Viime yönä näin unta, että ratsastin Andiamolla.  Olen ihminen, joka näkee paljon unia, hyvinkin yksityiskohtaisia ja usein symbolisia.  Hevosia näen kuitenkin harvoin unissani ja ratsasta en juuri koskaan.  Erikoista tässä Andiamon uniratsastuksessa oli se, että ratsastin sitä Husön Ratsastuskoulun ulkokentällä.  Siis sillä samaisella kentällä, jossa aloitin 70-luvulla ratsastuksen.  Olin unessa ratsastustunnilla ja kentällä oli muitankin hevosia.  Opettajana oli vanha valmentajani täältä Kaliforniasta.  

Muistan edelleen erittäin selvästi myös viimeisen kerran kun ratsastin Andiamoa.  Luulisin, että tämä tapahtui jouluna vuonna 2007.  Vuosiluku saattaa heittää vuodella, mutta se ei ole kovin tärkeää.  Ratsastus tapahtui valmentajani kotitallilla ja hän oli paikalla antamassa valmennusta.  Jos sitä valmennukseksi voi kutsua. Luulen, että tämä oli se merkittävä hetki, jolloin tajusin, että olimme valmentajani kanssa lähteneet kulkemaan samaa polkua eri suuntiin.  Vaikka en ollutkaan vielä täysin siinä tilassa, jossa kyseenalaistin kaiken mitä olin aiemmin oppinut, jonkinlainen sisäinen muutosprosessi oli jo käynnissä.  Donald Newe sanoi kerran eräällä kurssilla, että jotta ihminen voi ottaa vastaan uutta tietoa, hänen pitää olla siihen valmis.  Newe käytti tästä valmiista tilasta mielikuvaa raskaana olevasta naisesta.  Jotta lapsi voi syntyä, on ensin oltava raskaana.  Luulen, että olin siis vertauskuvallisesti jo raskaana tuona kirpeänä joulukuisena aamuna kun ratsastin Andiamoa viimeisen kerran. 

Lähdin verryttelemään Andiamoa pikkuhiljaa.  Huomasin, että heti kun tartuin ohjaan, se kääri itseään rollkurimaisesti rullalle, joten päädyin ratsastamaan jokseenkin pitkällä ohjalla, keskittyen siihen, että saisi hevosen venyttämään itseään pitemmäksi.  Valmentajani ei tästä tykännyt ja alkoi jakelemaan ohjeita ohjan ja tuntuman kiristämisestä ja hevosen potkimisesta eteenpäin tuntumaa kohti.  Vaikka minua ärsytti hänen neuvonsa, tottelin aluksi kitlitsi.  Pian Andiamo olikin todella tiiviissä paketissa minun allani.  Valmentaja huuteli neuvoja sellaiseen tahtiin että se kuulosti lähinnä konekiväärin tulitukselta.  Tee sitä, tee tätä, käännä tuonne, aseta sinne. Laukanvaihto ja sitten taas, tule sulkutaivutusta ja sitten avotaivutusta.  Pian ohjeisiin tuli kärsimätön, negativiinen sävy.  Älä nyt helvetissä tee noin.  Mitä sä puuhaat?  Mieti vähän.  Potkaise sitä.  Kovempaa.  Missä sun raippasikin on?  Älä anna sen päästä helpolla.  

Huoh.  

Kaverini, se samainen, joka on kanssani ollut Andiamoa katsomassa nyt viime aikoina jo pari kertaa, oli kentän laidalla ja kun ratsastin hänen ohitseen, katseemme kohtasivat.  Hän pudisti tuskin näkyvästi päätään, sitten kääntyi ja käveli tallille, aivan kuin ei olisi kestänyt katsoa sitä touhua läheltä.  Siinä vaiheessa omakin mittani tuli täyteen.  Pysäytin hevosen keskelle kenttää ja annoin sille vapaat ohjat. 

"Mä en pysty ratsastamaan tällaisessa ilmapiirissä," mä sanoin valmentajalleni aika napakastikin.  Olin nimittäin todella turhautunut. "Musta tuntuu, kuin en osaisi tehdä mitään täällä oikein ja menetän itseluottamustani tällaisessa ristitulessa.  Toisekseen, en halua ratsastaa Andiamoa tällaiseen pakettiin heti kättelyssä, eihän me ehditty edes verryttelemään."

Valmentaja seisoi nyt kädet puuskassa.  "Kuule, mä olen tuota hevosta ratsastanut joka päivä ja tiedän kyllä mitä se kestää.  Se kykenee kokoamaan vaikka sekunnissa." 

"Niin, ehkä se sen pystyy tekemään, mutta itse lähtisin vähän toisellalailla liikkeelle. Jos olet asiasta eri mieltä, on ehkä parasta että lopetan hevosen ratsastamisen nyt tähän." 

Tuijotimme toisiamme hetken.  Näin kuinka kaverinikin, joka istui nyt tallin edessä penkillä, pidätti hengitystä.  

"Ei kun ratsasta nyt vain," valmentaja lopulta sanoi.  

Otin ohjat ja jatkoin matkaa.  Hetken valmentaja vain tuijotti hiljaa kentän laidalta ja itse yritin hengitellä ja rauhoittua.  Mikä on helppoa Andiamon seurassa, sen energia on nimittäin aina ollut hyvin tasaista ja rauhoittavaa.  Hetken päästä valmentaja sanoi muutaman positiivisen kommentin ja jännitys, joka tämän pienen sanaharkan jäljiltä oli jäänyt ilmaan leijumaan, purkautui. 

Ratsastuksen jälkeen jäin miettimään kuitenkin tapahtunutta ja keskustelinkin kaverini kanssa asiasta.  Myöhemmin näin valmenajani ratsastamassa Andiamoa useaankin kertaan ja tajusin, että jossakin vaiheessa, oltuani poissa hänen luotaan, meidän ajatusmaailmamme olivat erkaantuneet toisistaan.  En enää tunnistanut itseäni hänen tavassaan kohdella hevosia ja vaikka 180 asteen käännökseni tulikin vasta vuotta myöhemmin, sen siemeniä kylvettiin tuona jouluna. 

Vaikka tuosta viimeisestä ratsastuksesta on vuosia, keho kuitenkin muistaa sen selvääkin selvemmin.  Andiamo oli unessa juuri sitä mitä se oli livenäkin, pehmeä ja tasainen.  Sen ratsastaminen oli helpointa mitä olin ikinä tehnyt, se tuntui niin luonnolliselta ja itsestäänselvältä.  Ainoa asia, joka asetti haasteita, oli edelleen sen tapa kääriä kaulansa rullalle ja kadota tuntumalta, asia jonka kanssa muistan taistelleeni siitä lähtien kun sitä aloin ratsastamaan.  Mutta nyt sekin korjaantui istunnan avulla kuin taikuudella.  Ratsastuksenopettaja unessani käski lyhentämään ohjaa, tiukentamaa otetta ja sitten potkimaan hevonen tuntumaa kohti (jolloin sitä voi löysätä ja ohjaa mahdollisesti pidentää), mutta en tehnyt sitä.  Sen sijaan pidin käden paikoillaan ja käytin keskivartalon voimaani juuri niin kuin sitä pitää käyttää.  Suuntasin kehoni energian käsieni välistä kohti Andiamon kaulaa ja "työnsin" sitä energiani avulla poispäin itsestäni.  Ja Andiamo reagoi tähän juuri niin kuin hevoset siihen reagoivat, venyttämällä itsensä ohjan päähän kuin itsestään.  Yhtäkkiä hevonen tuntui unessa käteeni vakaammalta kuin koskaan aikasemmin ja tajusin, että sillähän olikin kuolaimettomat suitset päässä.  Hymyilin unessa onnellisena, koska sain ratsastaa edes kerran Andiamo ilman kuolaimia, koska näin ei ollut koskaan tapahtunut oikeassa elämässä vaikka sitä olin kyllä useasti toivonut. Olisin halunnut tietää, miten se kyseisiin suitsiin reagoi, sillä "löydettyäni" kuolaimettomat suitset vuonna 2008 ja ratsastettuani niillä sittemmin yli sata hevosta, tiedän nyt että usein tämä "kaulan rullaaminen" on vain hevosen tapa paeta kuolaimen aiheuttamaa kipua taikka painetta.     

Kun heräsin, olin edelleen unen mahtavissa fiiliksissä.  Elämäni paras ratsastus, monestakin syystä.  Jos totta puhutaan, en ole oikeassa elämässä ratsastanut pariin vuoteen juuri lainkaan.  Muutaman kerran olen ollut hevosen selässä, viimeksi eräällä kurssilla tänä kesänä, kun kokeilin erään oppilaani aivan ihanaa suomenhevosta, joka ainakin liikkeittensä puolesta muistutti kovasti Andiamoa; hevosen ravi oli nimittäin niin tasainen, että siitä oli vaikea suorastaan löytää kevennykseen tahtia.  

On varmasti monen mielestä erikoista, että ihminen joka ensin ratsastaa vuosikymmenet ja lisäksi vielä valmentaakin ratsastusta, istuntalähtöistä sellaista kaiken kukkuraksi, ei ratsasta enää juuri lainkaan.  Asia on monimutkainen ja siihen liittyy paljon syviä, henkilökohtaisia ajatuksia.  Sanotaan nyt kuitenkin tässä toistaiseksi vain se, että ratsastaminen ei ole minulta tulevaisuudessa poissuljettua, mutta jotta nousen hevosen selkään, täytyy hevosenkin olla asian (ja minun) kanssani sinut.  Elämässäni ei nyt vain ole ollut sellaista hevosta, mutta ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

Andiamon ratsastusunta pidän kyllä sydämessäni vielä pitkään.  Jotenkin se seikka, että olimme vielä sillä samaisella kentällä, jossa koko ratsastushistoriani alkoi, kertoo minulle, että tässä ollaan nyt isojen asioden kynnyksellä.  Että olen samanaikaisesti matkalla sekä eteenpäin että taaksepäin.  Kaikki liittyy kaikkeen.  Jokainen kokemus, joka meillä on ollut, on muokannut meistä sen ihmisen, joka olemme tänään.  Voi olla, että Andiamon tarkoitus onkin palauttaa minut takaisin juurilleni, sinne mistä kaikki alkoi, jotta voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olen tänään.