Menin käymään Andiamon luona aamulla ja vierailu herätti taas jos jonkinlaista ajatusta ja tunnetta. Kun ajoin pihaan, Isoäiti ja Ponityttö olivat siivoamassa karsinoita ja ruokkimassa hevosia. Isoäiti oli Andiamon aitauksessa keräilemässä kakkoja ja moikkasi minua sieltä ilahtuneena. Myös Andiamo oli silminnähden ilahtunut. Se alkoi minut nähdessään hörisemään ja kävelemään edes takaisin aitauksen ja karsinan väliä, välillä pysähtyen ovelle kuopimaan.

"Voi hyvänen aika", Isoäiti sanoi ihmeissään. "Onpa Andiamo innoissaan! En ole koskaan nähnyt sen käyttäytyvän tuollalailla." 

Vilkaisin Andiamon riimua, jonka oli keskiviikkona tallilta lähtiessäni virittänyt tietyllä tavalla naulaan roikkumaan. Sen asennosta päätellen hevonen ei ollut ollut ulkona karsinastaan sitten viime näkemän. Eli neljään päivään.

"Niin, se tietää pääsevänsä ulos kopista", minä totesin lakonisesti ja otin riimun käteeni. Eleen nähdessään Andiamo nauliutui karsinan ovelle ja katsoi minua odottavasti, korvat hörössä.

"Kylläpä se tykkää sinusta", Isoäiti kommentoi.  

En vastannut, mutta ajattelin mielessäni, että kukapa vanki ei ilahtuisi nähdessään sen ainoan ihmisen, jolla on avain vankilan oveesi. 

Tiedän, tiedän. Olen tästä kirjottanut monet kerrat aikaisemminkin edellisissä blogeissani, mutta näköjään en voi taas olla tilittämättä samasta aiheesta eli vanginvartijan roolista, johon minut on taas kerran väkisin työnnetty. Tai no, ei väkisin, sillä käynhän Andiamon luona omasta vapaasti tahdostani. Valitettavasti siihen se oma vapaa tahtoni sitten päättykin, sillä en voi vaikuttaa sen elinolosuhteisiin ollenkaan. Enkä siihen, että olen jälleen kerran se vanginvartija, jonka kädet on vertauskuvallisesti sidottu selkäni taakse.

Niille, jotka eivät ole aikaisempia tilityksiäni lukeneet eivätkö tiedä mistä puhun, selvennykseksi sanottakoon, että puhun Andiamon elämästä kopissa.  Koska Andiamo asuu karsinassa, eikä pääse sieltä juurikaan pihalle ellen minä satu paikalle, koen, että olen ns. vanginvartija. Ja tämä rooli, vaikka sitä kannoin täysin vapaaehtoisesti ja onnellisen tietämättömänä (sokeana) kolme vuosikymmentä putkeen, käy nykyään hermooni enemmän kuin ehkä mikään muu hevosiin liittyvä asia. 

Miksi hevosia pidetään pienissä karsinoissa ja aitauksissa, josta ne pääsevät ulos ulkoilemaan joskus vain pari tuntia päivässä, silloinkin pieneen postimerkin kokoiseen tarhaan itsekseen, kun ne ovat syntyneet laumaeläimiksi, jotka ollakseen onnellisia ja tasapainoisia eläimiä tarvitsevat lajikumppanin seuraa? Puhumattakaan sitten liikunnasta, joka on niille elinehto mutta karsinaoloissa rajoittuu kehän kiertämiseen muutaman neliömetrin kopissa? 

Vastaus on yksinkertainen: koska se on ihmisille helpompaa. Koska kun hevonen on karsinassa, se on sieltä helppo ottaa ulos omaan käyttöön samaan tapaan kuin auto, joka on autotallissa taikka pihallamme autokatoksessa parkissa on helppo ottaa käyttöön millä hetkellä hyvänsä. Ei muuta kuin avain virtalukkoon ja voilá! Ei muuta kuin karsinan ovi auki ja menoksi. Lisäksi hevonen on karsinassa "turvassa", siellä se ei voi saada potkua toiselta hevoselta taikka juosta villinä ympäriinsä ja katkaista siinä kirmatessaan jalkaansa. Se myöskin pysyy lämpimänä, kuivana ja puhtaana, mikä säästää ihmisen aikaa silloin kun hän haluaa hevosen ottaa käyttöönsä. 

Lisäksi (ja ehkäpä ennen kaikkea) monilla ei ole aavistustakaan mitä tällainen eristyssellielämä tekee hevosen psyykeelle. Ja fysiikallekin. Kun näin on aina tehty ja hyvinhän se on toiminut, vai mitä?

Mutta, sarkasmia tihkuvat luennot sikseen...

Andiamo elelee siis vangin elämää päivästä toiseen. Se ei pääse näköjään edes sinne postimerkkitarhaan, jos minä en tule paikalle sitä sinne laittamaan. Ja siksi kun tulen, se riemastuu ikihyvikseen. Miksipä ei riemastuisi? Saahan se maistaa silloin pienen hetken "vapautta". 

En kestä tätä vanginvartijan roolia, se ahdistaa minua aivan kohtuuttomasti. Ahdistaa ajatella, että siellä se polle seisoo päivät pitkät, jos minä en sitä ota ulos sen pikkuaitauksesta. Ahdistaa ajatus, että sitten kun armollisesti tulen paikalle, olen siellä vain tunnin pari, jonka jälkeen hevonen on laitettava takaisin vankilaan odottelemaan seuraavaa kertaa.

En halua olla se tyyppi, joka osallistuu tällaiseen valtapeliin. Koska sitähän tämä on. Minulla on kaikki avaimet ja kortit ja pelinappulat. Hallitsen pelilautaa täydellisesti, mielivaltaisesti. Andiamo ei saa pelata ellen minä ole paikalla. Ja kun minä olen paikalle, se saa pelata juuri niin pitkään kuin minä annan sille luvan. Miten tämä voisi olla pohja millekään ystävyydelle? 

Ruotissa on laki, että koiraa ei saa jättää yksin kotiin yli kuudeksi tunniksi. Milloin saadaan laki, jonka mukaan hevosta ei saa pitää enää häkissä 20-24 tuntia päivässä? Milloin saadaan laki, joka kieltää hevosen tarhaamisen ilman lajitoverin seuraa? Milloin saadaan laki, joka vapauttaa minut tästä iänikuisesta vanginvartijan roolista?

Huoh. Ehkä kaikille tätä lukeville on käynyt selväksi oma kantani tähän asiaan. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset pitävät hevosia karsinoissa, pidinhän itsekin tätä ihan normaalina sen kolme vuosikymmentä. Enkä ikinä - ikinä - uhrannut asialle ajatustakaan. Mutta tieto lisää tuskaa ja nyt en enää voi mennä takaisin sinne, jossa olin aikaisemmin. Koska olen nähnyt millainen hevosesta tulee, kun se elää lajitovereiden seurassa ja saa liikkua niin paljon kuin itse haluaa. Ja kuten Leonardo da Vinci joskus kauan sitten sanoi: ""Kun olet kerran kokeillut lentämistä, tulet ikuisesti kävelemään silmät kohti taivasta, koska siellä olet ollut ja sinne haluat aina palata."

Pätee myös tähän tilanteeseen. 

Uskon, että Andiamo haluaa olla kanssani, mutta haluaako se sitä vain siksi, että minun kanssani se pääsee vihdoinkin ulos vankikopistaan, sitä en voi tietää. Voin vain aavistaa. Haluan olla Andiamon ystävä, mutta millaista ystävyyttä se sellainen on, että toisella on kaikki valta ja toisella ei mitään? Tätä olen miettinyt ja miettinyt sitäkin, miten näitä olosuhteita voitaisiin kiertää niin, että voisimme olla siinä hetkessä omina itsenämme, vapaasti ja aidosti.

En tiedä onko se mahdollista.