Eilen olin jälleen eräällä lähitallilla opettamassa. Erään oppilaan kanssa kävimme operantin ehdollistamisen perusteita ja tutustutimme hänet ja hänen hevosensa positiiviseen vahvistamiseen. Sessiomme oli juuri päättynyt ja juttelimme niitä näitä hevosen oppimisestä ja käyttytymisestä, kun ohi käveli nainen mustan arabitammansa kanssa. Tammalla oli naruriimu ja se käveli kiltisti omistajansa perässä. Mikä oli ihan hyvä juttu, sillä omistajalla oli vasemmassa kädessään valtavan kokoinen lasta. 

Oppilaani huomasi lastan ja sanoi:

"No apua, mitäs sulle on sattunut? Ei kai vain hevosen kanssa jotakin taas?" 

Nainen pysähtyi juttelemaan. Ei ollut hevosten kanssa sattunut tällä kertaa, vaan moottoripyörien, ranne oli napsahtanut päreiksi ja leikkaus olisi ensi keskiviikkona. Siinä jutellessamme ja naisen kertoessa laveasti kaikista vammoista, joita hänellä oli ollut hälyyttävän useita elämänsä aikana, kiinnitin huomiota hevoseen. Se seisoi erittäin kunnioittavasti parin metrin päässä naisesta, mutta tasaisin väliajoin se ikäänkuin hiipien otti pienen pieniä askeleita kohti omistajaansa, hilaten itsensä vaivihkaa naisen viereen. Joka kerta kun se tuli tarpeeksi lähelle eli noin metrin päähän, nainen heilutti narua kevyesti ja hevonen peruutti jälleen kauemmaksi. Sen kymmenen minuutin aikana kun kävimme keskustelua tämä tapahtui varmaan sen kymmenen kertaa. Sekä hevosen, että ihmisen eleet olivat jokseenkin huomaamattomia, mutta muodostivat yhdessä mielenkiintoisen tanssin.

Kun nainen oli lähtenyt, oppilaani otti asian puheeksi, hänkin oli selkeästi pannut merkille kuinka nainen kevyen paineen avulla pyysi hevosta peruuttamaan ja kun se totteli, otti paineen pois. Oppilaani tosin mietti asiaa juuri oppimansa operantin ehdollistamisen kannalta ja halusi varmistaa, että kyseessä oli ollut negatiivinen vahvistaminen. 

"Kyllä, näin on", minä sanoin. 

Oppilaani pohti näkemäänsä, nyt uuden linssin läpi. Hän mietti miten käsipuoli nainen olisi voinut naksuttimen ja namien avulla kommunikoida hevoselle saman asian. Tämä on hieno juttu, sille se kertoo, että hän on alkanut sisäistää oppimaansa materiaalia. 

Itse jäin kuitenkin miettimään tuota hevosta. Miksi hevonen lukuisista korjauksista huolimatta hilautui omistajansa viereen vaikka tämä selkeästi ja kärsivällisesti kertoi sille joka kerta, että haluaa hevosen seisovan kauempana itsestään. Voisiko olla, että hevonen yksinkertaisesti halusi vain olla lähellä? 

Muistan olleeni itsekin aika tiukkis tämän asian suhteen joskus vuosia sitten. Hevosen piti pitää kunnioittavaa etäisyyttä minuun, koska... koska... hhmmm, vaikea sanoa enää miksi. Kyseessä oli varmaan joku johtajuusajatteluun perustuva kirjoittamaton sääntö. Tai ainakin siihen aikaan se oli kirjoittamaton. Älä päästä hevosta liian lähelle itseäsi. Olin oppinut tämän omalta valmentajiltani ja opettajiltani ja se oli perusteltu sillä, että jos hevoselle antaa pikku sormen, se ottaa kohta koko käden. Joten oli hyvä olla hevosta aina askeleen edellä.

Eilen erään toisen oppilaani hevonen halusi laittaa päänsä syliini joka kerta kun pysähdyimme keskustelemaan jostakin asiasta tai korjasin oppilaani istuntaa. Hevonen käänsi päänsä minua kohti ja kosketti nenällään käsivarttani. Kun silitin sen otsaa, se laittoi vakaasti päänsä lähelle rintakehääni ja kun kiedoin käsivarret sen ympärille, lepuutti päätään hetken sylissäni.

"Miten se nyt taas haluaa sun lähelle", oppilaani kommentoi kun hevonen jo kolmatta kertaa työnsi päänsä syliini ja otti vastaan silitykseni. "Ei se normaalisti tee tuota, ainakaan toisen valmentajani kanssa. Itseasiassa hän ei kyllä ikipäivänä antaisikaan sen tehdä tuota, hän ei ole kovinkaan ystävällinen hevosia kohtaan, etenkään jos ne tunkevat syliin."

En kysynyt mitä hänen valmentajansa tekee silloin kun hevonen "lähentelee", sillä osaan kyllä kuvitella asian ihan itsekin. Tunnen tuon valmentajan kohtalaisen hyvin ja olen nähnyt miten tiukkaa kuria hän pitää yllä hevosten kanssa. Ja tottahan hevosten kanssa olemisen tulee olla turvallista ihmisellekin, hevonen on kuitenkin todella iso eläin. Siksi on hyvä olla yhteiset säännöt siitä miten kukin käyttäytyy. Mutta koen, että joskus tämä ikuinen kurinpito ja ojentaminen menee överiksi. Miksi hevonen ei saisi olla lähellä, jos se tekee sen kunnioittavasti? Eikö juuri läheisyys kasvata sidettä ihmisen ja eläimen välillä? Päästämmehän koirammekin lähelle, joskus jopa syliin tai sänkyyn. 

Okei, ehkä hevosta ei nyt tarvitse ihan sänkyyn ottaa eikä aina syliinkään. Mutta hevoselle riittää usein lähellä seisominen. Sitähän ne tekevät toistensakin kanssa, seisovat hiljaa vierekkäin, niin lähellä, että tuntevat toistensa sydämensähkömagneettisen kentän. Ehkä tässä onkin nimenomaan kyse siitä, tuosta sydämen kentästä. Meillä jokaisellahan on sydämen koosta riippuen tuo kenttä, joka ulottuu noin metrin meidän ympärillemme (hevosilla kauemmaksi). Tätä kenttäähän on tutkittu paljonkin ja todettu, että sen lisäksi, että toisten kentät vaikuttavat meihin, meidän kenttämme vaikuttaa muihin. Tai lähinnä tuo sydämen sykevälivaihtelu (HRV heart rate variable enkuksi) kertoo kuinka paljon meillä on stressiä tai kuinka voimme, noin ylipäätään. Kommunikoimme siis jatkuvasti lähellämme olevien ihmisten ja eläinten kanssa sydämemme avulla. Ehkä hevoselle on tärkeää olla ihmisen kentässä juuri siksi?  

Oli syy mikä tahansa, mielestäni on tärkeä katsoa tätä asiaa myös hevosen kannalta. Me ihmiset niin nopeasti yritämme kontrolloida tilannetta kuvitellen, että jos annamme hevoselle millinkään periksi koko homma leviää käsistä. Mutta kun olemme tällaisia kontrollifriikkejä, meiltä saattaa jäädä huomaamatta hevosen hienovarainen ehdotus läheisyydestä ja ystävyydestä. Siksi joskus on hyvä ottaa etäisyyttää ja katsoa tilannetta tuorein silmin. Ja ehkä miettiä omaa suhdetta hevoseensa. Perustuuko se jatkuvalle käskyttämiselle vai mahtuuko väliin myös niitä hetkiä, jolloin meidän ei tarvitse vahtia hevosen joka liikettä ja elettä?