Mikä on Andiamon tilanne tänään?

Kävin ystäväni kannustuksesta (ja hänen kanssaan) katsomassa Andiamo kahdesti viime viikolla.  Ensimmäisen kerran menin uteliaisuuttani, toisen kerran koska en enää voinut pysyä poissa.  

Andin omistaa edelleen se sama ihminen, kenelle sen myin.  Kuten silloin jo tiesin, tässä oli Andiamolle loppuelämän koti ja sitä se siis on edelleen.  Hevonenhan on jo yli parikymppinen, ainakin 22-23 vuotias mutta ehkä vanhempikin, vaikea sanoa kun ei niitä papereita sille koskaan löytynyt.  Se on tuon kokoiseksi hevoseksi jo aika kiitettävä ikä, harva elää välttämättä edes kahta vuosikymmentä. Tosin täällä Kaliforniassa hevoset kyllä elävät selkeästi keskimääräistä kauemmin kuin Suomessa, johtuen varmaankin siitä, että kelit eivät ole niin kuluttavat kuin siellä päin pallonpuoliskoa.   

Andiamon omistaja asuu perheineen aikas isolla tontilla punametsien keskellä ja hevonen on hänellä on omassa pihassa.  Tämä saattaa kuullostaa idylliseltä ratkaisulta, mutta valitettavasti se, että hevonen on omalla tontilla, ei vielä tarkoita sitä, että sen elämä olisi laadukasta hevosen näkökulmasta katsottuna.  Aikasemmin, silloin kun edellinen hevonen Ikaros vielä eli, hevoset saivat olla ulkona (niitä oli silloin kaksi, omistajan kolmekymppinen Sultan ruuna sekä Ikaros) 24/7.  Aitaus ei ollut kovinkaan suuri, mutta siinä pystyi kuitenkin liikkumaan edes takaisin ja jopa ottamaan muutamia raviaskeleita. Sen lisäksi hevosilla oli seuraa toisistaan.  

Sittemmin omistaja on rakennuttanut tallin, jossa on kaksi isoa ulkokarsinaa ja niissä ulkoilualueet, jotka eivät ole vierekkäin.  Liekö talli suunniteltu tarkoituksella niin, että siinä asuvat hevoset eivät voi olla kosketuksissa toistensa kanssa, mutta näin se kuitenkin on.  Lisäksi ulkoilualueet on peitetty kokonaan kumimatoilla, lukuunottamatta pientä "pissapaikkaa", joten hevosilla ei ole karsinan lisäksi paikkaa missä piehtaroida taikka maata. Ja muu kuin käveleminen ei tule kuuloonkaan.

Arvioisin, että Andiamon yhteenlaskettu tila on maksimissaan viitisentoista neliömetriä jos sitäkään. Mikä on surukseni suurin piirtein samankokoinen pläntti kuin se putkitarha, josta sen alunperin löysin yksitoista vuotta sitten.  Totta, enää sillä ei ole takapuoli ripulilla taikka suolisto täynnä matoja, mutta siinäpä ne eroavaisuudet ehkä sitten ovatkin.  Sen kanssa ei nimittäin tehdä juuri mitään. Ei sikäli että hevosen kanssa aina pitäisi "tehdä" jotain, mutta hevonen joka seisoo ns. kopissa päivät pitkät, ainakin jonkinlaista ulkoilua olisi hyvä olla. Omistaja kyllä kertoi minulle (tekstarilla) että hän vie Andiamon päivittäin pienelle kentälle piehtaroimaan, mutta en tiedä tapahtuuko tämä todellisuudessa edes kertaa viikossa.  Kauhealta kuullostaa varmaan tässä, että epäilen omistajan sanaa, mutta vakuutan, että tämä oma skeptisyyteni perustuu täysin vuosien kokemukseen tästä ihmisestä ja hänen hevostelustaan.  Yritänkin nyt kovasti kaivaa esiin itsestäni avointa mieltä; sillä tajuan kyllä että en omista yksinoikeutta muuttua ihmisenä; voihan olla että myös Andiamon omistajakin on muuttanut tapojaan vuosien varrella.  Edes vähän.

Tontilla asuu Andiamon lisäksi kaksi muutakin nelijalkaista asukasta; isohko poni sekä luurankomaisen laiha keksikokoinen hevonen.  En vielä tiedä kummankaan eläimen nimeä, mutta oltuani nyt kaksi kertaa Andiamon luona käymässä, voin todeta että etenkään isommalla hevosella ei ole asiat aivan kunnossa.  Ensimmäinen vihje hevosen emotionaalisesta tilasta on erittäin kireälle kiristetty imppauspanta sekä hevosen ahdistuneisuuteen viittaavaa stereotypinen edestakaisin ramppaaminen ja ringissä kiertäminen.  Tämä hevonen asuu toisen karsinan ulkoaitauksessa kumimatoilla ja mielessäni olen jo ehtinyt ihmettelemään että niillä kumimatoillako se makoilee öisin tai silloin kun haluaa makaamaan vai makaako se koskaan?  Hevonen on silminnähden ahistunut monella tapaa ja ehkä väsynytkin?  Laiha se ainakin on.  Mutta, kuten sanoin, en tiedä hevosesta mitään muuta kuin sen minkä näen siitä päälle päin, joten kaikki tämä on nyt omalta osaltani spekulaatiota.

Poni vaikuttaa vähemmän ahdistuneelta.  Se asuu karsinassa ja on kosketusyhteydessä laihaan kaveriinsa, ainakin silloin kun kaveri sekunniksi pysähtyy sitä moikkaamaan kiertäessään tuota ulkoaluetta pakonomaisesti.  Se on myös molemmilla vierailukerroilla ollut erittäin kiinnostunut minun tekemisistäni ja kuikuillut karsinan puomien yli uteliaana.  Kuulin (jälleen tekstarilla, sillä emme ole vielä tavanneet) Andiamon omistajalta että ponin ja hevosen omistaa 14 vuotias tyttö, joka käy niitä katsomassa isovanhempiensa kanssa päivittäin.  Hän myös huolehtii karsinoiden siivoamisesta.  Ruokinnasta en ole varma, mutta ainakin Andiamolla on vapaa ruoka.  Andiamohan ei saa heinää syystä taikka toisesta (epäilen, että ihan vain käytännöllisistä syistä) ja syö "kuutioita" eli sellaisia kolmen sentin levyisiä sinimailasesta ja heinästä puristettuja neliöitä, joita saa rehukaupasta pussitettuna.  Näitä se on syönyt jo viimeisen vuosikymmenen, luulen että se sai syödä viimeiset heinänkortensa minun omistuksessani.  Tämä kuutiosyöttö on täällä aika yleistä, sillä se ajaa ihmisten mielestä saman asian kuin heinä, mutta ei ole ollenkaan yhtä sotkuista.  Lisäksi hävikki on lähes olematon.  En nyt lähde tässä ainakaan vielä avaamaan miksi nämä kuutiot eivät ole mielestäni niin hyvää ravintoa hevoselle kuin heinä (vaikka sisällöllisesti olisivatkin sitä samaa settiä), sen aika tulee ehkä joskus myöhemmin, toteanpahan vain, että tätä se Andiamo nyt sitten syö.  

Siellä se Andiamo nyt sitten seisoo, kärpäsloimi niskassaan karsina-aitauksessaan päivät pitkät ja vuodesta toiseen.  Toisaalta tätähän sen elämä on aina ollut, jo ennen kuin minä sen ostin, minun aikanani ja sitten sen jälkeen.  Itse en kymmenen vuotta sitten ajatellut, että tässä olisi mitään outoa, olinhan tottunut näkemään hevosia karsinoissa jo vuosia.  Itseasiassa tämä hevosten tapa elää oli minulle tarjoiltu jo alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla, kun sain kunnian ratsastaa Viri-nimistä suomenhevosta sipoolaisessa ratsastuskoulussa.  Asuihan Virikin karsinassa, niin kuin kaikki muutkin hevoset.  Tämä oli 70-luvulla arkea enkä muista kyseenalaistaneeni tätä seikkaa 10-vuotiaana ollenkaan.  Enkä muutamaan vuosikymmeneen sen jälkeen.  Karsina oli hyvä koti hevoselle, koska siellä se oli kuivassa ja lämpimässä.  Ja rauhassa.

Karsina-asumistakin on monenlaista, se on totta.  Jotkut elävät yöt sisällä karsinoissa ja ulkoilevat kavereiden kanssa päivisin laumassa.  Se on jo ihan eri asia, kuin ne eristyssellit, joita näin Sveitsissä, joissa hevonen ei nähnyt eikä pystynyt myöskään koskemaan vieruskavereitaan edes seinän yli.  Siihen vielä yhdistettynä tunnin tarhaus postimerkinkokoisessa tarhassa, tai jopa ei ollenkaan, niin oireilu hevosen puolesta on taattu.  Taikka sitten sulkeutuminen.  Jollakinlaillahan nuokin olot on kestettävä.  Nyt jälkiviisaana on uskomatonta miettiä omaa valikoivaa ymmärrystä hevosista.  Pysäyttävintä on ehkä se, että tämä hevosten sosiaalisen elämän merkitys ei vuosiin edes käynyt pienessä mielessäni.  Että vuosikymmenet katselin hevosia niiden selleissä ja juu, laitoin niitä tarhaan kyllä, mutta lähinnä siksi, että ajattelin että niiden olisi hyvä ulkoilla.  Että miten en ole silloin tajunnut, että ne tarvitsevat myös lajitoverin seuraa.  Ja sen lisäksi liikuntaa ehkä kymmenen kertaa enemmän kuin mitä ne saivat.  

Tästä näkee kuinka paljon minäkin sitten loppujen lopuksi tiesin hevosista silloin, vaikka olin muka niistä opiskellut kaiken mitä käsiini sain. Hävettää tunnustaa, ettei mieleen ollut tullut kyseenalaistaa sitäkään materiaalia taikka muiden oppeja.  Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin Sveitsissä, tavattuani hevoseni Little Loven, alkoivat suljetut silmäni avautua.  Ja senkin sai aikaan hevonen itse, ei ihminen.   

andinluona.jpg

Andiamo ja minä viime viikolla