Toisena ulkoilupäivänä Andiamo yritti piehtaroimaan. Se pyöri ja hyöri, kuopi maata ja vihdoin, pitkällisen harkinnan jälkeen lähti laskeutumaan maata kohden. Etupolvet koukussa, varpaankärjillä tasapainoillen, pää ja kaula eteen työnnettyinä ja takaapää vapisten hevonen oli melkein jo maassa kun siltä loppui usko ja se rykäisi itsensä pystyyn. Katselin kuinka Andiamo keräsi hetken voimiaan aamuauringon lämmössä, sitten se lähti yrittämään uudelleen. Tällä kertaa se otti käyttöön toisenlaisen tekniikan: se peruutti itsensä asentoon, jossa sen etujalat olivat suorana. Ilmeisesti etupolvien koukistaminen teki liian kipeää ja ajatuksena oli päästä makuulle tätä kautta. Kerkesin ottaa kuvankin...

...ennen kuin Andiamo taas tempaisi itsensä pystyyn. 

Sitten se luovutti. Piehatoiriminen oli vain liian vaikeaa. En enää koko reissun aikana nähnyt sen edes yrittävän makuulle, mutta eräänä aamuna kun tuli paikalle, huomasin, että Andiamolla oli kaulassa ja kyljessä mutaa. Olin edellisenä päivänä jättänyt sen aamupäivällä kentälle ulkoilemaan ja Isoäiti ja Ponityttö olivat ottaneet sen sisään. Ilahduin ikihyviksi tästä mudasta sen turkissa, sillä siitä päättelin, että se oli jossain vaiheessa edellisenä päivänä päässyt piehtaroimaan. 

Kyllä tämä hevosen makuullemeno on aika tärkeä juttu ja itselläni oli oman hevoseni Lilon kanssa aina takaraivossa ajatus, että kun hevonen ei enää pääse makuulle, sen aika tässä maailmassa oli käynyt vähiin. Hevonen nukkuu toki seisaaltaan, mutta kuten olen tainut aikaisemminkin täällä sanoa, REM-uneen päästäkseen hevosen on oltava makuulla. Ja elämä ilman REM-unta on aika rankkaa ihan kenelle vain, mutta etenkin hevoselle, siinä kun usein käy lopulta niin, että hevonen alkaa nukahtelemaan ns. pystyyn. Silloin se usein herää vasta pudotessaan polvilleen. Olenpa nähnyt hevosen menevän näissä tilanteissa myös aivan turvalleenkin. 

Noh, Andiamo onneksi näyttää edelleen pääsevän makaamaan. Purut sen hännässä kertoivat, että öisin se oli nukkunut myös makuultaan. Sitä en tiedä, että millä helvetillä se oli sinne makuulle pääsee ja kuinka kauan se operaatio kestää, mutta pääasia, että homma toimii edelleen. 

Omistajalle olen alkanut muotoilemaan sähköpostia, jossa kerron mahdollisimman selkeästi ja rehellisesti Andiamon nykyisestä tilasta ja siitä, että sen elinikä lyhenee huomattavasti, jos se seisoo kopissa päivästä päivään vailla mitään liikuntaa tai virikkeitä. Sen puolitoista viikkoa kun olin Kaliforniassa se pääsi minun kanssani ulos kourallisen kertoja, ei siis joka päivä kuitenkaan, mutta tarpeeksi usein, että eron ehti näkeä. Jo kolmantena ulkoilukerralla hevonen käveli reippaasti ja suoraan, sen katseessa oli erilainen loiste kuin aikaisemmin ja se jopa heitti pienelle laukalle päästessään vapaaksi. Pukittaakin se yritti. Toisin sanoen se heräsi eloon. Eikä se paljoa vaatinut. Kaksi tuntia laatuaikaa päivässä. Uskoisin, että laittamalla hevosen kopista pihalle viettämättä sen kanssa siellä minuuttiakaan jo nostaisi sen elämänlaatua sata prosenttia. 

Olen yrittänyt hyvällä, olen kärsivällisesti selittänyt nämä asiat Omistajalle. Olen hymyillyt ja ymmärtänyt. Nyt tuntuu, että ne keinot on käytetty ja seuraavaksi on sanottava asiat suoraan ja ehkä vähän rumasti. Voi olla, ettei Andiamon omistaja enää koskaan sen meilin jälkeen puhu mulle, mutta se on tässä vaiheessa ihan sama. Tärkeämpää olisi saada apua Andiamolle. Se hevonen, jonka näin vierailuni ensimmäisenä päivänä, ei ollut hyvinvoiva. Todellakaan. Se näytti vanhentuneen vuosia sitten viime näkemän, vaikka siitä oli vain kuusi kuukautta kun viimeksi olimme yhdessä. Tiedostan kyllä, että puoli vuotta on tuon ikäisen hevosen elämässä pitkä aika ja paljon voi siinä ajassa tapahtua muutoksia, mutta silti.  

En ole varma tulenko näkemään Andiamoa enää koskaan, en tiedä milloin menen taas Kaliforniaan vierailulle, voi olla, että vasta vuoden päästä, jos sillonkaan. Jotenkin on tunne, että tämä on nyt tässä, että tämän vierailuni päätteeksi sanoin ne todelliset, lopulliset jäähyväiset. Melkeinpä toivon, että emme enää kohtaa, koska en osaa uskoa, että Andiamo olisi vielä vuoden päästä sellaisessa kunnossa, että sen elämä olisi elämisen arvoista. Kipuja sillä on jo nyt ja jossakin on se eettisyyden raja, jolloin eläimen on annettava lähteä, jolloin se vapautetaan päivittäisestä kipuilusta. 

Kivuistaan ja vanhasta iästä huolimatta Andiamo on edelleen se uskomaton eläin mikä se on aina ollut; vakaa kuin kivi, valmis olemaan siinä hetkessä sinun kanssasi, lähellä lujasti, mutta hellästi. Jättiläiskokoinen, elävä rakkauspakkaus, jonka lempeä katse saa sydämen havisemaan. En tiedä tulenko koskaan toiste tapaamaan hevosta, jolla on Andiamon energia, niin uskomattoman rauhalliseksi ja tasapainoiseksi tunnen itseni sen seurassa.Jos Andiamo on jotakin minulle opettanut, se on ollut täydellistä läsnäoloa. Kaikki unohtuu; murheet, vaikeudet, stressi. Isot asiat, pienet asiat - menneisyys, tulevaisuus. Millään muulla ei ole väliä kuin juuri sillä hetkellä, joka meillä on yhdessä. 

Andiamon energia on sitä vanhinta mahdollista energiaa, sellaista syvältä Äiti Maan sisältä kumpuavaa muinaista parantavaa energiaa, joka korjaa kaiken särkyneen, ehjää kaiken mikä on rikki. Kiitollinen olen, että olen sen saanut kokea. Sydämessäni sitä vaalin vielä sittenkin kun Andiamo on jo mennyt, kun se on lopullisesti liittynyt kaikkien hevosten esi-isien laumaan, joka laukkaa taivaanrannassa, toisessa ulottuvuudessa.