easy.jpg

Kirjoitin keväällä hevosesta nimeltä Dream Come True, jolla kävin pikaisesti ratsastamassa ennen lähtöäni Kaliforniasta. Olin tavannut Dreamin jo aiemmin muutaman kerran, senhän omisti (ja omistaa edelleen) vanha ystäväni Vikellysvalmentaja. Tunsin heti ensi hetkestä lähtien vetoa Dreamiin, ehkä osittain siksi, että se on musta Oldenburg- tamma, kuten edes mennyt elämäni hevonen Little Love, mutta myös siksi, että hevosessa on jotain, mikä iskee suoraan sydämeeni. 

Nyt Dream on palannut jälleen elämääni, tällä kertaa välillisesti. Sain nimittäin joulukuussa viestin eräältä entiseltä vikeltäjältäni, joka on palannut hevosten pariin vuosikymmenten tauon jälkeen. Napit Vastakkain on nyt nelikymppinen kahden lapsen äiti, mutta kun tapasin hänet 90-luvun puolivälissä, hän oli raivokkaan kapinallinen nuori aikuisenalku, jolla tuntui olevan jatkuvasti sukset ristissä kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa, mutta etenkin aikuisten. Itse löysin aika nopeasti yhteyden tähän suorapuheiseen teiniin ja meistä kehkeytyi vuosien mittaan elinikäiset ystävät. Vaikka emme ole montaa kertaa ehtineet nähdä viimeisten vuosien aikana, tämä yhteytemme on säilynyt siitä huolimatta. Napit Vastakkain on vuosien saatossa löytänyt itsensä tai ainakin alkanut ymmärtämään omaa psykologiaansa paremmin kuin tuolloin pari vuosikymmentä sitten. 

"Olen alkanut ratsastamaan Dreamilla", Napit Vastakkain raportoi minulle viestissään. "Maksan sitä kautta osan poikani vikellysmaksuista. Mutta nyt on alkanut mietityttämään koko homma. Hevonen on ihana, mutta sehän tässä kiikastaakin. Yritän kaikin voimin olla kiintymättä siihen, koska mulla on tunne, että sydämeni vielä särkyy tässä touhussa. Kun koen, että Dreamia ei ymmärretä, etenkään vikellyksessä. Enkä voi vaikuttaa siihen ollenkaan." 

Yrität olla kiintymättä? Nauroin melkein ääneen, sillä tämä kuulosti juuri niin Napit Vastakkain tekstiltä. Niin kauan kuin olen hänet tuntenut, hän on rakentanut ympärilleen suojamuureja. Koska pahinta mitä voisi tapahtua on se, että hän tuntisi tunteita, olisi haavoittuvainen. Välittäisi jostakin niin paljon, että sydämeen sattuisi. Siksi hänestä saakin helposti väärän kuvan. Maailmalle hän esittää kovista, mutta todellisuudessa hän on eräs herkimpiä ihmisiä, jonka tunnen. 

"Ei taida toimia, tuo kiintymisen välttely, vai kuinka?" minä kommentoin. "Koska kirjoitat mulle tätä viesti, oletan, että hevonen on sulle jo aika tärkeä." 

Kesti hetken ennen kuin Napit Vastakkain vastasi: "Niin noh, kyllähän sä tiedät miten mä operoin. Mä kuvittelen, että pystyn olemaan tunteeton, mutta totuus on ihan toinen. Äh, turha tässä on kai sitten taistella sitä vastaan."

Niin. Rakkaus on vaikea vastustaja.  

Päädyimme juttelemaan hevosesta puhelimessa ja Napit Vastakkain avautui keskustelun aikana itseään kalvavasta syyllisyydestä.

"Muistathan kuinka nuorena kisasin koulua ja mulla oli se valmentaja? Nyt mietin kokoajan miten silloin vain potkin hevostani kannuksilla ja mätkin raipalla. Tein ihan kaiken mitä se hullu valmentaja käski. Ihan kauheeta. Haluan tehdä kaiken nyt erilailla Dreamin kanssa, mutta se on niin vaikeaa, kun ainoa minkä tiedän, on väkivalta. Ja sitten vielä tallilla kaikki tuijottavat mua ja ihan varmana ajattelevat, että olen hevosen kanssa lepsu, kun en rankaise sitä kun se vaikkapa pysähtyy yhtäkkiä.."

Tiesin mistä hän puhui, olinhan itsekin ollut samassa tilanteessa ja käynyt läpi samoja syyllisyydentuntoja. Puhumattakaan sitten siitä häpeästä, joka kaikkeen liittyi. Ja päälle päätteeksi muiden ihmisten arvostelu, kun lähtikin nyt tekemään jotakin ihan erilaista.

"Ja sitten vielä musta tuntuu, että Dreamillä ei ole kaikki hyvin fyysisesti," Napit Vastakkain tilitti. "Että sitä ehkä sattuu johonkin, selkään tai vatsaan. Se kiukuttelee niin kauheasti harjatessa ja satulointi on sille todella vaikeaa. Ja ratsastuskin. En haluaisi sitä rankaista näissä tilanteissa vaan ymmärtää miksi se luimii ja yrittää purra. Tuntuu, että se vain yrittää kertoa mulle jotakin tärkeää. Tallilla kuitenkin sanovat, että mun pitäisi pistää tamma kuriin, mutta se tuntuu väärältä. He kaikki huutavat hevosilleen, se on todella ahdistavaa. Tallilla on ihan kamala meiniki, kaikki karjuvat ja kiljuvat hevosille, ja tempovat niitä riimuista tai uhkailevat raipalla. En halua tehdä sellaista ollenkaan. Olenko ihan hullu kun ajattelen näin?"

Joskus on vaikea ymmärtää, miten ja milloin päädyimme niin valtavan kauaksi empatiasta ja molemminpuoleisesta vuorovaikutukseen perustuvasta hevosenkäsittelystä. Missä kohtaa kaikki lähti menemään vinoon, väärää tietä? Missä vaiheessa ajattelimme, että on järkevää pistää hevonen kuriin väkivalloin sen sijaan, että olismme pysähtyneet miettimään mistä sen epätoivottu käytös kertoo? Vai emmekö ajatelleet ollenkaan, menimme vain puolustuskannalle, koska pelkäsimme menettävämme kontrollin? Ehkä jo silloin tuhansia vuosia sitten, kun lähdimme kesyttämään hevosia, lähdimme liikkeelle aivan väärällä asenteella.

Ken tietää, mutta tässä sitä yhä ollaan. Paljon on tullut muutosta jo, mutta niin paljon on vielä tehtävää. 

Lupasin tulla käymään, kun olin Kaliforniassa, halusin todella auttaa ystävääni, mutta myös Dreamia. Ajattelin, että tässä on nyt se mitä Dream tarvitsee, oman ihmisen, joka sitä kuuntelee, vaikka sitten vain sen kahdesti viikossa. Parempi sekin kuin ei mitään. En osaa sitä selittää, miksi tämä hevonen on minulle niin tärkeä, se vain on.

Ehdin käymään Dreamia ja Napit Vastakkainta katsomassa kahdesti joululomallani. Molemmilla kerroilla olin tallilla kolmisen tuntia. Olin melkein jo unohtanut miten palkitseva oppilas Napit Vastakkain on. Vaikka vuosia on tässä välissä vierähtänyt useita, hän on kuitenkin sama oppilas kuin silloin 90-luvulla. Lajikin on muuttunut - silloin hän oli vikeltäjä. Lajilla tosin ei ole väliä, sillä hänellä on edelleen uskomaton kyky tuntea oma kehonsa ja analysoida suoritustaan, silloinkin kun hän opettelee uusia asioita. Se on erittäin harvinaista, sillä vaikka olen opettanut satoja ihmisiä vuosien varrella, tämän tason kehotietoisuutta on loppujen lopuksi aika harvalla. Lisäksi hän tuntee hevosen allaan kuin se olisi kasvanut kiinni häneen, mikä on valtava lahja. Kaikki tämä on kuitenkin hänelle itselleen lähes tiedostamatonta ja siksi Napit Vastakkain on jatkuvan epätietoisuuden ja -varmuuden kourissa kuten niin moni muukin, joka on lähtenyt valtaväylältä tekemään uutta polkua hevosten luokse. 

"Teenkö jotain väärin? En ole mikään valmentaja tai ratsuttaja, mitä jos pilaan hevosen? Olenko liian kiltti? Kuulen kokoajan tuon vanhan valmentajan äänen korvissani ja hän sanoo, että raippaa vaan ja heti." 

Joskus toivoisin, että voisin ottaa ämpäriin kaikki ne vuodet, jotka itse tempoilin raastavassa epävarmuudessa ja itsekritiikissä, kun päätin lähteä etsimään uudenlaista tapaa olla hevosten kanssa. Ämpäriin vain, kaikki ne kantapään kautta tuskalla ja hiellä ja verellä omaksutut asiat, jokainen ilon ja epätoivon tunne, loputtomat analyysit ja analyysien analyysit, peiliinkatsomiset itkuineen ja itsesyytöksineen sekä kirsikkana kakun päällä egon moninaiset tuhansiksi kappaleiksi räjähtämiset. Taikuudella sitten kiteyttäisin sen ämpärin pienen pieneksi liemikuutioksi, jonka jokainen, joka vasta nyt on löytänyt ulosrampin valtavirran moottoritieltä, voisi liuottaa kuumaan veteen ja juoda ennen nukkumaan menoaan.

Mutta eihän se niin mene. Jokaisen on sieltä rampilta käännyttävä joko oikeaan tai vasempaan. Jokaisen on tehtävä omat valintansa, ne väärätkin, ja löydettävä oma polkunsa umpimetsän halki. Voin vain antaa joitakin työkaluja, jolla tuota metsää raivataan, millä polkua avata, mutta työ on jokaisen tehtävä itse, niin tuskallista ja aikaavievää kuin se onkin. Koska siitähän tässä on sitten loppupeleissä kyse, siitä matkasta, joka on jokaiselle erilainen. Napit Vastakkain ei ole minä, eikä Dream ole Little Love tai Andiamo tai Leo tai kukaan muukaan hevonen, joka minua tällä reissulla saattoi jonkin matkaa. Heidän tarinansa tulee olemaan juuri sitä, heidän tarinansa. Voin vain olla osallisena tässä prosessissa, tukea kun tukea tarvitaan. Ja samalla näiden kahden tarina tulee osaksi minunkin tarinaani, joka jatkuu aina vaan, syvemmälle ja syvemmälle itseeni.