Tänään ajoin katsomaan Andiamoa viikon tauon jälkeen. Se ilahtui niin paljon tulostani, että ajattelin sen sekoavan lopullisesti. Tämä herätti itsessäni ristiriitaisia tunteita, sillä se kertoo siitä, että hevonen ei ole päässyt ulos kopistaan viikkoon. Tai näin minä asian tulkitsin. Ja kun näin missä asennossa riimu roikkui tallin naulassa, totesin että näinhän se taas oli. Vanginvartijoita on monta, mutta minä olen niistä se tärkein, koska mun ilmestyminen tontille tarkoittaa sitä, että se pääsee ulos. Surullista, vai mitä? Ihan nousee uudelleen kyyneleet silmiin kun asiaa ajattelen.

Muistan joskus kuinka Leon blogista tuttu Terapeutti hehkutti minulle kuinka paljon hänen hevosensa Devina rakasti häntä. Kun kysyin mistä hän tiesi, että hevonen rakastaa ja välittää, hän sanoi, että tamma aina hörisi hänet nähdessään.Tämän Terapeutin logiikan mukaan Andiamo rakastaisi minua ehkä eniten maailmassa.   

En kiellä etteikö Andiamon ja mun välillä olisi tärkeä ja ajoittain syväkin yhteys. Voidaanko sitä kutsua rakkaudeksi Andiamon puolelta? Se ehkä riippuu siitä, mikä on rakkauden määritelmä. Mutta jätetään se toiseen kertaan, sillä en lähtenyt tätä juttua kirjottamaan puhuakseni rakkaudesta. Jäin nimittäin tänään, seurattuani Andiamon käyttäytymistä, miettimään hevosen perustarpeita. Nehän ovat lyhyesti ja ytimekkäästi todettuna ruoka, juoma, liikunta ja kaverit. 

Usein me ihmiset kontrolloimme näistä neljästä vähintään kahta, mutta joskus jopa kaikkia. Me päätämme missä ja miten hevonen asuu, milloin ja mitä se syö sekä milloin ja miten se liikkuu. Kavereistakin päätämme, puolesta tai vastaan (valitettavan usein vastaan). Se on aika paljon valtaa yhdelle ihmiselle ja siksi on mielenkiintoista (ja ehkä vähän järkyttävääkin) että usein emme juurikaan mieti näitä perustarpeita ihan loppuun saakka. Tai ainakaan minä en vuosia sitten miettinyt. Siksi hevoseni asui karsinassa, söi kolme kertaa päivässä, seisoi siinä kuuluisassa postimerkin kokoisessa tarhassa pari tuntia päivässä ja liikkui sen tunnin, joskus puolitoista, hikitreeniä. Ajattelin, että sillä oli asiat hyvin, että nämä kaikki asiat tapahtuivat hevosen ehdoilla ja sitä varten. Mutta, nyt kun tarkastelen niitä näin jälkeenpäin, huomaan, että hevosen elämä oli järjestetty minun tarpeitteni ympärille, ei sen. 

Joo, saihan se ruokaa kolme kertaa päivässä suoraan nenän eteen  toimitettuna. Ainoa vain, että hevosen lajinomainen tarve on syödä 16-18 tuntia päivässä. Eikä vain syödä, mutta hakea ruokaa ympäristöstään käyskennellen, pää maassa huulilla tunnustellen. Kopin nurkassa oleva kasa heinää, joka on syöty viidessätoista minuutissa ei juurikaan tyydytä tätä hevosen lajinomaista tarvetta. Kuten ei myöskään se, että se tarhataan yksin, ei vaikka se kaveri olisi siinä vieressä. Enkä nyt edes aio tässä vaahdota hevosten liikuttamisesta sen tunnin päivässä, sillä kuten nyt varmaan tässä vaiheessa kaikille lukijoille on selvää, se on kaikkea muuta kuin sitä lajinomaista liikuntaa.

Näitä asioita mietin kuumeisesti tänään kun istuin katsomassa Andiamon touhuja kentällä. Koska halusin, että sillä olisi edes sen puolitoista tuntia lajinomaista elämää (tai niin lajinomaista kuin se nyt tuossa viitekehyksessä pystyy olemaan), hain kentälle sylillisen heinää ja levittelin sen suurinpiirtein korsi kaksi kerrallaan pitkin kenttää. Olipa kiva seurailla Andiamoa kun se vaelteli edes takaisin hamuillen heinänkorsia suuhunsa. Niin pieni ele minun puoleltani tuo ruuan levittäminen, mutta hevoselle tärkeä asia. Mitenkäs se ystäväni Ehdoton tämä asian ilmaisikaan? Pienin mahdollinen muutos, jolla on suurin mahdollinen positiivinen vaikutus. Noh, ehkä tämä ruuan etsiminen ei ollut iso juttu, mutta se oli kuitenkin Andiamolle tärkeä.

Dusty-poni, jonka olin lukinnut pikkuaitaukseen, oli suorastaan kateellinen (jos hevoset siis osaisivat olla kateellisia) ja yritti murtautua aitauksesta ulos heti kuin silmä vältti. Lopulta Andiamokin tulli Dustyn luokse, ikäänkuin sekin olisi tajunnut (ja varmaan tajusikin) että kaveri tarvitsi kaveria. 

Seuraava puolituntinen olikin sitten leikkitappelua Dustyn ja Andiamon välillä. Ensin toinen "puri" toista ja sitten tämä vastasi samalla mitällä. Välillä purtiin takapäätä ja sitten taas etupäätä. Otin tästä kisailusta muutaman kuvankin, tässä ne ovat:

DandA.jpgDandA1.jpgDandA2.jpgDandA3.jpg

Voi näitä poikia. Voi tuota aitaa, joka niiden välissä pitää olla. Voi Andiamon omistajaa, joka ei halua miettiä näitä asioita, vaikka tavallaan ne ovat siinä hänen silmiensä alla joka ikinen päivä. Kun tämä ei olisi tähtitiedettä eikä aivokirurgiaa. Okei, myönnetään: kun lähtee toteuttamaan hevosen lajinomaisia tarpeita, siitä on ihmiselle vaivaa. Yhtäkkiä hevonen asuu pihatossa, jossa se likaantuu helpommin. Ja kasvattaa megaturkin. Ja on täynnä naapuriponin puremajälkiä. Tai ruokintaan menee enemmän aikaa kun heiniä pitää levitellä ympäriinsä ja useammin. Tai sitten hevonen on vapaaruokinnalla, mutta lihoaa muodottamaksi, jolloin pitää kehitellä slow feeding heinäverkkoja. Ja tulee eroahdistus, kun oleilee niin paljon kaverin kanssa. Ja niin edelleen. 

Mutta tämä on sitä oikeanlaista hevosenpitoa, eettistä sellaista. Sen ei olekaan tarkoitus olla ihmiselle helppoa vaan hevoselle tyydyttävää. Jos ei voi toteuttaa ihan kaikkea heti, tärkeintä on yrittää parhaansa mukaan, siinä omassa viitekehyksessään, parantaa hevosen oloja ja tehdä sen joka päiväisestä elämästä sellaista, että se saa toteuttaa noita tarpeitaan. Aina ei voi muuttaa hevosta pihattoon, mutta ehkä sille järjestyisi kaverin kanssa kokopäivätarhaus. Tai puolipäivätarhaus. Tai edes tunti kaverin kanssa. Kaikki on bonusta, ihan kaikki. Ja kun uskaltaa jaella hevoselleen bonuksia, siitä hyötyy loppupeleissä itsekin. 

Kun olin lähdössä tallilta pois, Isoäiti ajoi pihaan Ponitytön kanssa. Kerroin heille, kuinka Andiamo ja Dusty olivat kisailleet aidan yli. Ja kerroin tämän ihan tarkoituksella. Sillä johan nyt on markkinat, jos en vielä tässä seuraavan kuukauden aikana saa jotakin positiivista muutosta aikaan Andiamon elämässä.

"Oletteko koskaan ajatelleet kokeilla laittaa Dustya ja Andiamoa yhteen?" kysyin viattomasti. 

"No itseasiassa ollaan me kyllä pari kertaa siitä puhuttu", tyttö sanoi. 

Mahtavaa. Tuuppasin asiaa vähän pidemmälle ja viiden minuutin päästä tyttö sanoi, että miksei sitä voisi joskus kokeillakin. 

Seuraavaksi sitten Andiamon omistajan kimppuun. Jos hän antaa suostumuksen, homma on sitten selvä, nuo kaksi pääsevät kokeilemaan tarhausta yhdessä. Jos sitten se onnistuu, alan seuraavaksi lobbaamaan ajatusta siitä, että Andiamo viettäisi Dustyn kanssa yöt kentällä. Koska hevonen tarvitsee hevosta, aina vaan. Uskonkin, että kaikista noista perustarpeista, tuo kaverin tarve on se ratkaisevin. Moni hevonen kestää vaikeitakin oloja, vaikkapa ratsastuskoulu elämää (mikä on hevoselle usein rankkaa, ainakin minusta), jos se saa leikkiä ja olla kavereittensa kanssa joka päivä. Hevonen kun on laumaeläin ja on ollut jo aikojen alusta.