Tapasin ystäväni Vikellysvalmentajan jo 90-luvun puolivälissä Haagissa World Equestrian Games-kisoissa, jotka pidettiin silloin vasta toista kertaa. Olin itsekin silloin henkeen ja vereen vikellysvalmentaja, olinhan kisoissa suomalaisen joukkueeni kanssa jota olin valmentanut jo kuutisen vuotta. Olin myös juuri valmistunut Vierumäen Urheiluopistosta liikunnanohjaajaksi ja mietin kuumeisesti mitä tehdä elämälläni. Kun Vikellysvalmentaja kutsui minut tänne (niin, siis tänne missä nyt asun) valmentamaan puoleksi vuodeksi, ajattelin, että seikkailu Kaliforniaan olisi hyvä vaihtoehto. Silloin en tiennyt, miten tämä päätös tulisi vaikuttamaan loppuelämääni ratkaisevasti. Valmensin nimittäin täällä ollessani sattumoisin myös muissa vikellysseuroissa. Ja sattumoisin erään seuran rikas sponsori myöhemmin kutsui minut tänne uudelleen valmentamaan. Ja sattumoisin nykyinen mieheni, hänkin entinen vikeltäjä, oli samaisessa seurassa töissä. Että näin tämä elämä joskus vie.

Mutta takaisin ystävääni. Hän valmentaa vikellystä edelleen erittäin intohimoisesti, se on hänen elämäntyönsä. Itse en ole valmentanut sitten vuoden 2005 ja muutenkin olen kääntänyt kelkkani toiseen suuntaan, mitä tulee hevosiin. Se ei kuitenkaan onneksi estä minua ja Vikellysvalmentajaa olemasta edelleen ystäviä. En arvostele tai tuomitse hänen hevosteluaan eikä hän arvostele, tuomitse tai edes oikeastaan kysy minun hevostelustani. Vaikka mielipiteemme hevosista eroaa välillä paljonkin, voimme kuitenkin tavata jossain välimaastossa ja olla ystäviä. Kuten runoilija Rumi aikoinaan sanoi: "Out beyond ideas of wrongdoing or rightdoing is a field. I'll meet you there."  

Pari viikkoa sitten Vikellysvalmentaja pyysi minut kanssaan ratsastamaan biitsille. Hän muutti pari kuukautta sitten takaisin tälle alueelle hevostensa kanssa ja halusi viettää kanssani aikaa. En mielelläni enää ratsasta vierailla hevosilla, sillä koen, että minulla ei ole oikeutta mennä niiden selkään ennen kuin meillä on sellainen suhde, että hevonenkin kokee olevansa valmis kantamaan minua.Toisaalta tiedän, että joskus selästä käsin voin todella kuulla hevosen viestejä kun ne kulkevat sen kehosta omaani ja siksi teen myös poikkeuksia. Seuraan tässä asiassa yleensä intuiitiotani ja koska arvasin, että saisin valita Vikellysvalmentajan kolmesta hevosista ratsukseni juuri sen minkä halusin, suostuin.

Itse asiassa ystäväni ehdotti heti, että ratsastaisin Dream Come True - nimisellä hevosella. Hän sanoi, että mielessään hän aina ajatteli, että minä ja Dream kuulumme jollakinlailla yhteen. Jännä kommentti, jonka itsekin allekirjoitan täysin. Näin Dreamin ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten. Ystäväni oli vasta hankkinut hevosen eikä yhteistä säveltä tuntunut löytyvän millään. Ystäväni oli aina omistanut kylmäverisiä hevosia ja tämä tamma oli hänen ensimmäinen varsinainen kokemuksensa puoliverisistä. Hänellä oli tamma mukana kisamatkalla koska hän ei halunnut jättää sitä kotiin. Silloin autoin häntä ymmärtämään tätä herkkää, mutta jokseenkin sulkeutunutta tammaa. Vaikka tunnissa tuskin ehtii juurikaan muuta kuin pintaa raapaisemaan, näin kyllä, että jo siitä oli ystävälleni ja hänen hevoselleen apua. Usein ei ole tarkoituskaan siinä yhdessä hetkessä löytää koko säveltä vaan ennemminkin avata yksittäisiä nuotteja, joista sitä säveltä voi sitten pikkuhiljaa lähteä pala palalta rakentamaan.  

Jo tuosta ensi tapaamisesta lähtien olen kuitenkin tuntenut vetoa tähän hevoseen. Ehkä se on ihan luonnollista, sillä edesmenneen hevoseni Little Loven lailla Dreamkin on musta Oldenburg tamma. Luonteeltaan se on tosin hyvin erilainen kuin Lilo, jonka kanssa ei koskaan jäänyt epäselväksi mitä mieltä se oli mistäkin asiasta. Dreamia on nimittäin vaikeampi lukea, jos ei tiedä mitä katsoa. Itse tajusin taas tänään, seuratessani ystäväni Vikellysvalmentajan toimintaa, että olen herkistynyt hevosten viesteille viimeisen kymmenen vuoden aikana niin, että tuskin tunnistan itseäni enää samaksi ihmiseksi. Ja koen, että tämä oppiminen ja ymmärtäminen ei lopu koskaan. Koen esimerkiksi, että olen nyt jo kymmenen kertaa herkempi kuin viime vuonna ja toivon, että olen vasta untuvikko mitä tulee hevosten tunne-elämän ymmärtämiseen.

Hoitelin Dreamia ja kerroin sille, että menisimme pienelle kävelylle rantaan. Lupasin, että kuuntelisin sitä niin hyvin kuin voisin. Ja se oli totta; tuntui, että aistini ottivat vastaan informaatiota jatkuvana syöttönä. Kun näin miten Dream reagoi nähdessään satulan, aloin jo empimään, että olisiko parasta kieltäytyä koko ratsastuksesta, sillä vaikka hevonen ei näennäisesti liikauttanut eväänsäkään, tunsin omassa kehossani miten se jännittyi pidättämään hengitystään. Sen silmiin syttyi myös huolestunut epäluulo. "Mitähän tästä seuraa?" se tuntui ajattelevan. Se kuitenkin otti satulan mukisematta vastaan, samoin suitset, mutta tunsin sen varautuneisuuden. Koin myös, että tamman käyttäytyminen ei silmämääräisesti mitenkään heijastanut sen todellista tunnetilaa. Siksi en usko, että ystäväni juurikaan ymmärsi kuinka syvälle hänen hevosensa epäluulo ihmisiä kohtaan oli juurtunut.

Kysyin ystävältäni, voisimmeko hetken olla maneesissa ennen kuin lähtisimme lenkille ja hän myöntyi. Ei kuitenkaan kysynyt miksi, mutta odotteli kärsivällisesti kun kävelin Dreamin kanssa hetken rauhassa vierekkäin ennen kuin menin selkään. Hevonen tuntui huolestuneelta, mutta rentoutui aika äkkiä kun vain hengittelin sen selässä ja korjailin oudossa lännensatulassa oman kehoni asentoa. 

Ratsastimme rannalle ja siellä huomasin heti, että Dream pelkäsi aaltoja, vaikka se ei sinänsä (taaskaan) sitä tuonut esille suurieleisesti. En lähtenyt pakottamaan sitä lähemmäksi merta vaan annoin sen valita reittinsä. Se kahlasi syvässä hiekassa rannan takaosassa sillä välin kun ystäväni ja Jack-ruuna kävelivät lähempänä rantaa. Ystäväni ei painostanut minua tulemaan perässään vaan antoi minun ja Dreamin mennä menojamme. Seurasimme rantaviivaa kunnes tunsin kuinka Dream muuttui vastahakoiseksi; se halusi kääntyä kotiin. Suorastaan kuulin kuinka sen sisällä ahdistus nousi kuin kiehuva vesi kattilassa. Kerroin tästä kaverilleni ja hän sanoi, että mikäpä siinä, mennään vain takaisin. Kun käännyimme, Dream poukkoili allani, sillä oli kiire kotin. Sain hetken hakemalla hakea omaa, rauhallista tunnetilaani, joka hävisi nopeasti hevosen hetkellisen paniikin alle. Kun sydän lähtee lyömään nopeammin ja tuntuu kuin keho olisi täynnä kihiseviä muurahaisia sitä helposti luulee itsekin olevansa hermostunut. Mutta tiesin, että tämä ei ollut mun ahdistusta ollenkaan. Sanoin ääneen:

"Sua ahdistaa nyt paljon ja siksi mun on vaikea olla rento ja rauhallinen." Asian toteaminen ääneen auttoi mua välittömästi löytämään hengitykseni, ja heti kun se löytyi, hevonen muuttui kuin salamaniskusta rauhalliseksi.Annoin Dreamille ohjaa ja hevonen rauhottui Jackin taakse kävelemään.  

Kun pääsimme takaisin hiekkatielle, joka vei tallille, Dream pysähtyi yllättäen. Juttelimme kaverini kanssa niitä näitä enkä ollut enää oikealla aaltopituudella ja siksi sen enempää miettimättä annoin sille pohkeita. Kuuliaisesti tamma jatkoi eteenpäin, mutta hetken päästä pysähtyi uudelleen. Tässä vaiheessa tajusin, että se pysähtyi koska sillä oli minulle asiaa. Pari sekunttia ehdin luulla sen jännittävän viereisellä mansikkamaalla kyykkiviä mansikanpoimijoita, kunnes tajusin, että kyse oli jostakin muusta: Se halusi, että tulisin alas selästä. 

Dreamin viesti oli minulle niin selvä, että hyppäsin niiltä sijoiltani maahan sen enempää miettimättä. Kaverini pysäytti Jackin ja kääntyi katsomaan. 

"Miksi sä tulit alas, onko joku vikana?" hän kysyi ihmeissään. 

En sensuroinut vastaustani ollenkaan. "Dream halusi, että nousen pois selästä", sanoin aivan kuin hevonen olisi puhunut mulle ihmisen sanoin.

Vikellysvalmentaja ei ehtinyt vastatam sillä siinä samassa Dream asettui tammoille niin tuttuun asentoon ja alkoi pissata. Samalla se huokaisi helpotuksesta. 

"Se ei koskaan pissaa kun sillä on joku selässä", kaverini sanoi ja katsoi minua tutkivasti. 

Minä kohautin olkapäitäni. "Niin, siksi se kai halusi, että nousen pois selästä."

Kaverini ei kysynyt mistä tiesin, että Dream halusin minun tulevan alas. En tiedä mitä hän ajatteli asiasta. Ehkä että olen jonkinsortin hevoskuiskaaja. Tai ehkä hän ei sen enempää edes uskaltanut miettiä koko juttua. Dreamin mielestä se kuitenkin oli tärkeä käännekohta meidän suhteessamme. Hevonen pehmeni ihan silmissä. Kävelimme takaisin tallille vierekkäin ja vaikka Dreamin korvat liikkuivat kokoajan valppaasti sen kuunnellessa ympäristön ääniä, se oli siinä kanssani läsnä, piirun verran luottavaisempana. Emme olleet enää vain kaksi yksilöä, jotka tekivät samaa asiaa erikseen vaan kaksi yksilöä, jotka olivat löytäneet pienen, punaisen langan yhteiseen säveleen. Tuo lanka oli ohut ja hauras, mutta se oli ensimmäinen nuotti, josta voisimme säveltää lisää yhteistä musiikkiamme. 

Ja mistäkö tiesin, että minun oli tultava alas selästä? En sitä sen enempää osaa selittää kuin, että se oli sellaista syvää tietämistä. Joku voisi sanoa, että tuskin tässä on mistään maagisesta kyse, että ehkä ennemminkin tunsin jotenkin kehoni kautta tuon hevosen tarpeen pissata. Tässäkin voi olla perää. Mutta onko sillä väliä miten tiesin mitä Dream halusi? Eikö tärkeintä ole, että "kuulin" ja kunnioitin sen pyyntöä?

Itse viestintä hevosen kanssa ei ole mielestäni vaikeaa kun se taajuus löytyy, mutta sen löytäminen ja sillä pysyminen on joskus uskomattoman monimutkaista ja haastavaa. Sekä ulkoiset paineet toimia tietyllä tavalla että oma joustamaton asenteemme usein estävät meitä löytämästä tuota taajuutta taikka edes ymmärtämään, että sellainen taajuus on olemassa. Oma sisäinen monologimme kun on usein huomattavasti kovaäänisempi kuin mitkään hevosen viestit tai oma, koulimaton intuiitiomme.  

Silloin joskus kun olin vielä toisenlaisessa mielentilassa hevosten suhteen, olisin helposti ohittanut tällaisen yllä kuvaamani hetken. Tai se olisi tuntunut mitättömältä ja naurettavan pieneltä yksityiskohdalta. Entäs sitten, jos tajusin tulla hevosen selästä alas, jotta se voisi pissata? Mutta kuvittelepa itse miltä sinusta tuntuisi, jos kukaan ei koskaan kuuntelisi mitä sinulla on sanottavaa. Panisi vaan menemään ja työntäisi omaa agendaansa eteen jatkuvalla syötöllä. Ai, haluat pysähtyä? No ei se käy nyt, koska minä määrään täällä enkä minä määrännyt sua pysähtymään. Ja yrität purra kun satuloin? No ei voi mitään, satula tulee selkääsi siitä huolimatta. Suupieliä kutittaa ratsastuksen jälkeen? No voi voi, et saa niitä kuitenkin hinkata jalkaasi vasten, koska mun mielestä sun pitää kävellä eteenpäin. Ja niin edelleen. Koskaan kukaan ei pysähtyisi miettimään miksi teet näitä asioita, mitä yrität niillä kertoa. Kun tämän kaiken keskelle sitten ilmestyy kuin ihmeen kaupalla ihminen, joka kuulee viestisi ja sen lisäksi vielä ottaa ne huomioon, voin taata, että asenteesi tuota ihmistä kohtaan muuttuu hetkessä.  

Itselleni tämä ratsastusretki oli tärkeä monestakin syystä. Ensinnäkin sain siitä taas kerran varmistusta, että kykenen kuulemaan eläimen viestejä, myös silloin kun eläin ei ole tuttu. Toiseksi se muistutti minua siitä, että tätäkin asiaa täytyy harjoitella kokoajan. Kolmanneksi se loi uskoa siihen, että intuiitioni kyllä toimii, jos luotan siihen. Ja neljänneksi, ehkä tärkeimpänä pointtina, ymmärsin jälleen kerran että elämässä on harva asia tärkeämpi kuin suhteemme muihin eläviin olentoihin. Me kaikki haemme yhteyttä toiseen ihmiseen tai eläimeen, se on osa miedän geneettistä perimäämme. Vaikka joskus työnnämme muut pois luotamme rakentamalla linnoituksia ympärillemme tai piiloutumalla naamion taakse, ei meistä kukaan halua olla etäinen saari keskellä aavasta merta, jonne ei ole pääsyä kuin hikisesti ilmateitse. Meillä kaikilla on syvällä sisimmissämme halu olla yhteydessä toisiimme ja mikään ei ole meille arvokkaampaa kuin tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Ystäväni pyysi minua toistekin ratsastamaan hänen kanssaan rannalle. Aikani täällä USAssa käy kuitenkin vähiin, sillä muutan pian uuteen maahan. En usko, että haluan enää Dreamin selkään ennen kuin lähden. Haluaisin kuitenkin vielä nähdä tamman ja viettää sen kanssa hetken siinä ympäristössä jossa se saa olla vain hevonen. Toivon, että tähän aukeaa jossain vaiheessa tilaisuus. Sitä odottellessa mietin tätä kokemusta, josta sain tässä blogissa vain kerrottua jäävuoren huipun. Sanat eivät vain aina riitä näitä asioita kuvaamaan ja ehkä se on hyväkin, sillä jotkut asiat on tarkoitettukin selittämättömiksi. 

Kiitos Dream.