mieltä olette?" 

Joskus ihmiset, jotka ovat viettäneet hevosten kanssa vähiten aikaa, omaavat enemmän maalaisjärkeä kuin kymmenen paatunutta hevosihmistä yhteensä. 

Tytön kanssa juttelin aika neutraalisti, vaikka hänen puheensa olivat mitä olivat.Kun hän esitteli meille edellistä vuokrahevostaan, joka nyt oli myynnissä, oli selvää, että hän tykkäsi hevosesta todella paljon. Hevonen olikin kuulemma "pomminvarma ja peloton, se tekee ihan mitä vain pyydän."  

Tottelevaisuus oli selkeästi tytön listalla ykkösominaisuus, mitä tuli hevosiin. Ja ymmärrän kyllä. Näinhän se on, kukapa haluaisi tottelemattoman hevosen. Mietin kuitenkin miten tytön valmentajat selittivät hevosten "totttelemattomuutta", ilmeisesti eivät ainakaan pohdi avoimesti miksi poni pukittaa tai "on hullu". Mikä on surullista. Toisaalta voi olla, että valmentajilla ei ole itselläänkään kapasiteettia näitä asioita pohtia/huomata/ymmärtää, saati sitten lapselle opettaa, että asiat eivät ole niin suoraviivaisia kuin luulisi. Että poni ei ole "huono poni", koska se käyttäytyy "huonosti", vaan se oireilee jotakin, yrittää kertoa ihmisille jotakin tärkeää. 

Ajatuksia herättävä tapaaminen kaikenkaikkiaan. Harvemmin ihan perinteisten hevosihmisten kanssa olen enää tekemisissä ja tässä tuli taas itsellekin mietittävää. Maailma muuttuu, mutta joskus meinaa unohtaa miten hitaasti se tapahtuukaan kun itse viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka hakevat uutta tietoa ja uskaltavat lähteä asioita kyseenalaistamaan aktiivisesti.

Meitä on kuitenkin vielä niin moneen junaan, sitten kuitenkin.