Hevosella oli paperit,joiden mukaan sen oikea nimi oli Harley D (siis jälleen kerran, kuka näitä nimiä keksii??).  Tajusin kuitenkin aika pian, että paperit eivät kuuluneet uudelle hevoselleni  Epäilys lähti liikkeelle edellisen omistajan puheista, joissa hän väitti, että BaaBaa, niin kuin hän tätä hevosta kutsui, olisi ollut saksalainen tuontihevonen.  Tiesin kuitenkin, että kaikilla Saksassa syntyneillä hannoverilaisilla oli kankussaan polttomerkki ja sitä ei tällä hevosella ollut vaikka se oli kaikin puolin hannoverilaisen näköinen.  Saksassa se ei kuitenkaan voinut olla syntynyt.  

Soittelin asian perään hannoverilaisten rotuyhdistykseen ja lähetin sähköpostia Saksaankin saakka.  Pian kävi ilmi, että papereiden hevonen oli kuollut jo aikapäiviä sitten. Entinen omistaja esitti tietämätöntä ja intti kivenkovaan, että nämä olivat paperit, jotka hän oli saanut ostaessaan hevosen vuosia sitten.  Vaikka sain häneltä lisätietoja tuosta kaupasta, ne eivät tehneet minua hullua hurskaammaksi, joten lopulta jätin asian sikseen.  Päätin antaa hevoselle uuden nimen, koska sen lisäksi, että edellinen omistaja puhui hevosesta kaikkea muuta kuin sitä kunnoittavasti, tuo kamala lempinimi, BaaBaa, sai korvani vuotamaan verta.  

Nimikin löytyi kuin itsestään.  Andiamo.  Se kuullosti korvaan positiiviselta sekä ylväältäkin.  Sehän on italiaa ja tarkoittaa menemistä.  Let's go Andiamo.  Hevosen ikääkin luonnollisesti epäilin.  Papereiden mukaan se olisi ollut kymmenen, mutta koska paperit kuuluivat jollekin muulle, pyysin eläinlääkäriä tsekkaamaan hevosen hampaat.  Kaksikin lekuria niitä tarkasteli ja hampaiden perusteella hevosen iäksi tuli 12 vuotta.  

Itse hevonen ei näistä paperihuolista ollut moksiskaan.  Se tuntui olevan silminnähden helpottunut, että sillä oli nyt ihminen, joka tuli sitä katsomaan tallille joka päivä.  Aina se vaikutti yhtä ilahtuneelta minut nähdessään.  En ollut koskaan aiemmin tavannut hevosta, joka oli kuin hevosen versio häntäänsä heiluttavasta kultaisesta noutajasta; sen kasvot loistivat innosta kun tulin talliin ja sen asenne oli aina positiivinen, pyysin siltä sitten mitä tahansa.  Ajattelin, että hevonen oli ollut niin kauan itsekseen tuolla edellisellä tallilla, että nyt sille kelpasi mikä tahansa aktiviteetti. Ehkä se oli jopa kiitollinen seurasta. Kesti muutaman viikon ennen kuin todella ymmärsin, että tämä hevonen vain oli tällainen, seurallinen ja utelias sekä aina valmis olemaan ihmisen kanssa.  

Koska hevonen oli järkyttävän laiha ja lihakseton luukasa, aloitimme liikunnan hyvin varovaisesti ja maasta käsin.  Kengätkin Andiamo sai jalkaansa ja se auttoi paljon tuota sen liikkumista ja lättänöiden kavioiden asentoa. Ja ontuminenkin loppui siihen. Silloin en tiennyt kengättömyydestä mitään ja pieneen mieleen ei tullut edes muista vaihtoehtoja kuin kengitys.  Nyt jälkikäteen viisaampana mietin, olisiko Andiamon hyvinvointia voitu lisätä nimenomaan kengättömyydellä sen sijaan, että kenkien avulla tavallaan lähdettiin peittämään ongelmia.  Jalan asentojakin olisi voitu korjata ihan erilailla ilman kenkiä.  Ja vaikutukset olisivat olleet kauaskantoiset.

Mutta siitä enemmän myöhemmin, kun pääsemme tarinassa tähän päivään. 

Andiamo asui myös tallissa, karsinassa jossa oli pieni, karsinankokoinen ulkoterassi.  Se pääsi kuitenkin päivittäin kentälle leikkimään ja juoksemaan.  Aluksi se ei juossut, koska se ei jaksanut, mutta kun madot saatiin häädettyä ja ruokaa oli yllinkyllin, alkoi hilluminenkin kiinnostaa.  Sitten sille vielä löytyi kaverikin kun kuukautta myöhemmin tallille muutti toinen hannoverilainen Wundar, melkein yhtä iso ruunan retale kuin Andiamo.  Vaikka tallilla ei ollut tapana laittaa hevosia yhdessä ulkoilemaan, Wundarin omistaja sai minut (onneksi) ylipuhuttua kokeilemaan Wundaria ja Andiamoa yhdessä ulkokentälle.  Voi sitä ilon määrää!  Tanner tömisi kuin nämä kaksi norsun kokoista hevosta rynnivät rintarinnan pitkin poikin kenttää.  Olen iloinen, että annoin Andiamolle mahdollisuuden olla toisen hevosen kanssa, vaikkakin vain tunnin päivässä, sillä tiedän, että se jäi sen viimeiseksi (ja ehkä ainoaksi?) kokemukseksi lajitoverin seurasta.  Mikä on järkyttävän surullista.  

Niin paljon on itselläkin edelleen surua ja katumusta siitä, etten tarjonnut sille parempaa elämää silloin kun siihen oli mahdollisuus, mutta voin rehellisesti sanoa, että tämä johtui silkasta tietämättömyydestä.  Ironisintahan tässä on tietenkin se, että KUVITTELIN tietäväni hevosita kaiken tai ainakin sen, miten niitä pidetään hyvin.  Kuten englanniksi sanotaan, senkin sillan alta on kulkenut sittemmin paljon vettä.  En kykene tänään ymmärtämään miten tuonkin kokoinen hevonen suoriutui elämästä täysijärkisenä ja ehjänä, vaikka pääsi pikkukarsinastaan ulos vain kaksi tuntia päivässä.  Tunniksi ulkoilemaan ja toiseksi tunniksi liikkumaan.  

Se kun ei ole millekään hevoselle tarpeeksi.  Mutta silloin en vielä tiennyt mitä tiedän nyt ja siksi Andiamo sai osakseen vain sitä parasta mahdollista mitä minulla oli tarjota juuri sillä hetkellä.  Ja ajattelin kuitenkin, että olin pelastanut sen paikasta, jossa se ei koskaan päässyt ulos eristyssellistä.  Kaikki on niin suhteellista.