Matkustimme perheen kanssa jouluksi Kaliforniaan. Matka oli eräänlainen henkireikä koko perheelle, koska syksymme on ollut raskas. Paljon energiaa on mennyt sopeutumiseen uuteen maahan ja suurkaupungissa asumiseen. Moni asia on nyt erilailla kuin ennen ja siihen tottuminen on ottanut voimia. Itselleni tämä viimeinen puoli vuotta on ollut myös ensimmäinen kerta neljään kymmeneen vuoteen kun elämässäni ei ole ollut hevosta, jonka kanssa viettää aikaa jossakin kapasiteetissa. Siksi ehkä tämän bloginkin kirjottaminen on jäänyt, sillä vaikka periaatteessa aiheista ei ole ollut puutetta, en vain ole kyennyt tätä hevosettomuutta käsittelemään. Oikeastaan voisi sanoa, että olen jollakin tasolla sen työntänyt taka-alalle ja keskittynyt muihin asioihin, vakuuutellen näin itselleni, ettei sillä ole väliä. Etten tarvitse hevosia.

Mutta mitähän tein heti kun pääsin Kaliforniaan? Ryntäsin tietysti Andiamoa katsomaan.

Voi miten ihanaa oli nähdä se! Heti kun ajoin pihaan ja nousin autosta, se tiesi tasan tarkkaan kuka olin. Alkoi hirmuinen hörinä ja edes takaisin ramppaaminen. Itkuhan siinä tuli itselle, niin liikutuin Andiamon innosta. Ja tietenkin siitäkin, että olin vihdoin "palannut kotiin", hevosten luokse. 

Ensi fiiliksien jälkeen tutkailin Andiamoa vähän tarkemmin. Se tuntui vanhentuneen valtavasti sitten viime näkemän. Siitähän on nyt tasan kuusi kuukautta kun lähdin Kaliforniasta ja mulla ei ole tietoakaan montako kertaa hevonen on päässyt kopistaan pihalle sinä aikana. Ehkä kerran viikossa, jos hyvin on käynyt. Minusta hevonen näytti laihtuneen, tai ainakin jo silloin olemattomat lihakset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ja kasvoilla oli kireä ilme, silmän yläpuolella useampia huoliryppyjä ja korvat jännässä asennossa sivulle - kaikki merkkejä kivuista. Iho sillä oli vatsan alta aika ruvella, samoin hännän juuresta, joka oli hinkattu aivan karvattomaksi. Harjalle oli käynyt samoin, mutta luulen, että se johtui siitä, että oikean puolen yläkaulan lihas oli järkyttävän kireä, aivan kuin ihon alla olisi kulkenut jonkinlainen vaijeri. Sitä kireystilaa Andiamo oli sitten kai hinkkaamalla yrittänyt lievittää. Syykin tähän kaulan jännittämiseen selvisi kun katselin asentoa missä hevonen seisoi: vasen etunen edessä suoraana ja oikeaa takajalkaa lönköttäen. Pysyäkseen pystyssä kahdella jalalla, Andiamo joutui tasapainottelemaan jäkittämällä kaulaansa ihmeellisessä asennossa. Etenkin kaulan oikea puoli ylälinjassa oli tässä asennossa kuin viulunkieli.

Kun vein sen ensimmäistä kertaa kentälle, se käveli sinne kuin kännikala, koikkelehti, kiemurteli ja huojahteli, aivan kuin ei olisi mitenkään kyennyt astumaan suoraan. Eikä se ehkä kyennytkään. Kovin työläältä ja kömpelöltä tuo kävely näytti jo tasaisella, puhumattakaan sitten kun piti vielä alamäkeen liikkua. Pari kertaa kävi mielessä, että koko hevonen vielä kompastuu ja kaatuu.

Tässä kuva Andiamosta kun otin sen kopista ulos ensimmäistä kertaa. Tässä se havahtui tarkkailemaan ympäristöään, mikä lie rasahdus puskasta kuuluikaan. Kuvassa näkyy miten kaulassa on suorastaan tuollainen kuoppa ylälinjassa, jossa Andiamo on sitä hinkannut. En siis tarkoita, että kuoppa olisi tullut tuosta hinkkaamisesta vaan lähinnä siitä että lihakset ovat surkastuneet siitä kohtaa. Vähän samaan tapaan kuin vastaavasti Andiamon rintalihakset ovat suhteettoman suuret, sillä se selkeästi pitää itseään pystyssä niiden avulla. Ja kinnerhän on edelleen niin suora kuin nyt suora kinner voi hevosella olla, se saa takajalan näyttämään aika erikoiselta.

2017vierailu.jpg

Kovasti Andiamo halusi, että sitä rapsutellaan ja hierotaan. Niin teinkin joka kerta kun kävin sitä katsomassa. Siis sen lisäksi, että latoin sen ulos. Andiamo oli asiasta tosi vaativa, se välillä peruutti itsensä melkein syliin tai parkkeerasi kylkensä aivan viereen, ikään kuin vihjeeksi, että lisää kaivattaisiin. 

2017vierailu3.jpg

"Tuosta kohtaa voisit rapsuttaa vielä vähän, kiitos!"

Kovin oli kuitenkin vaisu tämä rakas ystäväni. Vaikka sen oma energia oli edelleen voimakasta ja puoleensavetävää, siinä oli kuitenkin jokin särö, josta huokui uupumus elämään. Katselin Andiamon silmiä, sen asentoa, tutkailin sen tapaa vaihtaa painoa jalalta toiselle minuutin välein, kuuntelin kuinka sen nivelet poksuivat ja naksuivat enemmän kuin koskaan. Kipeältähän tuo näytti, ja jäykältä. Vanhalta. Vaikka vanhahan tuo onkin, etenkin tuon kokoiseksi hevoseksi. Mutta miten surulliseksi tämä minut teki. Ja vihaiseksi. Omistaja oli selkeästi taas vain hylännyt hevosen koppiin josta sitä saattoi seurailla keittiön ikkunasta ja uskotella itselleen, että kaikki oli hyvin koska hevonen edelleen seisoa törötti aitauksessaan.

On taas niin vaikea ymmärtää tätä touhua, vaikka kuinka yritän ajatella, että jokainen tekee parhaansa, kuten myös varmasti Andiamon omistaja. Mutta prkl soikoon kun se ei tunnu nyt riittävän, ei ainakaan Andiamolle. Jokaisen asianosaisen on kyettävä parempaan. Vannoin tulevani takaisin tontille niin useasti kuin lomani aikana vain kynnelle kykenisin ja ottavani Andiamon ulos. Että sille saataisiin edes hetkellistä helpotusta. Ja toivottavasti pääsisin jälleen kerran omistajankin juttusille. Vaikka mitäpä hyötyä siitäkin taas olisi. Miksi hän kuunteleisi mua nyt, kun näköjään kaikki aikaisemmat puheeni ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Jos sitäkään. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla.