Nyt on pakottava tarve puhua asiasta, joka on koskettanut omaa elämääni useammankin kerran ja johon otan tuntumaa melkein jokaisen valmennus/mentorointi/työnohjaus -asiakaani kanssa. Ehkä sinäkin, joka juuri nyt luet tätä, osaat samaistua tähän kirjoitukseen jollakin tasolla. Etenkin jos olet joskus elämäsi aikana lähtenyt kulkemaan hieman erilaista polkua kuin ympärilläsi olevat ihmiset tai hakenut muutosta tilanteeseen, jossa muiden mielestä ei ole vikaa, tämä kirjoitus on sinulle.

Noin kuusi vuotta sitten, kun asuin vielä Sveitsissä, olin eräänä päivänä oppilaani tamman kanssa maneesissa harjoittelemassa lastausta positiivisen vahvistamisen avulla. Tai itseasiassa kyseessä ei ollut varsinainen lastaaminen vaan koska hevosen oli hyvin vaikea olla missään tilanteessa ns. suljetussa tilassa (ja sillä oli ihan oma määritelmä siitä mikä oli "suljettu" tila), harjoittelimme kävelemistä ja pysähtymistä kahden puomin väliin, joka oli aiemmin ollut tamman mielestä hyvin pelottavaa/epäilyttävää. Hevonen oli kuitenkin nyt rento ja rauhallinen, sillä sen kanssa oli käyty pitkä tie tähän pisteeseen, tie, jota kulkiessa tärkeintä oli nimenomaan ollut säilyttää tämä rento tunnetila.

Kun tamma tarjosi haluttuja/pyydettyjä asioita (esim. käveli puomien väliin tai pysähtyi puomien väliin pyynnöstä) se sai oikeaa käytöstä merkkaavan äänimerkin jälkeen palkinnoksi pienen palan porkkanaa. Usein pidin tämäntyyppisissä sessioissa hevosta vapaana, mutta tuona nimenomaisena päivänä se ei ollut mahdollista, sillä maneesissa oli meidän lisäksi toinen ratsukko. Eräs minultakin muutaman istuntatunnin ottanut nainen nimittäin ratsasti friisiläisorillaan maneesin toisessa päässä. En juurikaan kiinnittänyt hänen toimintaansa huomiota, mutta havaitsin kyllä jossakin vaiheessa, että ratsastus ei ehkä sujunut niin sujuvasti kuin ratsastaja olisi toivonut. Hevonen oli nuori, vasta nelivuotias, eikä se aina ymmärtänyt mitä siltä pyydettiin, seikka, joka usein meni ohi sen omistajalta. 

Työskentelin tamman kanssa lyhyesti ja vein sen takaisin talliin. Olin tyytyväinen koulutussessioon ja kirjottelin siitä muistiinpanoja tallipäiväkirjaan, kun maneesissa ratsastanut nainen ilmestyi satulahuoneeseen. Minut nähdessäni hän marssi luokseni. 

"Mitä sä oikein puuhasit siellä maneesin nurkassa", hän kivahti kovaan ääneen. Kehonkielestäkin näki, että tässä haastettiin nyt riitaa. Selitin rauhallisesti ja mahdollisimman selkeästi positiivisen vahvistamisen perusperiaatteen 

Tämä blogi ei kuitenkaan ole operantista ehdollistamisesta eikä edes siitä miten hevosia koulutetaan. Olisin yhtä hyvin voinut tässä esimerkissä naksuttelun sijaan taluttaa hevosta "väärältä puolelta", siedättää hevosta päivätolkulla satulaan/riimuun/vesiboksiin tmv, lähteä taluttaen maastoon, ratsastaa -mutta oudoilla varusteilla tai ei varusteilla ollenkaan tai vain 20 minuuttia sen pakollisen 45-60 minuutin sijaan (tämä vaihtelee talleittain), istua vapaana olevan hevosen kanssa laitumella, puhua hevoselle kuin se tajuaisi joka sanan, tai olla näyttämättä hevoselle "missä kaappi seisoo" silloin kun se jonkun toisen mielestä on ehdottomasti tarpeen. 

"Väitätkö sä, että mä en ole positiivinen mun hevosen kanssa?" nainen huusi kovalla äänellä.

Mitäh?? Miten nainen oli onnistunut selvityksestäni vetämään tämän johtopäätöksen, oli minulle mysteeri. 

"En missään tapauksessa, kerroin vain mitä minä itse tein", yritin sanoa, mutta olin auttamatta myöhässä. Nainen alkoi haukkua minua ja sitä kuinka tulen tallille tekemään outoja asioita hevosten kanssa. Hän korosti moneen otteeseen omaa positiivisuuttaan ja ihmetteli suuren ääneen sitä kuinka minä kehtasin vihjata hänen olevan jotakin muuta. Enkö nyt omilla silmilläni nähnyt kuinka hän rakastaa hevostaan ja tekee sen kanssa parhaansa? 

Tajuttuani aika nopeasti, että tämä ihminen ei kuuntelisi saatikka sitten kuulisi minua, sanoinpa tai teinpä mitä tahansa, nyökyttelin hetken ja häivyin sitten vähin äänin takavasemmalle. Jälkeenpäin nainen kuitenkin jatkoi asian jauhmaista haukkumalla minua selkäni takana muille tallin ratsastajille sekä laittelemalla minulle kaksi viikkoa tekstareita, joissa hän antoi esimerkkejä omasta positiivisesta hevosen koulutuksesta. 

Olin ymmälläni. Olinhan vain tehnyt omaa juttuani kaikessa hiljaisuudessa maneesin nurkassa, mutta jotenkin olin siinä sivussa onnistunut kyseenalaistamaan jonkun toisen ihmisen koulutusmetodeja vain olemalla läsnä. 

Kuulostaako tutulta? Ehkä olet itsekin kokenut tai koet juuri nyt olevasi talliympäristössä se outolintu, jonka tekemisiä kaikki tallikaverit kyttäävät silmät kovana. Nämä samaiset ns. tallikaverit kyselevät useaan otteeseen miksi et tee niin kuin muut ja mahdollisesti vielä ihmettelevät suureen ääneen kaikkea sitä mitä teet tai jätät tekemättä. Koet olevasi ulkopuolinen, suurennuslasin alla ja yksin. Silti et enää voi perääntyä siltä tieltä mille olet lähtenyt, sillä se tie tuntuu syvällä sydämessäsi siltä ainoalta oikealta. Ja taaksepäinkään et enää voi mennä, sillä kun prosessi kohti hevoskeskeistä ja -lähtöistä harrastamista on lähtenyt liikkeelle, ainoa suunta on eteenpäin.

Toisaalta voi olla, että vaikka tallikaverit jo epäilevät sinua, he eivät vielä täysin ymmärrä kuinka erilailla oikeastaan ajatteletkaan. Vain sinä itse tiedät tämän, siis sen lisäksi, että sen tietävät kaikki tallin hevoset (koska hevoset tietävät meistä aina kaiken, kertomattakin). Ja nämä hevoset ovatkin tässä yhtälössä se vaikein osuus. Koska tietoisuutesi hevosten tunne-elämästä on lisääntynyt, ymmärrät ja näetkin että osa hevosista kärsii, kuka kivuista, kuka tylsyydestä, kuka yksinkertaisesti siitä, että on väärinymmärretty. Näet kaiken tämän ja se järkyttää sinua syvästi, kahdesta syystä. Toisaalta sinua painaa valtava syyllisyys kaikesta siitä mitä olet joskus hevosten kanssa tehnyt; olet ehkä lyönyt ja uhonnut tai potkinut ja ollut vihainen. Tai yksinkertaisesti ollut ymmärtämätön. Silloin et esimerkiksi tajunnut, kuinka oma tunnetilasi vaikuttaa herkkään hevoseen tai, että hevosen väkivaltainen kohtelu ei ole oikeutettua koskaan. Toisaalta, koska silmäsi ovat nyt avautuneet näkemään maailman toisin, sinun on vaikea pitää tätä asiaa omana tietonasi, etenkään kun hevoset ympärilläsi suorastaan pyytävät sinua puhumaan ihmisille niiden puolesta. Joten avaat suusi ja yrität (jos uskallat), aluksi diplomaattisesti, ja lopulta myös vähän vähemmän diplomaattisesti, puhua ihmisille ns. järkeä päähän. 

Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä?

Monille ainoa vaihtoehto on lopulta muuttaa muualle, toiselle tallille. Osa hevosenomistajista valitsee lopulta hevosen viemisen omaan pihaan, koska silloin sen kanssa voi tehdä juuri niin kuin tykkää eikä tarvitse omista teoistaan taikka tekemättä jättämisestään tehdä kenellekään tiliä. Mutta tämä ei ole aina mahdollista. Ja vaikka olisi, on kuitenkin hyvä joka tapauksessa miettiä miksi näitä konfikteja nousee talliympäristössä niin kauhean helposti. Miksi ihmiset hermostuvat kun joku tekee erilailla? Miksi minua hermostuttaa kun joudun jatkuvasti selittelemään tekemisiäni? Miksi ylipäätään hevosmaailmassa tuntuu tällä hetkellä olevan niin monenlaista toimintatapaa? Miten suoritua kaiken tämän keskellä? 

Olitpa sitten se itsensä ulkopuoliseksi tunteva oman tiensä kulkija taikka perinteisiä metodeja kannattava selän takana sormeaan osoitteleva tallikaveri, tässä muutamia ajatuksiani tämän asian tiimoilta.

1. Meissä ihmisissä on sisäänrakennettu muutosvastaisuus, se on osa DNAtamme. Pelkäämme kuollaksemme muutosta ja taistelemme aina aluksi sitä vastaan, jotkut kiivaammin kuin toiset. Tämä muutosvastaisuus on osa biologiaamme ja siihen liittyy läheisesti myös taipumuksemme negatiivisuuteen. Nämä molemmat piirteet joskus pelastivat kivikaudella ihmishenkiä kun havaitsimme ympäristössämme muutoksia, jotka usein osoittautuivat vaaratekijöiksi.

Hevosmaailmassa vallitsi pitkään kulttuuri, jossa asiat tehtiin tietyllä tavalla siksi koska ne oli "aina tehty niin". Tähän on kuitenkin, aluksi hitaasti, mutta nyt kiihtyvällä vauhdilla, tullut muutos ja tämän muutoksen myötä asioita on alettu kyseenalaistaa ja tutkia. Vanhojen "totuuksien" rinnalle on tullut uusia, todistettuja ja tieteeseen perustuvia totuuksia. Joillekin ihmisille näiden totuuksien hyväksyminen on vaikempaa kuin toisille. Kuten saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer sanoi jo yli sata vuotta sitten: "totuus käy läpi kolme vaihetta. Ensin sitä pilkataan. Seuraavaksi sitä kiihkeästi vastustetaan. Lopulta se hyväksytään itsestäänselvyytenä."

2. Kun muutos tapahtuu, voimme muuttaa vain itseämme. Toista ihmistä ei voi väkisin muuttaa, vaikka kuinka haluaisimme. Tosin, kun muutumme itse, se usein vaikuttaa automaattisesti ympärillämme oleviin ihmisiin. Tämä voi olla kyseisistä ihmisistä pelottavaa (kts. kohta 1), Toisaalta usein ihmiset eivät edes tajua toisen varsinaisesti muuttuneen, he vain reagoivat uuteen. Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan.  Jos hyvin käy, sinun muutoksesi positiiviseen kirvoittaa ympärilläsi olevissa ihmisissä samansuuntaisia muutoksia. Mutta joskus voi käydä toisinkin päin (kts. kohta 3)

3. Joskus kun muutumme ja maailma ei muutu kanssamme, saatamme menettää joitakin ihmissuhteitamme. Jopa pitkäaikaiset ystävyydet tai parisuhteet saattavat rakoilla. Tämä on surullista, mutta sen kanssa on elettävä, jos haluaa jatkaa ristiretkeään kohti uutta totuutta. Uusia ihmisiä, niitä omanhenkisiä, alkaa jossain vaiheessa ilmestyä joka puskasta, jos vain jaksaa kärsivällisesti odottaa. Itse koin tämän myös hyvin selkeästi vuosien varrella kun muutuin hyvinkin perinteisen hevostaustan omaavasta kilparatsastajasta ns. kukkahattutädiksi. Tämä ristiretkeni ei todellakaan miellyttänyt kaikkia ihmisiä ympärilläni. Vuosien varrella sain kuulla ihmettelyä, jopa syytöksiä. Minusta puhuttiin pahaa selkäni takana, ihmiset kaikkosivat ympäriltäni. Tallilla toimilleni naureskeltiin, sitten sitä vastaan hyökättiin avoimesti ja lopulta, kun tulokset hevosten kanssa olivat kaikkien nähtävillä ja puhuivat puolestaan, minut julistettiin näkymättömäksi. Kuulin, että entinen valmentajani oli arvellut minun juoneen auton pakkasnestettä, niin hulluna hän piti (ja pitää edelleen) ajatuksiani siitä miten hevosten kanssa tulisi ja voi olla. Vaikka hänellä oli aikoinaan erittäin tärkeä rooli elämässäni, meidän polkumme erkanivat jo vuosia sitten. Joskus matka ei jatku enää rinnakkain, vaan eri suuntiin.

4.  Maailma tulee muuttumaan, halusimme tai emme. Muutos on osa ihmisyyttä, elämää. Ilman sitä emme voi kasvaa. Avoimuutta voi harjoitella, ottamalla pieniä askeleita kerrallaan. Kaikkea ei tarvitse niellä heti taikka vaihtoehtoisesti työntää toisen kurkusta alas väkisin tänään. Jos olet muutoksen aallolla ratsastaja, se edelläkävijä, käy edellä reippaasti, ratsasta rohkeasti. Kylvä mennessäsi "siemeniä". Ne kyllä lähtevät itämään kun niiden aika on itää. Voi olla, ettet ole sitä aina näkemässä, mutta ole tyytyväinen siihen, että olet tehtäväsi tehnyt siementenkylväjänä. Ja sekin on hyväksyttävä, etteivät kaikki siemenet idä ollenkaan tai voi mennä vuosikausia, jopa kymmeniä, ennen kuin "kasvi" alkaa kasvamaan. Jokainen lähtee omalle ristiretkelleen kun aika on valmis ja etenee omaan tahtiinsa. Jokaisen tarina on erilainen, mutta ei huonompi tai parempi.

5. Oman kokemukseni mukaan paras tapa suhtautua epäilijöihin, selkäänpuukottajiin jja sormellaosoittajiin on empatia ja ymmärrys. Voin kertoa omakohtaisesti, että jos olet yli 30 vuotta tehnyt asiat yhdellä tavalla, etkä vain tehnyt, vaan opettanut muitakin tekemään, kyseenalaistamatta juurikaan opettamiasi asioita, ei ole helppoa päästää siitä kaikesta noin vain irti. Itseasiassa se voi olla helvetin pelottavaa, etenkin jos koko identiteettisi, ammattisi ja elämäsi on rakentunut sen varaan. Tässähän voi olla uhattuna ihan kaikki, joten onko ihmekään, jos ihmisen reaktio on yhtä ylilyöntiä kuten kirjoitukseni alussa olleessa tarinassa? Joskus pelkästään erilaisuutta edustavan ihmisen läsnäolo saattaa nostattaa pinnalle tunteita, joita itseään "puolustava" ei kykene kontrolloimaan. Valitettavan usein niitä myös puretaan siihen hevoseen, joka on yleensä kätevästi siinä vieressä.(kts. kohta 6) Vaikka oma tilanteesi siellä suurennuslasin alla tuntuu ehkä vaikealta, yleensä sormellaosoittajien ja selkäänpuukottajien elämä on vielä vaikeampaa. Se näkyy joskus myös heidän eläinten käytöksessä. Se on hyvä pitää mielessä ja sydämessä, itse kenenkin.

6.  Jos ristiretkesi on vienyt sinut siihen pisteeseen, että sinua ahdistaa se, miten ympärilläsi olevia hevosia kohdellaan/miten hevoset oireilevat/hevoset elävät etkä voi konkreettisesti vaikuttaa tähän asiaan, koska hevoset eivät ole sinun omiasi, kehotan sinua puhumaan kyseisten hevosten kanssa ja kertomaan niille, että näet niiden ahdingon/kivun/apatian/hämmennyksen/oireilun. Puhu niille niin kuin ne ymmärtäisivät joka sanan. Kaikki tässä maailmassa haluavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, eläimetkin. Voi olla, että olet ainoa joka näkee hevosen yrityksen kommunikoida ja se, että olet kuullut sen viestin on sille nimenomaiselle hevoselle iso juttu. Vaikka et ehkä sen elämään pysty vaikuttamaan nyt, olet kuitenkin auttanut sitä tunnetasolla tässä hetkessä. Lähetä hevoselle sydämestäsi voimia kestää mitä tuleman pitää. 

6.  Rohkene kulkea omaa polkuasi ja uskoa niihin asioihin, jotka tuntuvat sinusta oikeilta, vaikka matkan varrella olisikin epäilijöitä ja matkanteko joskus tuskallistakin. Se on kuitenkin kaikki sen arvoista, sitten lopulta. Sen johdosta sinusta tulee viisaampi ja useita kokemuksia rikkaampi. Elämä on tehty elettäväksi ja tunnettavaksi. 

 

Luotan siihen, että tämä kirjoitus löytää juuri ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat ja he osaavat soveltaa sitä omaan elämäänsä ja ristiretkeensä. Sillä meillä kaikilla on se oma ristiretkemme, olimme siitä sitten tietoisia tai emme. Ja jos ajatukseni tässä kirjoituksessa tuntuivat korkealentoiselta hörhöilyltä, ei hätää, voit jättää ne omaan arvoonsa ja vapautuneesti kutsua minua kukkahattutädiksi, jos haluat. Luit kuitenkin loppuun saakka, mikä kertoo minulle sen, että maaperäsi on otollinen "siementen" vastaanottamiselle. :-)