Miksi kerron Andiamon tarinan?  Ehkä siksi, että se kietoutuu omani ympärille kuin köynnöskasvi, joka selvittyään vuosia kuivan maan uumenissa on nyt, ensimmäisten sateiden tullen, alkanut kasvaa ja ottamaan tilaa.  Hitaasti, mutta varmasti se kiipeää nyt ylös sieluni seinämiä.  Uskon, että sillä mitä tapahtui Andiamon kanssa yli kymmenen vuotta sitten on merkitystä tänään, tässä hetkessä sillä se alleviivaa sitä muutosta mikä minussa on tapahtunut ihmisenä siinä ajassa kun olemme olleet erillään.  

Kuinka usein ihmiselle annetaan toinen mahdollisuus, etenkään hevosen kanssa?  Itselleni ei niin ole käynyt koskaan aiemmin, vaikka siita usein olenkin unelmoinut.  Miten toimisin nyt, jos saisin jälleen kohdata esimerkiksi rakkaan Socksin? Näin jälkikäteen ymmärrän niin paljon enemmän siitä, mitä tuokin hevonen minulle antoi ja mitä se yritti saada minut näkemään. Mutta kannattaako jossittelu?  Elämä on eletty niin kuin se on eletty, eikä mikään määrä itsesyytöksiä taikka katumusharjoittelua saa sitä muuksi muutettua.  Toistaalta jos eläisimme täysin vailla katumuksen häivää, oppisimmeko koskaan mitään?  Sillä kaikella sillä kelailulla mitä minäkin teen (joskus liiankin kanssa), on pakko olla ainakin se vaikutus, että se auttaa mua näkemään omat haasteeni vaikkakin sitten siinä jälkiviisauden uskomattoman kirkkaassa valaistuksessa.  

Ajattelinko silloin, yli kymmenen vuotta sitten kun jouduin Andiamosta luopumaan, että sen ja minun tarinani ei vielä ollut ohi?  En usko, että edes ajattelin asiaa siltä kannalta. Suhtauduin hevosiin silloin niin erillailla kuin nyt.  Rakastin niitä kyllä, hevoset olivat elämäni suola sekä pippuri ja muitakin mausteita vielä päälle, mutta että olisin ymmärtänyt hevosilla olevan minulle jotakin opetettavaa itsestäni ja maailmasta jossa elämme?  Ei, ymmärrykseni ei ollut ainakaan samaa luokkaa kuin nyt. Ei edes lähelle.  Ehkä siihen kiteytyykin se suurin muutos, joka minussa on tapahtunut kymmenessä vuodessa; uskallan katsoa maailmaa tunteikkaan ja haavoittuvan lasin läpi yhä enemmän.  Nyt näen niin selvästi, että asioilla on aina kaksi puolta: se näkyvä osa, joka on helppo käsittää, mutta myös näkymätön, energiasta ja tunteesta koostuva kokonaisuus, jonka vaikutukset osuvat joskus syvälle sisimpäämme.  Kymmenen vuotta sitten en vielä uskaltanut antaa tuolle näkymättömälle tilaa taikka edes sitä tiedostaa, kun nyt suorastaan etsin ja haen sitä ja sen merkitystä aktiivisesti.  Ja siksi tämäkin tarina on minulle niin tärkeä. 

Omistettuani Andiamon noin kaksi kuukautta, oli selvääkin selvempää, että tämä hevonen oli tullut jäädäkseen.  Vaikka olin alunperin ostanut sen myyntitarkoituksissa, rakastuin syvästi tähän lempeään jättiläiseen.  Siksi, kun mieheni eräänä päivänä kertoi, että hänen unelmansa uudesta työpaikasta Euroopassa oli tullut todeksi, tunsin hetken paniikkia.  Halusin itsekin Eurooppaan, tarkalleen ottaen Sveitsiin, mutta tajusin myös mitä se tarkoittaisi käytännössä.  Andiamo olisi myytävä, sillä sen lennättäminen Eurooppaan olisi maksanut aivan liikaa meidän nuoren perheen budjetille.  Etenkin koska se oli niin iso, ettei sille olisi riittänyt normaalihevosen lentokarsinakoko vaan sille olisi täytynyt ostaa kaksinkertainen koppi (=kaksinkertainen hinta).  

"Ja eikö sun pitänyt jokatapauksessa myydä se?" mies kysyi.  

No piti piti.  Mutta.  

Lähtö Sveitsiin koitti kesällä.  Melkein seitsemän kuukautta Andiamon kanssa ja hevosesta oli kuoriutunut uskomaton kouluratsu.  Jossakin vaiheessa kun sitä vihdoin aloin ratsastamaan, huomasimme sen osaavan vaikka mitä.  Ratsastaminen ei ollut koskaan ollut niin helppoa kuin Andiamon kanssa.  Sen askeleet olivat uskomattoman pehmeät, helppoa ja vaivatonta kuin sohvassa istuminen, ja se reagoi höyhenenkevyeen kosketukseen ja painonsiirtoon, ajatukseenkin suorastaan.  Se oli myös niin kiltti, että kymmenen vuotias oppilaanikin pystyi sillä ratsastamaan mennen tullen ja kolmevuotias poikani harjasi sitä Andiamon seistessä patsaana paikoillaan.  Andiamo rakasti kaikkia, aikuisia, lapsia, koiria, kissoja.  Luotin tähän hevoseen enemmän kuin mihinkään hevoseen ennen sitä.  Koskaan en nähnyt sen luimivan ja aina se oli valmis olemaan kanssani.  Mikä nyt näin jälkikäteen mietityttää kovasti.  Oliko tämä todella kuka Andiamo oli vai oliko se vain oppinut helpoksi ja mukautuvaiseksi ihmisten kanssa?  Elikö sen, niin kuin niin monen kiltin hevosen, sisällä joku muu, joka ei uskaltanut ilmaista enää itseään?

Tässä poikani harjaamassa Andiamoa valmentajani kotitallilla jouluna 2005

Ostaja löytyi helposti ja onneksi läheltä.  Tuttu ihminen, joka oli omistanut Ikaros-nimisen hevosen, jota olin itsekin ratsastanut ja kouluttanut, ihastui Andiamon ensinäkemältä.  Hänkin oli menettänyt hevosensa Ikaroksen, niinikään rautiaan hannoverilaisen, traagisen sairauden myötä ja näki Andiamossa menetetyn hevosensa peilikuvan. Socks, Ikaros ja Andiamo - kaikki kolme hevosta olivat kuin samasta puusta veistetyt.  Tiesin, että jos myyn Andiamon tälle naiselle, hän ei tule sitä koskaan myymään eteenpäin, joten suostuin kauppoihin siltä istumalta.  Uusi omistaja myös lupasi, että oma valmentajani pääsisi Andiamoa ratsastamaan ja sillä kisaamaan, mikä vielä silloin lämmitti sydäntäni.  

Joten kesällä 2005 myin Andiamon ja lähdin hyvillä mielin, joskin haikeana, uusia seikkailuja kohti Eurooppaa. Ero Andiamosta ei ollut niin vaikea kuin olisi voinut kuvitella, olinhan järkeistänyt asian itselleni ajatuksen tasolla kevään aikana. Kerroin itselleni, että olin alunperin ostanut sen myyntiä varten joten näinhän sen piti mennäkin.  Lisäksi tiesin, että minulla olisi mahdollisuus sitä nähdä vuosittain käydessäni Kaliforniassa sukuloimassa.  Joten mikään ei tuntunut lopulliselta, eikä se sitä ollutkaan. Sitä paitsi se raha, jonka Andiamon kaupoista sain, oli kuusinkertainen sen ostohintaan verrattuna.  Olin siis tehnyt juuri sen mitä olin lähtenyt tekemään: ansaitsemaan rahaa.  Laitoin tuon rahan pankkiin säästöön pahan päivän varalle.  Silloin en tiennyt mihin tärkeään sen tulisin käyttämään vuosia myöhemmin.