Noniin, aina vaan ja edelleen puin tuota Ehdottoman ja Epämääräisen vierailua Andiamon luona. Sen lisäksi, että se oli Ehdottomalla ehdottoman tärkeää, se oli sitä myös mulle. En itseasiassa oikein tätä osannut odottaa, mutta koska Ehdoton on kova pohtimaan asioita, se väkisinkin joskus sysää liikkeelle prosesseja kanssaihmisissä.

Yksi suuri kysymys, jonka Epämääräinen sanoi ensin, mutta Ehdoton myöhemmin toisti useaan kertaan, oli: Miksi Andiamo on vielä täällä? Ja kun he sanovat täällä, he tarkoittavat elossa. Miksi Andiamo on vielä elämässä kiinni?

Outo kysymys ehkä jonkun mielestä, mutta tajusin kyllä mitä he tarkoittivat. Ensinnäkin Andiamo on fyysisesti aika järkyttävän näköinen. Ei siis niin, että se olisi jotenkin laiha tai muuta, mutta sen jalkojen asennot ja se tapa millä se pitelee itseään pystyssä on kieltämättä aika erikoinen ja ehkäpä tuskallisenkin näköinen. Etenkään kun siihen ei ole silmä tottunut. Kintereet vain ovat niin helkatun suorat. Olin varoittanut Epämääräistä tästä, mutta hänen nähdessään Andiamon ekaa kertaa, hän ei voinut olla parahtamatta:

"Huh, en tajunnut, että hevosella voi ollakin noin suorat kintereet!"

Epämääräinen tekee shiatsu- ja energiahoitoja hevosille ja hän taivasteli moneen kertaan Andiamon rakennetta, löysiä jänteitä ja aikalailla erikoista lantionasentoakin. 

"Miten se voi liikkua puhtaasti?" hän sanoi monta kertaa. "Moni hevonen olisi tuollaisin kortein jo moneen kertaan rampautunut täysin. Ja isokin se on kuin mikä, miten vanha se nyt on?" 

Niinpä, kun sitä ikääkään emme tiedä varmaksi. Ehkä 23 tai 25, ei voi tietää. Sen kuitenkin tiedän, että Epämääräinen on oikeassa sen rakenteen ja jalanasentojen suhteen, ne ovat todella erikoiset. Asiaa ei auta, että sen kaviot ovat niin pitkät. Puhuimmekin tästä asiasta, etenkin kun tajusin, että kengittäjä oli käynyt laittamassa sen takakaviot maanantaina. Kaviot olivat kuitenkin edelleen todella pitkät ja se tyyli millä ne oli vuoltu (jos niitä oli oikeastaan vuoltukaan) ja kengitetty vain korosti ja tuki kantojen luisumista entistä enemmän Andiamon "alle". Mikä siis vuorostaan ei edesauttanut tuota kintereen asentoa sitten tippaakaan.

Ehdoton tarkkaili Andiamon menoa. "Niin, harvoinpa tuon kokoiset hevoset ja vielä tuollaisilla eväillä (tarkoittaen sen rakennevikoja) elävät näin pitkään. Kerro mitä sä ajattelet; miksi se on sinusta vielä täällä?"

Edelleen tämä sama, jonkun mielestä ehkä erikoinenkin kysymys. Mutta tiedän miksi he tätä kysyivät moneen otteeseen. Uskon itsekin, että monella eläimellä on jonkinlainen "tehtävä" täällä maan päällä, tehtävä joka usein liittyy ihmisiin. Olen nähnyt sen niin monta kertaa, viimeksi Leon kanssa, se kun piti omistajaansa Hehkuvaa Aurinko hengissä ja auttoi tätä paranemaan sydämensiirtoleikkauksesta. Sitten kun omistaja oli itse toipunut, hevonen oli tehtävänsä tehnyt. Silloin se sairastui vakavasti ja lopulta jouduttiin lopettamaan. Surullista ehkä, mutta se tuntui olevan jollakintasolla Leon oma valinta ottaa nämä asiat kantaakseen. Vaikka joku voisi kyllä argumentoida, että eläin ei tällaista osaa voi valita vaan päinvastoin joutuu tilanteessa hyväksikäytetyksi.

Oli miten oli, en kuitenkaan jostain syystä ole koskaan ajatellut, että Andiamolla olisi jokin varsinainen tehtävä. 

"No, voin kertoa täysin subjektiivisen tarinan siitä miksi Andiamo on täällä", vastasin Ehdottomalle. "Se on vielä täällä, koska kun ostin sen parilla tonnilla silloin kauan sitten, en tiennyt että pian myisin sen moninkertaisella hinnalla nykyiselle Omistajalle. Ja että sitten laittaisin ne rahat pankkiin pahan päivän varalle. Ja että ne rahat istuisivat pankissa monta vuotta kunnes eräänä päivänä Little Loven omistajan mitta tulisi täyteen ja hän soittaisi minulle ja sanoisi, että nyt otat tämän hevosen pois käsistäni tai mä lähetän sen teuraaksi tai siitostammaksi Italiaan. Ja niin minä ostaisin elämäni tärkeimmän hevosen itselleni niillä samaisilla rahoilla. Ja niitä rahoja jäisi vielä ylikin sen verran, että sitten puolen vuoden päästä mulla olisi varaa kuskata Little Love kanssani Suomeen."

Kyyneleet nousivat silmiini. "Ja se on siksi vielä täällä, että minä voin kiittää sitä tästä kaikesta, auttaa sitä sen vanhoilla päivillä. Se on täällä, jotta mun ympyräni voisi sulkeutua."

Olimme hetken hiljaa. Andiamo, joka oli ollut toisella puolen kenttää hengailemassa Suomalaisen Kaverini kanssa, tuli luokseni ja painoi päänsä hartialleni. Seisoimme näin jonkin aikaa, kaulakkain, lähekkäin. Andiamon silmät olivat puoliummessa ja tunsin siitä huokuvan tasaisen elämänvoiman ja positiivisen, parantavan energian. Voi miten paljon syvää tietämistä välillämme olikaan juuri tuossa hetkessä. 

Joskus näen niin selvästi, miksi tietty hevonen on tullut osaksi jonkun ihmisen elämää. Kuten sanoin, hevosilla on usein tehtävä, jokin opetus ja kasvunpaikka juuri sille tietylle ihmiselle. Olen nähnyt tämän niin monta kertaa elämässäni, että olen jo seonnut laskuista. Koin sen ensikädessä oman hevoseni Little Loven kanssa ja näin myös myöhemmin kuinka tamma vei parasta ystävääni Viisasta Tarkkailijaa kohti henkilökohtaista kasvua. Hevoset osaavat nähdä meidän ihmisten potentiaalin ja ne ohjaavat meitä sitä kohti, sitkeästi. Ainahan ihminen ei tähän tilaisuuteen tartu, syystä taikka toisesta. Ei ole helppoa lähteä katsomaan omaa pimeää puoltaan tai sokeaa pistettään. Ja aina ajoituskaan ei toimi. Elämä tulee väliin. 

Ymmärrän kyllä miksi Andiamo tuli elämääni yli kymmenen vuotta sitten. Ja miksi se on elämässäni nyt. Olen saanut käsitellä sen kautta niin monta asiaa jotka tapahtuivat viimeisen kymmenen vuoden aikana ja se on ollut mulle todella tärkeää ja tarpeellista. Andiamo on myös näyttänyt minulle uudenlaisen läsnäolon taidon. Jokainen hevonen on läsnä tässä hetkessä, kyllä, mutta Andiamossa on vielä astetta syvempää hetkessä olemista, jota ei oikein edes voi sanoin selittää.Olen siitä kyllä täällä aikaisemminkin puhunut, kuinka sen seurassa on lähestulkoon mahdoton surra tai olla ahdistunut, kaikki huolet häviävät kuin taikaiskusta. Sen energia vain on sellaista, Äiti Maasta kumpuavaa. 

Miksi olen syntynyt? Mikä on elämäni tarkoitus? Nämä ovat kysymyksiä, jotka askarruttavat monia ihmisiä. Muistan itsekin pohtineeni tuota ensimmäistä perinpohjaisesti jo varhaisteininä. Nyt vanhempana ihmetykseni on laajentunut käsittämään muitakin kuin vain itseni. Kuinka paljon elämästämme on sattumaa ja kuinka paljon tapahtumia, joiden on ollut tarkoitus tapahtua? Kohtaammeko elämässämme olevat ihmiset vahingossa, vai onko heidän olemassaolollaan jokin tarkoitus meidän kasvullemme? Entäpä eläimet sitten? Vaikka kuvittelemme tekevämme päätöksen hevosenostosta, kuka siinä loppujen lopuksi valitsee kenet? Vaikka itsekin yritin silloin aikoinani vastustaa Andiamon ostamista kaikella järjen voimalla, siitä ei tullut mitään. Ehdotonkin, joka yleensä viimeistään oli se järjen ääni, ei vastustellut minuuttiakaan. Päinvastoin.

"En voi lakata ajattelemasta sitä isoa, ruskeaa hannoverilaista, mikä sen nimi olikaan?"

Niin me sitten haimme sen sieltä kaameasta paikasta pois, ramman, huonosti pidetyn laiheliinin, joka oli yltäpäältä ripulissa. Oliko siinä mitään järkeä? No ei. Mutta ei sitä järjellä selitettykään eikä selitetä vieläkään. Ja tässä me nyt olemme, aina vaan ja edelleen, eikä tätä päivääkään ja sen tarkoitusta aina järjellä voi selittää.