Jostain syystä viimeisen viikon aikana olen useaan kertaan sosiaalisessa mediassa törmännyt englanninkieliseen lauseeseen "horses need a job" eli hevoset tarvitsevat työn. Kahdesti toteamus oli viety vielä astetta pidemmälle ja kirjoittajat sanoivat, että hevoset haluavat työn, "horses want a job".  

Mielenkiintoinen mielipide, vaikka eipä noita mielipiteinä esitetty vaan ihan vakuuttavina faktoina. Itsekin taisin joskus taannoin ajatella, että hevosella kuuluu olla työ, sillä ilman töitä sillä on tylsää. Mikä on varmaan tottakin, jos se seisoo päivät pitkät pienessä karsinassa ja tuijottelee seiniä. Olemme ihmisinä parhaamme mukaan järjestäneet hevosen elämän niin, että työn tekeminen on sille helpotus sen muuten aika kuolettavan yksitoikkoisessa elämässä. 

Lisäksi hevonen tarvitsee liikuntaa, mikä on ehdottomasti totta. Ja jos se seisoo siellä kopissa sen 20 tuntia vuorokaudesta tai vaihtoehtoisesti postimerkin kokoisessa tarhassa kolme tuntia kaksi loimea niskassa, sen kannattaa liikkua reippaasti se yksi tunti päivässä, sillä hevoset on luotu liikkumaan. Eihän niitä koppiinkaan pidä jättää seisomaan, sillä se olisi eläinrääkkäystä. 

Puhumattakaan sitten siitä, että niiden on ansaittava ns. leipänsä. Koska me ihmiset maksamme itsemme kipeäksi hevosenpidosta, hevosten on tehtävä tästä hyvästä töitä, mieluiten meille. Siksi onkin vaikea hyväksyä sitä, että ne eivät aina toimi odotuksien mukaisesti. Kieltelevät esteillä ja säikkyvät koulutuomarin pöytää. Tai äityvät muuten kenkkuilemaan. Ovat siis kiittämättömiä ruojat, vaikka me maksamme niiden ylläpidon, kengityksen ja varusteet sekä hieronnat sun muut kraniosakraalihoidot ja mitä niitä nyt onkaan. Usein laitamme hevostemme "hyvinvointiin" enemmän rahaa ja aikaa kuin omaamme. Onko siksi liikaa vaadittu, että ne suoriutuvat kunnnolla siitä mitä me niiltä pyydämme? 

Sitten on vielä se pointti, että joidenkin hevosten kohdalla niiden sukutausta ja fyysinen lahjakkuus on niin valtava, että sehän menisi vallaan hukkaan, jos hevonen ei tekisi töitä ja nimenomaan niitä oikeanlaisia töitä. Kuinka surullista se olisikaan, jos huippukouluratsastussukuinen ilmiömäiset liikkeet omaava puoliverinen ei pääsisi toteuttamaan omaa kohtaloaan GP-tason kouluratsuna tai huippuhyppääjä joutuisi jonkun osaamattoman kukkatädin puskaratsuksi. Mitä haaskausta sellainen olisikaan, ja johan hevonenkin siitä kärsisi valtavasti, jos se ei pääsisi kilpakentille, jonne se oikeasti kuuluu. 

Noh, nyt taisi mennä hieman jo sarkasmin puolelle tämän kirjoituksen sävy, ja se ei yleensä kuulu tyyliini. Kuten sanoin, olin aikaisemmin itsekin vahvasti sitä mieltä, että hevonen kuin hevonen tarvitsi työn, monesti juuri yllämainituista syistä. Nyt, opiskeltuani ja opittuani enemmän hevosista eläiminä, ymmärrän, että hevonen tarvitsee töitä suurin piirtein yhtä paljon kuin kala tarvitsee polkupyörää. 

Okei, pakitetaanpa nyt vähän ettei synny kuvaa, että mielestäni kaikki hevoset pitäisi päästää vapauteen, jossa ne voisivat laiduntaa kavereidensa kanssa hamaan tulevaisuuteen ilman, että ihminen sekaantuu niiden elämään järkyttävine vaatimuksineen. Vakuutan, että se ei ole tämän kirjoituksen tarkoitus, vaikka epäilemättä hevosille tämä(kin) vaihtoehto kelpaisi vallan mainiosti. 

Mitä sitten tällä kaikella vouhkaamisella ajan takaa? 

Kaikki kiteytyy siihen vinkkeliin mistä katsomme asioita. Jos todella uskomme, että ollakseen onnellinen hevonen tarvitsee työn, silloin me ihmiset teemme sille palveluksen antamalla sille tämän työn. Tämä tekee meistä hyviä hevosenomistajia ja se myös oikeuttaa meidät vaikka mihin. Muun muassa siihen, että voimme vaatia hevoselta päivittäin asioita, joista se ei ehkä pidä tai joihin se ei sovellu. Koska emmehän me itsekään aina tykkää työnteosta, mutta sitä on pakko tehdä, että voi elää. Hevonen on työntekijä, jonka yläpuolella me sen palkanmaksajana olemme.

Jos taas ajattelemme, että ollakseen onnellinen hevosella ei tarvitse olla työ vaan ennemminkin lajinmukainen elämä eli vapaata liikuntaa pihatossa tai pellolla, ruokaa ulottuvilla 24/7 (tai sinne päin) sekä lajitovereita, suhtaudumme hevosen työntekoon aivan toisella tavalla. Ajatus, että hevonen ei ole velkaa meille mitään tai että sen ei tarvitse toteuttaa omia geenejään vain niiden geenien tähden, muuttaa kaiken. Vaikka olemme ehkä hankkineet hevosen johonkin tarkoitukseen, ymmärrämme, että hevonen ei valinnut tätä osaa itselleen vaan me olemme sen valinneet hevosen puolesta. Siksi olemme vastuussa hevosesta ja siitä, että kaikki yhdessä tekeminen on sille miellyttävää ja tapahtuu hyvässä hengessä. Se, että hevonen hyppää kanssamme esteitä tai suorittaa kouluohjelmia on bonus, ei velvollisuus; se on lahja hevoselta meille.   

Totuushan on se, että hevonen ei hengaile laitumella ja mieti, miksi se on siellä eikä kentällä vääntämässä koulukuvioita. Se ei myöskään haikaile olympiaradoille mennessään kukkahattutätinsä kanssa maastoilemaan. Toisaalta jos se seisoo kopissa tuijottamassa seinää päivät pitkät, se saattaa ilahtua kun sen joku sieltä ottaa ulos, oli se sitten mitä tahansa tarkoitusta varten, työtä tai ei, mutta ei se aktiivisesti siellä kaipaile kilpailuja ja valmennussessioita. 

Hevonen ei missään vaiheessa historiaa valinnut ihmistä sitä ratsastamaan tai ajamaan, se ei syntynyt satula selässään tai rautakengät jalassaan tai suitset päässään ja kärryt takanaan. Ihminen valitsi kaiken tämän sen puolesta, ja jos emme olisi sitä tehneet, hevosten elämä olisi nyt hyvin, hyvin erilaista. Kuten olisi myös ihmisten.

On ihanaa, että hevoset ovat elämässämme, en osaisi kuvitellakaan elämää ilman hevosia, niin paljon positiivista niistä on itselleni seurannut. Siksi olen kiitollinen ihan jokaikisestä hevosesta, joka on jaksanut tehdä töitä kanssani, oli se sitten vikellysareenalla, koulukentillä, estetunnilla tai maastolenkillä. Joskus ne ovat myös toimineet terapeuttinani ja henkisenä tukena. Mitään näistä osista ne tuskin valitsivat itselleen, mutta jokaisen työn ne suorittivat parhaansa mukaan, nöyränä ja niin mielettömän viisaana. Eihän sellaiselle edes sanat riitä. En usko, että yksikään näistä hevosista tarvitsi minua yhtä paljon kuin minä tarvitsin niitä. 

Että sitä mä vaan tässä nyt yritän sanoa, että hevonen ei tarvitse työtä elämässään, mutta jos sillä sellainen meidän toimesta on, olkaamme sen työpanoksesta syvästi kiitollisia. Ihan joka päivä. Oikeastaan voisi jopa käänteisesti ajatella, että jos joku tässä on jotain velkaa, se on kyllä me ihmiset, ei hevonen. 

Mutta onneksi hevoset eivät ole niin kuin me. Ne eivät pidä lukua tällaisista asioista.